Leimautuminen ja leimaamimen

Uskonnon ymmärtäminen ei ole kokemuspiirimme helpoimia asioita.

 Näköpiirissä ei ole alkua eikä loppua, vaan kukin meistä ikäänkuin astuu kertomukseen sisään kesken kaiken. Story on jo alkanut tullessamme, ja se ilmeisesti jatkuu kun poistumme...
Se nyt on kertakaikkiaan ihmisen osa.
Se on tämän maailman "sellaisuutta". 
Se olisi parasta vain tunnustaa.
Tunnustaminen juuri  onkin todellista nöyryyttä, ainoaa mahdollista.

Kirjauskonot eivät kuitenkaan ole ollenkaan nöyriä, sillä ne eivät ole sellaisuutta koskaan tunnustaneet, vaan ne ovat rakentaneet kertomukselle sekä alun että lopun.
 Niiden tärkein tunnusmerkki onkin juuri se että ne ovat alituiseen rakentamassa kertomukselle alkua ja loppua sensijaan että osallistuisivat vain nöyrästi itse kertomukseen, joka pitää huolen alusta ja lopusta meidän siihen puuttumatta.

Ne syyllistyvät tuhoisaan valheeseen alun ja lopun kuvauksinensa.

Valheen vakavuus on siinä, että se riistää meiltä oman kokemuksemme.
Oma kokemus on se, että tullessamme yritämme kuin vastasyntynyt vasikka saada otteen siitä mihin olemme saapuneet, lähinnä maasta ja emosta, tai kuin vastasyntynyt apinavauva joka haroo käsillään ja jaloillaan je suullaan ensihetkestä alkaen yrittäen saada kiinni jostakin, ja saakin, apinaemosta, puusta ynnä muusta.

Pari vastasyntynyttä:
 





Tai kuin vasta munasta kuoriutunut kananpoika, joka tuntee valtaisaa tarvetta leimautumiseen, niin että jos sen silmiin sattuu jotain muuta lähistöllä liikkuvaa kuin oma kanaemo, se leimautuu oitis siihen, olkoon se vaikka pahvilaatikko jota kokeen tekijä vettää narussa pitkin lattiaa. Tai kokeentekijän käsi.
Leimautuminen tarkoittaa kananpojan tapauksessa sitä, että se alkaa kulkea kohteensa perässä.
Leimautumista on kaikilla eläimillä.
Leimautuminen on keskeinen käsite uskonnon yleensä, ja niin myös kirjauskonnon piirissä.
Ennenkuin kirjat saivat suurempaa merkitystä, leimautumista tehostettiin monin eri menetelmin.
 Emoonsa leimautunut sorsapoikue:


Lintumaailmassa, ja eläinmaailmassa yleensä, niin myös ihmisten maailmassa, alkukantainen leimautuminen tapahtuu luonnon pakosta, koska siihen on tarve.

Mutta uskonnollinen leimautuminen ei tapahdukaan enää luonnon pakosta, ainakaan mitä tulee kirjauskontoihin, vaan leimaaminen on luisunut yhteiskunnan ohjaukseen, ja silti se on niin voimakasta ja tapahtuu niin huomaamatta, että minkä hyvänsä uskonnon "kannattajat" ovat valmiita menemään läpi tulen ja veden "uskonsa puolesta".

 Karmaisevimpiin leimaamismenettelyihin uskontojen historiassa kuuluu vanha egyptiläinen  rituaali, "ympärileikkaus", jonka juutalaiset omivat jossakin vaiheessa itselleen. 
Kuvassa rabbi itse teossa silpomassa poikavauvan kikkeliä. 

 Leimautuminen näyttää olevan sitä vahvempaa mitä radikaalimpia rituaaleja siinä käytetään.
Leimautuminen aiheuttaa sen, että pidämme itseemme kuuluvana sitä, mihin olemme tulleet leimautuneiksi.  Niin ollen olemme valmiita puolustamaan sitä sillä intensiteetillä millä itseä puolustetaan.
Tämä on suorassa yhteydessä siihen että uskontojen historia on uskontsotien historiaa.

Kirjoilla on kohtalonsa

Kirjoituksen katoamis- ja löytymistemppu

Se teesi, että Vanha testamentti olisi pääosin kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, saa mielenkiintoisen attribuutin siitä, mitä 2. Aikakirja paljastaa.
Sen kuvaama ajanjakso, kuningas Daavidista pakkosiirtolaisuuteen saakka, sisältää kuvauksia nousuista ja laskuista mitä tulee uskontojen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Juudeassa, s.o. Israelin etelävaltiossa.  Milloin hallitsi vapaamielinen kuningas, joka salli tuhansien kukkien kukkia, milloin tiukkapipoinen jahvelainen kuningas, joka palautti temppelipapit kunniaan, välillä taas tuli kuninkaita jotka ilmeisesti sydämistyneinä pappien vallantavoitteluun pistivät nämä  pihalle, ja naulasivat temppelin ovetkin kiinni niin että sitä ei voitu käyttää juonien punomiseen.
Viimeksimainittuja edusti vaikkapa kuninkaat Manasse ja Aamon. Mutta heidän jälkeensä tuleekin sitten  Joosia, joka puolestaan oli niitä kuninkaita jotka "tekivät sitä mikä on hyvää Herran silmissä".
Hän pisti toimeen jälleen kerran uskonpuhdistuksen, ja siihen kuului, paitsi ideologista, myös käytännön fyysistä työtä: temppeli avattiin ja puhdistettiin, sekä korjattiin.
Ja korjaustyön aikana sattui yllättävä tapahtuma, joka järkytti kuningas Jooseaa itseäänkin niin että hän "repäisi vaatteensa" siitä kuullessaan. Korjausten yhteydessä temppelistä oli löytynyt Lain kirja, joka nyt (vasta!) paljasti kiistattomasti, mikä on Jehovan tahto.
Kun nyt kuuntelee sitä hyminää mitä kristikansa kautta maailman hymistelee Raamatusta Jumalan sanana, ei voi olla ajattelematta asiaa siltäkin kannalta, että mihin mahtoi kuningas Joosean halu ja pyrkimys "tehdä sitä mikä on hyvää Herran silmissä" perustua sitä ennen. Hän oli astunut palvelukseen 8-vuotiaana, ja 16-vuotiaana hän "alkoi etsiä isiensä jumalaa", siitä 4 v. kuluttua alkoivat toimenpiteet baalilaisuuden hävittämiseksi. Hänen ollessa n. 26- vuotias pantiin em. temppelioperaatio alulle.

Missään ei ole sanottu että vain tämä yksi ainoa kirja olisi säilynyt. Toisaalta  ei ole sanottu että mitään muita kirjoja olisi ikinä ollutkaan.
Jos näissä asioissa varmoja faktoja voidaan esittää, niin yksi sellainen on, että mistään muista kuin tuosta yhdestä ainoasta kirjakääröstä ei ole mitään mainintoja nykyisessä 2.Aikakirjassa, jossa tämä mainitaan, eikä sitä aikaisemmissa Raamatun kirjoissa.
Joka tapauksessa, kuningas Joosean jälkeen ennen pakkosiirtolaisuutta tuli vielä neljä kuningasta, joiden aika kesti yhteensä vain noin 12 vuotta, jonka jälkeen seurasikin sitten Jerusalemin hävitys ja pakkosiirtolaisuus.

Kun siis mitään paksua kirjapinkkaa ei ollut ollut 12 vuotta aikaisemmin, olisiko sellainen voinut löytyä evakkomatkalla tai perillä itse Babyloniassa.

Pakkosiirtolaisuuteen raahattiin silmäätekevä sivistyneistö, mutta noissa oloissa tuskin oli mahdollista että kellään heistä olisi ollut yksityisiä kirjakokoelmia omistuksessaan saati mukanaan.
Toisin sanoen, se aineisto, mikä käsittää Raamatun osat ensimmäisestä Mooseksen kirjasta aina toiseen Aikakirjaan, luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana, 70 vuoden aikana, lähes tyhjästä.
Poikkeuksen voi, ehkä, muodostaa tuo mainittu Lain kirja joka Joosean aikana temppelistä löytyi, jolloin se saattaisi olla Deuteronomi, eli 5. Mooseksen kirja. Mutta sekään ei ole uskottavaa, sillä todennäköisesti temppelin hävittäjä temppeliä hävittäessään olisi tuikannut ensimmäisenä tuleen esineen, jonka voidaan katsoa olleen koko temppelin keskeisin asia ja sisältö.
Toisaalta, oliko se tai tiedostettiinko sitä, eihän Jooseakaan ollut osannut sellaista edes kaivata.  Ehkä kirjakeskeisyys on juuri se, mikä luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana.

Eksegetiikka on vuosien saatossa paljastanut Vanhan Testamentin kirjoituksista salaisuuden toisensa jälkeen, ja vähitellen on tultu siihen että lähestulkoon mistään mitä Pentateukki on tarjoillut asiatietona, ei olekaan löytynyt tukea arkeologiasta ja muusta vakavasti otettavasta historiantutkimuksesta.
Kaikki on kyseenalaistettu, mutta sananselittäjille riittää mikä hyvänsä oljenkorsi lapsenuskon palauttamiseen.
Niinpä, kun arkeologit väittävät että enempää Daavidin kuin Salomonkaan kuninkuuksista ei ole mitään näyttöä, niin tämän riittää kumoamaan yksi tuhruinen maininta jossakin vanhassa kivitaulussa.
Sen jälkeen kun oli tultu yksimielisyyteen siitä että Davidia ei mainita missään Raamatun ulkopuolisissa lähteissä, löydettiin v. 1993 Tel Danin piirtokirjoitus, joka on n. vuodelta 700 eaa.  Näin kerrotaan siitä Wikipediassa:
"Löytö on merkittävä, koska siinä esiintyy kiistanalainen kirjainyhdistelmä ביתדוד (bytdwd), jonka on arveltu viittaavan Daavidin huoneeseen. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä on tähän asti ainoa Raamatun ulkopuolinen historiallinen viittaus kuningas Daavidiin ja siten tärkeä todiste Raamatun historiallisuudesta keskusteltaessa. Oikea lukutapa on kuitenkin kiistanalainen, samoin se, miten palaset pitäisi asettaa toisiinsa nähden."
No niin, oli kuitenkin löytynyt, ja viittasi mahdollisesti Daavidin huoneeseen. Tämä riittää valtuuttamaan saarnamiehet levittämään edelleen tietoa jonka mukaan Daavidin kuninkuus olisi varmasti todistettu historiallinen tosiasia.

Pari kuvaa mainitusta kirjoituksesta

Heille riittää tämä oljenkorsi:  jos vain voidaan kuvitella, että asiat olisivat sittenkin saattaneet olla niin kuin ne on raamatussa kuvattu, niin epäilemättä ne ovat sitten olleetkin.
Kukaan heistä ei tule kysyneeksi, miten kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaukaa viisas jumala olisi tullut inspiroineeksi profeettansa kirjoittamaan niin ristiriitaista tekstiä.

Puhuttakoon vain Raamatun "rikkaudesta", niin siinä on ilmiselvästi "sisäinen miinoitus"; ei tarvita mitään "paholaisen juonia" aiheuttamaan erimielisyyksiä, vaan niitä syntyy  vääjäämättä heti kun lukemaan pääsee henkilö jota ei ole etukäteen valmennettu siihen että "ei tätä voi järjellä ymmärtää, tarvitaan Pyhän hengen kosketus..". Tosiassa se "pyhä henki" on variksenpeläteiksi pukeuttuvien teologien kirjava ammattikunta joka -- onnisttumatta-- yrittää pitää koossa jonkin asteista yhteistä kuvaa.
Minä en tällä viittaa vain itseni kanssa samanmielisiin, minähän tunnustan avoimesti että olen alkanut etsimällä etsiä ristiriitaisuuksia, vaan viittaan mielipide-eroihin joita vallitsee ( ja joita syntyy vääjäämättömästi) eri kirkkokuntien välillä.

Arkeologia paljastaa kirjoitukset

Eksegetiikka (muinaiskreikaksi ἐξηγέομαι eksēgeomai "johdattaa", "selittää", "kuvata yksityiskohtaisesti") on teologian osa-alue, joka tutkii ja tulkitsee kirjoituksia, erityisesti uskontojen pyhiä kirjoituksia, kriittisesti.

Eero Junkkaala on kirjoittanut seuraavan luonnehdinnan suomalaisen raamattu-eksegetiikan tilanteesta 1990-luvulla. Otaksun että se kuvaa tilannetta kokolailla maailmanlaajuisestikin. Se on julkaistu Teologisessa aikakausilehdessä:

"Vähän yleistäen voidaan sanoa, että 1950-luvulla Israelin historian
oppikirjat aloitettiin Abrahamin ajasta, 1960-luvulla Mooseksen ja
Joosuan ajasta, 1970-luvulla Tuomarien tai Daavidin ajasta ja 1980-
luvulla tuota historiaa ei enää löytynyt lainkaan ennen pakkosiirto-
laisuuden aikaa. 1990-luvulla eväät ovat täysin levällään. Vaikka yk-
sinkertaistukset eivät koskaan täysin vastaa todellisuutta, luonnehdinta kuvaa kehityksen suuntaa ja erityisesti sen erästä haaraa. Viime vuosina on julkaistu niin monta perinteisen Israelin historian täysin romuttavaa kirjaa, että vanhan näkemyksen edustajat ovat joutuneet altavastaajiksi."

2000-luvulla on alalla myös kerennyt tapahtua yhtä ja toista mielenkiintoista.

 Lukutaito ja raamatunlukutaito

On osoittautunut, että "raamatunlukutaito" on jotain aivan muuta kuin sitä, mitä lukutaidolla tavallisesti ymmärretään. Siinä ei nimittäin ole lupa ymmärtää lukemaansa kirjaimellisesti, vaan kaikella on symbolinen merkitys. Ei siis ole lupa tehdä sellaisia johtopäätöksiä kuin tavallisesti luetusta tehdään, vaan aina on huomioitava että Jumala on puuttunut asioihin kesken kaiken ja aikaansaada oman mielensä mukaisen tuloksen.
Todellisuudessa jumalallisen vaikutuksen on vetänyt siihen kirjoittaja ajaakseen oman kantansa tulkinnassa läpi.

Sellaiselle ei-uskovaiselle, joka vaivautuu lukemaan Raamatusta sen osan joka käsittelee Israelin historiaa pakkosiirtolaisuuteen saakka, sekä tutustumaan siihen, mitä arkeologinen tutkimus on siitä paljastanut, aukenee kuitenkin asioista seuraavanlainen kuva:

Noina kaukaisina aikoina Lähi-itä, jonka keskeisiä alueita juuri Palestiina on, eli vilkasta kehityskautta.  Väestönkasvu näyttää olleen sen verran  intensiivistä, että maista ja alueista tuli ajoittain pulaa, mikä aiheutti jatkuvaa nahinointia eri kansojen ja kansanryhmien välillä. Niitä kertomuksiahan Raamattukin on tulvillaan.
Myöskin rauhallisia aikoja näyttää olleen, ja niiden kaikki hyvät seuraukset ovat luettavissa sekä Raamatusta että arkeologien todistuksista: ihmiset näyttivät pyrkineen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.
Siitä kertovat tiedot ristiinnaimisista, josta on lukuisia tietoja sekä Raamatussa että arkeologisissa todisteissa. Myös uskontojen rinnakkaiselo näyttää olleen ajoittain aivan saumatonta. Siitä myös sekä Raamattu että arkeologia todistavat yhtäpitävästi. Arkeologiset todisteet ovat pakottaneet ottamaan nämä tiedot vakavasti, kun ne on aikaisemmin pystytty selittämään merkityksettömiksi.
Sanalla sanoen näyttää olleen maan tapa, vai pitääkö sanoa maanosan tapa, että jokaisella heimolla oli omat jumalansa, ja että tämä tunnustettiin myös naapurien keskuudessa. Ja sitä kunnioitettiin, ilmeni myös siten, että ristiinnaineiden perhepiireissä saatettiin  jopa palvoa useita eri jumalia ilman, että perhesopu siitä kärsi. Tästäkin on todisteita Raamatussa vaikka millä mitalla, ja tämänkin on arkeologia vahvistanut ja pakottanut vihdoinkin ottamaan todesta.
 On syytä painottaa, puhumme tapahtumista alueella minkä kuitenkin Vanhan testamentin mukaan katsotaan kuuluneen Jahve-uskonnon valtapiiriin.

Tietoja edellämainituista on päässyt pujahtamaan kertomuksiin aina patriarkkataruista lähtien. Jaakobin ei mainita nähneen mitenkään uskonnollisena ongelmana sitä, että hänen lempivaimonsa Raakel oli varastanut isänsä kotijumalat, vaikka asiasta muuten melkoinen mekkala nousikin.
Suorastaan liikuttava on kertomus Salomon temppelinrakennuspuuhista ja yhteistyöstä Tyyron kuninkaan Huuramin kanssa.  Mittavien setripuukauppojen lisäksi kuningas ilomielin lähettää avuksi Huuram-Aabin, monitaitoisen rakennusmestarin, jonka mainitaan olleen daanilaisen (siis israelilaisen) naisen seka-avioliitossa syntynyt poika. Ja kaikki tämä kauniiden ja siunaavien sanojen saattamana. Teemamme kannalta kuvaavaa on, että Huuram (joka ei siis varmuudella ollut itse jahvelainen) ylistää Israelin jumalaa, joka on antanut Daavidille niin viisaan pojan joka on päättänyt rakentaa temppelin Jahvelle.
Mitään ristiriitaa ei nähty Salomon eikä Huuramin puolelta siinä, että siltikin palvottiin eri jumalia. Se kertakaikkiaan suotiin toiselle!

Kaiken kaikkiaan, saarnoihin ja sanaselityksiin perustunut kuvamme Israelin historiasta oli sellainen, että Jehova oli alusta asti laatinut selväpiirteiset säännöt palvoa vain itseään, ja kaikki vastoinkäymiset jotka kohtasivat kansaa ja yksityisiä kansalaisia, aiheutuivat juuri siitä että se oli alvariinsa rikkomassa tätä käskyä.

Arkeologian terästämän historiantuntemuksen ja Raamatun lähdekriittisen tutkimisen perusteella muotoutuva kuva sitävastoin on sellainen, että ainakin ajalla ennen pakkosiirtolaisuutta Palestiinassa vallitsi aivan samanlainen status quo kuin missä muualla hyvänsä asuinalueiden ja jumalten suhteen; asuinalueista väliin tapeltiin, väliin neuvoteltiin rauhallisesti, ja jumalat olivat paikallisia ja kansallisia, eivätkä edes pyrkineet tunkemaan toistensa tontille.
Se, että 5. Moos.:ta vanhemmat tiedot kertovat joskus Jahven mustasukkaisuudesta, saattaa olla ihan yleinen maan tapa sekin; onko tietoja siitä mitä muiden kansojen paikallisjumalat vaativat a.o. kansalaisilta, ehkä ne olivat yhtä mustasukkaisia omistaan kuin Jehova konsanaan.  Tietoja ei ole kun ei ole kirjoituksia.

Mutta se näyttääkin tälle mustasukkaisuudelle olevan ominaista, että sitä vaadittiin määrättyjen rajojen sisällä, ja varsinkin rauhallisina aikoina sen ei annettu häiritä kanssakäymistä muukalaisten kanssa. Tämähän merkitsi ilman muuta toisten jumalten kunnioittamista!
Kaikki mihin juutalaisuus ja kristillisyys perustaa, on lanseerattu Mooseksen kirjoissa.
 Ja niiden toimitustyö on tehty objektiivisuuden kannalta kompromettoivissa oloissa pakkosiirtolaisuuden ajalla.

Mooses tauluineen.

Parallaksi-efekti

Kirjauskontojen opettajat muistuttavat tavan takaa, miten tärkeää on ymmärtää se mitä kirjoitettu on.
Kristillisyydessä tämä on korostunut kahdellakin tavalla. Ei riitä se, että papit kirkoissa ja rippikouluissa sitä alinomaan terottavat.
Sen lisäksi sillä on itse kirjoituksissa jollakin tavalla korostettu asema.  Jeesus perusteli omia tekemisiäänkin usein sillä, "että kävisi toteen mitä kirjoitettu on.." 
Ja kristinuskon perustaja apostoli Paavali viittasi usein, niinkuin hän itse uskoi, ikivanhoihin kirjoituksiin.
Mitä tulee niiden todelliseen vanhuuteen, niin katsotaanpa miten asia on nykytiedon valossa.

Parallaksi

Kun kävelemme tiettä pitkin aukean laitaa, tuleemme usein kiinnittäneeksi katseemme lähinnä olevaan kiintopisteeseen, joka voi olla tolppa, kivi tai vaikka tien varteen jätetty kärry tms. Sitä kohti kävellessä saavutamme ja sivuutamme sen nopeasti, ja taustalla oleva maisema näyttää vilistävän vielä nopeammin, mutta
samaan suuntaan mihin itse kuljemme. Tässä toteutuu parallaksi. Parallaksi on tuon kiintopisteen meistä nähden vastakkaisella puolella oleva kulma joka kuvastaa välimatkaa taustalla olevaan.   Kuvasta asia selkenee.     Kun kiinnitämme huomiomme lähinnä olevaan tolppaan, niin taustalla olevat puut näyttävät hyvin pieniltä, silti osa niistä on tolpan vahvuisia, jopa paksumpia. Kun kuljemme 10 metriä tietä myöten katse tolpassa, sen taitse näyttä kulkevan metsänreunaa ehkä 100 m. jolla matkalla on myös satoja puita. Kulma joka jää meistä katsoen vastakkaiselle puolelle on parallaksi.  Sitä mittaamalla saadaan tietää yhtä ja toista etäisyydestä metsänlaitaan.
 Tähtitieteessä menetelmää käytetään, ja mittasuhteet ovat sellaiset, että jos otamme maapallon läpimitan matkaksi joka vastaisi tässä tietä kulkemaamme 10 m pätkää, niin lähin tähti, Proksima Centauri näyttää pysyvänn vielä aivan paikallaan.
Tarvitaan tähtitieteellinen yksikkö AU, joka on yhtä kuin Maan etäisyys Auringosta, jotta pieni siirtymä on havaittavissa, ja silloinkin se on vain jotain 0.7 sekunnin luokkaa (1 sek. = 1 aste jaettuna 60:llä ja se vielä jaettuna 60:llä.
Tahdon tällä teroittaa sitä, että etäisyys kasvaa kilometreistä valovuosiksi, liikutaan todella käsityskykymme rajoilla.

Sananselityksen parallaksi-efekti

Saman tapainen parallaksi-ilmiö tapahtuu mainitussa sananselityksessä. Tosiasiassa tuo "mitä kirjoitettu on" viittaa kiintopisteeseen joka ajanlaskumme alussa ei ollut vanhempi kuin 550-600 vuotta, nimittäin israelin pakkosiirtolaisuuteen, "Baabelin vankeuteen".
Tuolloin nim. tuli akuutti tarve ja hyvä mahdollisuus alkaa kirjoittelemaan ylös vanhaa muistitietoa.
Ennen tuota episodia oli olemassa vain yksi dokumentoitu kirja, "Lain kirja", joka 2. Kuninkaitten kirjassa kerrotaan löytyneen temppelistä jota otettiin uudelleen käyttöön sen jälkeen kun Jahve-uskonto oli taas tilapäisesti voitolla muista ympäröivistä uskonnoista.
Suullista tietoa sensijaan oli yllin kyllin, niinkuin lukutaidottomilla kansoilla tapaa olla, ja se otettiin nyt käyttöön tarpeessa joka oli nimeltään "Israelin historian kirjoittaminen". Ja siltä näyttää vahvasti, että tuo historia suurimmaksi osaksi luotiin tuossa prosessissa.
Kun kirjoitukset sitten puhuvat Abrahamista, Mooseksesta ja Davidista ym, niiden suhteen on vähän samoin kuin Suomen muinaisrunojen Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa. Voi olla, että tuon nimiset ukot ovat olleet olemassa, ja ainakin minä pidän sitä todennäköisenä. Mutta eivät ne mitään taivaankantta ole takoneet, eivätkä myöskään Sampoa. Eikä Väinämöinen ole räpiköinyt viikkokausia meressä, eikä sitä mikään Kokko, ilman lintu, ole sieltä noukkinut ja kantanut selässään kuiville. Puhumattakaan että olisi selitellyt tälle tekemisiään, kuten kuitenkin runo kertoo. 

Ei ole myöskään mitään syytä epäillä etteikö Abrahamia olisi ollut olemassa. Uskottavalta tuntuu sekin, että hän aikoi uhrata poikansa Isakin jumalalle.  Mutta tämä taas todistaa vain, että tuohon aikaan ihmisuhri oli niin tavanomainen asia että A. ei tullut edes ihmetelleeksi sitä kun sain käskyn oman poikansa uhraamisesta.
(tämä ei estänyt jahvelaisia myöhemmin paheksumasta sitä kun Molokille uhrattiin ihmisiä)

Mainituista merkkihenkilöistä nuorinkin, David, on todellisuudessa niin historia hämärään kadonnut että maailmasta löytyy yksi ainoa dokumentti, halkeillut kivitaulu, jossa mahdollisesti mainitaan tämän niminen heimopäällikkö.
Ja minkä sankaritarinan Babyloniassa toiminut kirjoittaja on siltikin hänestä saanut aikaan.

Ei ole merkitystä sillä, kumpi on vanhempaa perimätietoa, Mooseksen kirjat vai Kalevala,  sillä kaikella tässä maailmassa on taipumusta toteutua saman kaavan mukaan. Riittää kun saadaan selville mikä se kaava on.

Ihan 1:1 esimerkki parallaksi-efektin vaikutuksesta Raamatussa on ajantajun täydellinen puuttuminen. Ihmiset elivät lähes 1000 vuotiaiksi aikana jolloin oli siirrytty karjatalouteen ja suhteelliseen pysyvään asumiseen.  Antropologit väittävät että kulkutaudeista vapainta elämää sukumme on viettänyt aikana jona ei oltu aloitettu karjanhoitoa, asuttiin tilapäismajoituksissa paskannettiin puunoksalta alas maahan.

Sama ajantajunpuute jatkuu esmes matteuksen evankeliumsissa, joka esittää naurettavatn sukuselvityksen aina Aatamista alkaen Joosefiin, joka sitten ei edes ollut Jeesuksen isä.
Juuri tuo ajantajun puute Raamatun perustavinta laatua olevissa kertomuksissa on pääosoitus siitä,  minkä arvon voi antaa pääosalle muitakin kertomuksia.
Joukossa on (niin on aina) siteeksi täysin ymmärrettäviä asioita, mutta yht'äkkiä sitten jumala puuttuukin asiaan ja siirtää aurinkoa taaksepäin,  antaa sataa tulikiveä Sodomalaisten niskaan yms.
Panee kysymään että mikä on kristillisyyden liikkeellepaneva voima, kun sen kuitenkin pitää perustella itseään tällaisilla "pelastussuunnitelmaan" liittyvillä perusteluilla, jotka ovat totuusarvoltaan lähinnä hatusta vedettyjä.

Sakralisoinnin tekniikkaa

Kirjauskontojen piirissä on kautta aikain vallinnut eliitin pyrkimys pitää kirjoitukset itsellään. Siihen on tarjonnut hyvät mahdollisuudet lukutaidon harvinaisuus, ja lukutaidon leviämistä kansan keskuuteen on myös yritetty rajoittaa.
Myös Raamatun pitäminen pitkään latinankielisenä oli tehokas ase tähän.
Pelättiin, että kasa ei ymmärrä lukemaansa ”oikein”. Pelko olikin varmasti täysin aiheellinen, niin paljon ristiriitaista aineistoa sisältää esmes Raamattu.
Ei tarvitse kuin kuunnella pastori Jukka Norvannon Raamattu kannesta kanteen-ohjelmia Radio Deistä kun tuota pikaa huomaa mitä tarkoitan.
Mutta samalla huomaa erään toisenkin seikan. Raamatun muusta kirjallisuudesta poikkeava rakenne mahdollistaa sen tekstien silppuamisen niin että se estää kunnon lukemisen melkein yhtä tehokkaasti kuin lukutaidon puuttuminen: se on jaettu pääasiassa yhden virkkeen mittaisiin jakeisiin. Näitä jakeita sitten tarjoillaan yksi kerrallaan hirmuisten selitysten kera. Jokaisessa yksittäisessä lauseessa, jopa sanassakin, nähdään syvällisiä merkityksiä. Näillä myös pyritään osoittamaan, että tuossa vuosisatojen kuluessa syntyneessä kokoomateoksessa olisi muka joku alusta saakka nähtävissä oleva yhtenäinen juoni. Tässä tarkoituksessa rivien väliin on siroteltu viittauksia aivan toisessa päässä kirjaa oleviin kohtiin, joitka muka kertovat samasta asiasta. Tätä hypähtelyä , jota nimitetään, ironista kyllä, ”kannesta kanteen lukemiseksi”, mm. Norvanto harrastaa antaumuksella.

Eräs ahkerimmin lainatuista raamatunjakeista

 Tosiasia on, että nuo ”Jumalan sanan” täydennykset on jumalaa viisaammat lisänneet määrätyllä historiallisella ajalla.

Olen näkevinäni syvällisen merkityksen siinä, että vuosiluvut viittaavat juuri samoihin aikoihin kun lukutaito karkasi luostareista kansalle ja tekstejä alettiin kääntää kansojen luettaviksi.
”Ennen Nikean kirkolliskokousta vuonna 352 Uusi testamentti oli jaettu osiin, jotka olivat erilaisia kuin nykyinen jaottelu. Arkkipiispa Stephen Langton ja kardinaali Hugo de Sancto Caro määrittivät erilaisia tapoja jakaa latinankielinen Raamattu Vulgata systemaattisesti vuosien 1722ja 248välillä. Langtonin menetelmästä tuli perusta nykyiselle lukujaolle. Luvut lisättiin myös kreikankielisiin alkuteksteihin 1400-luvulla.
Uudessa testamentissa jaon numeroituihin jakeisiin lisäsi ensimmäisenä Robert Estienne vuoden 1551 versiossaan kreikankielisestä Uudesta testamentista.”
Näin kertoo Wikipedia asiasta.

Tällä tavalla siis vakiinnutettiin tapa lukea Raamattua jakeiden toisteluksi.

Väitän, että jokaisen kristillisen kirkon jäsenistöstä valtaisa enemmistö ei ole ikinä lukenut kunnioittamaansa kirjaa läpi, vaan käyttää sitä enemmän tai vähemmän talismaanina.

Koraani

Koraani toimii hieman toisin.

Koraani on kirjoitettu riimillisellä arabialla. Se tekee sen hyvin vaikeaksi kääntää toisille kielille.

Tämä on ollut omiaan säilyttämään sen alkuperäisasun poikkeuksellisen tärkeänä. Samalla se on tietysti ollut omiaan pitämään sen lukemisen ja selittämisen harvoissa käsissä. Sama seikka joka siis on krist. Kirkoissa hoidettu hieman toisella tavalla.

Kun vielä sattuu, että tuo riimillinen arabia on hyvin kaunista kieltä kuunnella, niin sen teho mielenrauhaa etsivien keskuudessa on hyvin ymmärrettävä.

Youtubesta ja muualtakin internetistä löytyy luullakseni suurin osa Koraanin sisällöstä resitoituna.

(Googlatessa on ehkä paras kokeilla kirjoitusasua Quran.)

Myös kaukoidän uskontojen pyhien kirjojen jakeet on kaikki tyynni numeroitu samaan tapaan. Tuntemistani kirjoista vain Tao Te King muodostaa poikkeuksen. Mutta se onkin itse asiassa tunnetun kirjoittajan Lao Tse'n kirjoittama filosofisten lauseiden kokoelma, ei niinkään minkään uskonnon ”pyhä” kirjoitus, vaikka sisältääkin enemmän viisautta kuin monet niistä.

Sensijaan  buddhalaisten Dhammapada on numeroitu säe säkeeltä, ja siinä, samoin kuin Raamatun monissa kirjoissa, esmes evankeliumeissa, tehdään tällä selvää väkivaltaa itse teksteille katkaisemalla ajatusten kulkuja mielivaltaisista kohdista.

Jonkinlainen huipentuma alallaan on krishnalaisten Bhagavad-Gita. Sen 18 lukua koostuu 700:sta jakeesta, ja ainoassa laitoksessa minkä minä olen nähnyt, nämä esitellään jae jakeelta niin että alkuperäinen sanskritinkielinen teksti on ensin, sitten sen translitterointi englanniksi, sitten sanantarkka (?) suomennos, ja lopuksi Swami Prabhupadan selitys suomennettuna.

Minä en tiedä kaikkien näiden numerointien historioita, mutta luulisin, että ainakin joissain tapauksissa asiaan on vaikuttanut se, että lähetyssaarnaajilla on osuutensa monien niistä saattamisessa länsimaiseen asuun, ja heillä taas on yksinkertaisesti sellainen tapa. 

Ja kun tietää mikä valtava teho toistolla on propagandassa yleensäkin, on tuota jakeiden numeroimistapaa pidettävä tyylikeinona, jolla on tarkoitus ilmaista, että kyseinen teksti on erityisen pyhää, ja näin johdattaa lukijan tajuntaa määrätylle uralle.  

"Hengelliset" harjoitukset

Uskonnollisiin harjoituksiin katsotaan kuuluvan joukko toimenpiteitä, esineitä ja asioita, joista tässä muutamia:

1 Liturgiat.  Kyse on kaavamaisista, usein toistuvasta oratorioista. Niiden toistelu on kautta aikojen ollut tunnustomaista kaikille uskonnoille. Vaikutus perustuu punnittuun asiasisältöön sekä toistuvuuteen joka luo turvallisuuden tunnetta.

2 Kirkkorakennukset, temppelit. Ne ovat ilmaantuneet kulttipaikkojen jatkeiksi. Kulttipaikan merkitys on myös pysyvyydessä ja että se on pyhitetty siihen tarkoitukseen. Rakennustidon kehittyessä oli luontaista pikkuhiljaa merkitä kulttipaikat myös pompööseillä maamerkeillä joista komeat temppelit, katedraalit, synagogat, moskeijat ja pagodit ovat huipenhtuma.

Taustalla on pyrkimys ”lujittaa” uskontoa, mikä ei tarkoita mitään muuta kuin että sisään oli kasvamassa ja lujittumassa kuppikunta jolle tuli yhä tärkeämmäksi hallita yhteisöä.

joitakin "pyhiä" rakennuksia

3 Musiikki. Sehän syntyi alkujaan ihmisen liikkumisesta aivan arkipäiväisissä toimissa. Rytmi löytyy tarpeesta jäsentää toiminta, sävel tulee mukaan luontaisesti hengityksen tahdissa, Shamaani löysi musiiikin puuduttavan vaikutuksen soveltaen sitä omaan hartauteensa ja laajentaen sen vähitellen vallankäytöksi seurakuntaa kohtaan: yhteislaulu on hyvinkin samaa kuin sulkeinen atrmeijassa, totutetaan astumaan yhtä jalkaa..

Mandala. Tämä edustakoon usk. taidetta

4 Ikonitaide. Se on yhtä vääjäämättömästi kuin em:kin monumentalisoitunut, jähmettynyt siten että tunusomaisin piirre on vierautuneisuus arkipäivän elämästä. On se sitten musulmaanien ornamentteja, ortodoksikrisittyjen ikoneita, tai luterilaista kirkkotaidetta. Tai vaikkapa hindujen ja buddhalaisten mandala.

5 Uskontojen symbolit. Ei tarvinne edes perustella väitettä, että niissä kiteytyy koko asian ydin; käyttö on juurikin niin kuin henkilökohtaisen taikakalun käyttöä, suoraa perua muinaisuuden hämäristä jossa tuollaiset asiat olivat henki ja elämä.

 
Tässä kuvassahan ne ovat melkein kaikki mitä ajatella saattaa.

6 Pyhät kirjat. Niissä kulminoituu myös taikakaluominaisuus, mutta sen lisäksi osa kunkin uskonnon eliitti lukee niitä, ja niiden sisältämillä teksteillä käyttää omaa valtaansa.

Kolme otosta edustaen pyhiä kirjoja

Niissä kiteytyy se mitä uskonnot ytimeltään ovat: Esmes krist. kirkoissa koko populaatio jakaa yhteisen uskon siihen että ne ovat jumalan sanaa (ainakaan raamatussa tätä ei edes väitetä). Sen lisäksi uskovat seurakuntien suuret enemmistöt siihen, että tarvitaan erityinen papisto joka on perehtynyt tähän '”sanaan” ja joka kykenee sitä selittämään muille. Aikaisemmin kirjoitukset pidettiinkin vieraskielisinä jotta olisi estetty kansaojen pääsy niihin suoraa käsiksi. Uskonpuhdistukset luulivat korjaavansa tämän tilanteen, mutta eivät korjanneetkaan, vaan sama asetelma jäi voimaan.

7 Rukoukset, Niitäkin pidetään uskontojen ytimiin kuuluvina. Puhutaan usein ”hengellisistä harjoituksista”. Esmes katolisessa kirkossa pappi tms. rippi-isä määräsi ja määrää lukemaan määrätyn määrän Pater noster – rukousta soviteukseksi tunnustetusta synnistä. Kuva jonkin krist. lahkon tilausuudesta. Merkillepantavaa on "yhteisöllisyys" jota tehostetaan paitsi puheella, myös eleillä ja käyttäytymisellä. Sopii kysyä, jättääkö tämä edes mahdollisuutta yhdellekään osallistujalle henkilökohtaiseen hiljentymiseen.

Muslimit kääntyvät rukoilemaan määräkerrat päivittäin, ja näihin kuuluu paitsi sanat, siis litania, myös asennot ja liikehdintä määrätyllä tavalla.

Minun on sanottava, että ymmärrän hyvin, miksi kaikkia näitä halutaan noudattaa. Esmes liturgia on todella rauhoittavaa, olen kuunnellut sitä ilolla kummankin katolisen kirkon messuissa.

Ja katedraali sinänsä keskellä suurkaupungin hektistä elämää, kun sinne astuu sisään, olipa messu menossa tai ei, tarjoaa todella rauhoittavan elämyksen ja kuuluu siksi lempitoimiini ulkomaanmatkoilla.

Kirjoista on sanottava, että sen jälkeen kun aloin itse niitä lukea, ovat ne olleet minulle kirjoja kirjojen joukossa, ei enempää. Mutta lapsena sisältyi perheraamatun ottamiseen kirjahyllystä jokin erityinen lataus, jota itse pidin silloin pyhyyden kokemuksena. Uskonmiehet ovat yksi toisensa jälkeen, milloin olen asiasta kertonut, selittäneetkin sen juuri samalla tavalla: lapsen aistit olivat niin herkät, että ne niillä ymmärsi heti mitstä on kysye. Itse olen nyttemmin vakuuttunut siitä, että minut oli yksinkertaisest äidin ja koulun opettajien toimesta suggeroitu niin uskomaan.

Rukouksiinkin olen tutustunut.

Mainittu "isämeidän" on lukemattomia kerttoja tuonut lohtua ja rauhaa levottomuuteen. Kas näin se toimii: ensimmäisellä kerralla kun sen latelee läpi, on melkein mahdoton päästä loppuun ilman että ajatukset eksyvät muualle. Kun tästä rankaisee itseään ja aloittaa uudelleen alusta, niin katso, se sujuu kerta kerralta yhä paremmin, ja miksei sujuisi, kun liturginen rytmi alkaa vaikuttaa.

Myöskään polvirukous ei ole jäänyt minulta kokeilematta. Senkin vaikutuksen huomasin ja tunnustan myönteiseksi, on kuin säätäisi oman sisäisen antenninsa niille aalloille joilla yhteys muodostuu. Keskittyminen paranee!

Kirkkotaide, musiikki, virret...

Kyllä, kaikki ne vaikuttavat myönteisesti yksinäänkin, miksei siis myös kaikki yhdessä.

Muttta kaikille näille on yhteistä se, että yksikään niistä ei ole hengellinen harjoitus, vaan kaikki tapahtuvat ja vaikuttavat sielullisella tasolla.
Toisin sanoen, niiden funktio ei ole vahvistaa hengellisyyttä, vaan piilottaa se kaikenlaisen näennäiskaman sekaan.

Kaksinapa-ajatttelu, dualismi, jota myös dialektiikaksi kutsutaan, ei ole millään tavalla väärä menetelmä. Se perustuu todellisuuteen, sillä vastakohdat ovat aina olemassa, ne itse asiassa edellyttävät toisiaan. Mikään musta ei ole ymmärrettävissä jos sitä ei vertaa valkoiseen, ei ole pitkää ilman lyhyttä, ei ole maata ilman taivasta, ei avaruutta ilman kiinteitä kappaleita jne.

Mutta edellisestä jo ilmenee, että on tiettyä löysyyttä noissa vastakohtapareissa; ei ole ottaa mikään pakko pitää jäätä sulan veden vastakohtana, yhtä hyvin se voisi olla höyry. Dialektiikan vastakohtaparit ovatkin valinnaisia, samoin kuin kaikkien teorioitten käsitteet tapaavat olla, ja riippuu tehtävästä mitä ollaan ratkomassa, mitkä kulloinkin valitaan vastakohdiksi.

Luonnossa vallitsevat määrätyt asiantilat havaitsijasta riippumatta...

Toivoa vain sopii, että vastakohdat ovat oikein valitut kuhunkin tehtävään sopiviksi.

Ja näin juuri ei ole kiristinuskon ja muiden uskontojen dualismissa.

Siitä piittaamatta, mitä rabbit, gurut, imaamit ja papit sanovat ihmisen olevan hakemassa, jokainen synagogaan, pagodiin, moskeijaan tai kirkkoon saapunut yksilö on nimittäin etsimässä itselleen mielen rauhaa. Rauhaa omaan mieleensä.

Ja sellaisen löytyminen tehdään näissä paikoissa edellä mainittujen viranomaisten toimesta mahdottomaksi juuri dualismilla: kaksinapa-ajattelu pakottaa etsimään rauhaa oman itsensä ulkopuolelta. Sen sijaan, että se auttaisi mieltä avartumaan tilaan, jossa olisi mahdollista nähdä omien ahdistustensa syyt (olemus), se ohjaa mieltä kieltämään itsensä.

Kolminapa-ajattelu, trialismi, sensijaan kuvaa mielen kolmen muuttujan kohtaamispaikkana, jolloin itse tästä asetelmasta jo näkee, mitä on tehtävä.

Kuvaan asetelmaa kolmiona. Sille nyt ei voi mitään, että luonnon lakien mukaan kolmion pinta-ala on suurimmillaan tasasivuisessa kolmiossa, ts. kun sivut ovat keskenään ”tasa-arvoisia”. Siinä ei silloin kielletä ”lihaa”, niinkuin Paavali teki, ei sielua, niinkuin Paavali myöskin tekin runttaamalla lihat ja luonnot ja sielut samaan karsinaan ”hengen” vastakohdaksi, jonka keskeinen ominaisus oli, settä se oli ihmisen ulkopuolinen.

Siinä ei myöskään kielletä henkeä, hengellisyyttä ihmisen olemukseen kuuluvana, niinkuin teki marxilaisuus, ja sen tökeröäkin tökerömpi soveltaja venäläinen neuvostojärjestelmä.

Trialismi antaa käytönnössä ratkaistavana olevaan yhtälöön vaadittavan kolmannen muuttujan, joka on itse asiassa kaiken aikaa ollut näkyvissä, mutta jota ei ole hyväksytty yhtälöön, joka siksi on jäänyt ratkaisematta. 

 Kolmion piiri on laajin tasasivuisessa kolmiossa. 

Jos ajatellaan, että tämän kolmion sivujen mitta on  6 cm, sen pinta-ala on silloin noin 15,6 mm2

Jos mittasuhteita ryhdytään muuttelemaan , tapahtuu, että piiri pitenee, ja kapenee, mutta piteneminen ei riitä korvaamaan kapenemista, vaan pinta ala pienenee toisen kuvan mukaisesti, jossa on yhtä pitkästi viivaa, mutta pinta-ala on pienentynyt toisen kuvan mukaiseksi.

Se on enää vain 4,25 neliösenttimetriä. Ja alimmasta kuvasta ehkä ilmenee, että supistuminen nopeutuu mitä enemmän  sivut lähestyvät toisiaan tavalla tai toisella. Se on siis logaritmista!

 J

 Voidaan sanoa, että pinta ahdistuu sivujen puristuksessa.

Jotain tämän tapaista näyttäisi myös ihmismielessä tapahtuvan, ja ahdistukseen juuri etsitäänkin lievennystä aina kun mennään synagogaan, moskeijaan, pagodiin tai kirkkoon. 

Mutta läheskään aina ei niistä ratkaisua löydy.