Sielullinen ja hengellinen konfliktissa

Missä konflikti ilmenee

Ihmisillä ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää kehonkulttuurin tarpeellisuutta.
Nekin jotka eivät sitä liiemmin harrasta, ovat yleensä sitä mieltä, että pitäisi harrastaa.

Mitä tulee psyykkisen kulttuurin arvostukseen, niin elämäämme kuuluu aivan alusta asti valmentautuminen tulevaan, joka ilman muuta tarkoittaa psyykkistä kasvua. Se on hahmottamiskyvyn kaikinpuolista kehittymistä, uusien asioiden oppimista jne. Se kuuluu elämäämme yhtä tiiviisti kuin kehoomme kuuluvat pää, raajat ja muut elimet. Ts. niin tiiviisti, että se on osa meitä ja sitä ei tulla edes asettaneeksi kyseenalaiseksi.

Entäpä spirituaalinen puolemme?

Kaikkialla ympärillämme on merkkejä siitä, että spirituaalistakin puolta harjoitetaan, on erilaisia kirkkoja ja muita uskonnollisia rakennuksia, joissa kussakin toimii määrätyn sisöltöinen yhteisö omine uskonkappaleineen.

Että spirituaalinen asia on ihmiselle problemaattinen, ilmenee vaikkapa siitä, että on tehty useitakin yrityksiä puhdistaa kulttuurista uskonnon harjoittaminen ja  katukuvasta niihin viittaavat monumentit,  ja sitä on perusteltu niiden haitallisuudella em. psyykkisen tehtävän kannalta.

Valistusajalla (1600-luvun puolivälistä lähtien) näytti hetken siltä, että uskonto ja tiede (instituutiointa lähinnä kirkko ja talouselämä) ottavat niin lujaa yhteen että toisen on pakko tuhoutua lopullisesti.
Ranskan ns. porvarillinen vallankumous oli tämän ilmentymää.



Toinen ilmentymä oli sitten Neuvosto venäjällä tapahtunut uskonnon harjoittamisen totaalinen kieltäminen, joka osittain luonnon pakosta kovautui nopeasti henkilöpalvonnalla, mutta yrityksiä ohjata se pois spirituaaliselta alueelta tehtiin osittain suurella menestyksellä.

Jälkeenpäin tarkastellen ei voi olla kiinnittämättä huomiota niihin lukuisiin takapekkeihin, peruutuksiin, joita tapahtui tässä prosessissa tapahtui niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin, jopa valtioiden, tasolla.
Oli toki yksilöitä, kuten Diderot, ensyklopedisti, joka ei tietämän mukaan missään elämänsä vaiheessa tuntenut pienintäkään vetoa mihinkään mikä viittasi uskontoon, joskin  taktisista syistä usein peitteli ovelasti kantaansa.  Piti nimittäin varmistaa että saa julkaista teoksiaan.
Sama koskee Voltairea.
Mutta jo yksi vallankumouksen toteuttajista, Maximilian Robespierre, nostatti "Korkeimman olennon" palvomiskultin. Vaikka hän ei kristinuskoa ollut ikinä omaksunut, hän näki kuitenkin ihmisissä elävän hengellisen tarpeen, joka vaati tyydytystä, ja nimenomaan tyydytystä joka poikkeaa psyykkisen tason tapahtumista.
Sitä ennen oli nim. valistusaatteen piirissä noussut "Järjen palvonnan" kultti, joka, kuten nimikin sanoo, tähtää juurikin psyykkiseen, eikä spirituaaliseen.

Yksityisistä valistusmiehistä esmes Erasmus Darwinin mainitaan olleen harras uskovainen läpi elämänsä, Isaac Newtonin niinikään.
Ja vielä tänä päivänäkin putkahtaa esiin kertomuksia Charles Darwinin katumuksesta, jota hänen väitetään vanhoilla päivillään tunteneen julkaisemiensa kehitysopillisten aineistojen ja mielipiteiden johdosta.

Lähempänä meidän päiviämme ovat katumusharjoitukset joita Venäjän kansa, varsinkin sen johto,  suorittaa neuvostoaikaisen valtioateismin jäljiltä.

Alituinen ongelma tuntuu ihan oudolta

Miksi sitten kysymys  hartauselämän tarpeesta on niin vaikeaselkoinen, että mikään yritys sen kitkemiseksi ei ole johtanut edes lähelle mitään tyydyttävää ratkaisua, mutta missään ei myöskään ole onnistuttu tyhjentävästi perustelemaan sit, miksi ja mihin sitä tarvitaan.
Uskonnollliset laitokset pääsevät välillä näennäisesti vahvempaan asemaan, mutta kansanjoukot etsivät kuitenkin alituiseen ulospääsyä niiden holhoavasta otteesta. Esmes Meillä tämä ilmee vaikkapa siinä, että suurin osa suomalaisista kuuluu protestanttiseen kirkkoon, mutta tutkimusten mukaan enää reilu neljännes suomalaisista uskoo kristinuskon jumalaan  (suora lainaus Wikipediasta)

Minun mielestäni kyse on siitä, että, päinvastoin kuin fyysisen ja psyykkisen kulttuurin harjoitusta, spirituaalisen kulttuurin harjoitusta ei ole ikinä edes yritetty perustella sillä, mikä kuitenkin on sen liikkeelle paneva voima, nimittäin ihmisen itsensä tarpeella.

Lanseeraamani trialismin valossa näyttää ihan ilmiselvältä, että tuo tarve yksinkertaisesti on olemassa, mutta kaikki perustelut mitä on esitetty, lähtevät jostain jota ei yksinkertaisesti tiedosteta. Perustelut lähtevät ihmisen ulkopuolisesta henkimaailmasta, ja käytönnön tapa millä se toteutuu on perustelujen aloittaminen niin kaukaa menneisyydestä että kokemusperäinen maailma vääjäämättä vaihtuu mytologian usvaksi.


Mieli on kolmio jonka sivuina ovat fyysinen psyykkinen ja hengellinen.

Mielen toiminta muodostuu ehdotuksista joita kukin näistä sivuista on alituiseen syöttämässä mieleen. Mieli kokee muodostaa näistä kiinteitä elementtejä, joista sitten muodosttuu persoona, itsetunto.

Mielen ominaisuuksiin kuuluu  fiksoiminen, kiinteyttäminen, pysyväksi saattaminen.
Ylipäätään kaikki mikä tässä maailmassa ilmaantuu, olkoonpa millä hyvänsä tasolla, pyrkii saamaan kiinteän muodon.
Itsepuolustus seuraa tästä asetelmasta; mikä on kiinteytynyt, se pyrii säilymään. Kaikki tässä maailmassa toimii niin.

Missä päätökset tehdään

Ehdotuksia, suggestioita, voi tulla ja tulee alituiseen myös itsen ulkopuolelta.
Jos ne ovat tarpeeksi voimakkaita, mieli omaksuu ja alkaa kiinteyttää myös näitä ehdotuksia.
Tällä tavalla persoonallisuuteen kuuluu myös ulkoa syötetty.  Kaikki oppiminen on juuri tätä. Mutta riippuu ao. hengellisen puolen vahvuudesta, miten lujaan hän näihin fiksaatioihin takertuu.

Surin osa, jollei kaikki, meistä haaskaa huomattavan osan mielen voimastaan sellaisten asioiden puolustamiseen jotka ovat tulleet täysin ulkoapäin.

Tämä naamioituu usein "kansallisen kulttuurin" puolustamiseksi.
Vm. voidaan nähdä jollakin tapaa hyvänäkin, mutta tosiasia on, että hyvin suuri osa meistä puolustaa sitä omaksi tappiokseen.

Kenellä meistä ei olisi kokemuksia tuollaisesta puolustamisesta. Jotkut voivat jatkaa sitä läpi elämänsä ajautumatta kriisiin. Kriisiin ajautuneet voivat olla tyhmiä, kuten apostoli Paavali, ja jatkaa kiihkoilua uuden aatteen puolesta hylättyään vanhan. Viisaimmat takinkääntäjät huomaavat, että aatteita riittää, ja kysyvät itseltään että miksi, miksi... Ja vastaus, joka useimmiten osoittaa että olemme vaarassa joutua puolustamaan itsellemmie vieraita arvoja, tulee hengen hiljausuudesta, spiritualiteetista, tuntemattomasta kolmannesta sivustamme.
"Autuaita ovat maan hiljaiset..."





Toimintaan johtavat päätöksemme tapahtuvat siis tasolla jota emme tunnista.
Mutta yhtä hyvin voisimme tunnistaa sen.  Se on kiinni vain siitä, tarkastelemmeko asiaa dualistisesta tarkastelutavasta vai trialistisesta käsin.