Sellaisuus

Lapsen usko ja aikuisen usko

Maailmassa ei ole teologia enempää kuin tiedemiestäkään joka ei olisi aloittanut uraansa katselemalla maailmaa pyörein silmin todeten, että "tällainen tämä on". Korostan että se ei ole kysymys vaan toteamus. Ja kuvaan kuuluu, että tehtyä havaintoa ei epäillä, ihmetellään vain.

Lapsen usko on siis kaiken lähtökohta.

Kaikki maailmankatsomukset ovat lähtöisin lapsenuskosta. Siksi ne ovat ymmärrettävissä vain lapsenuskosta käsin. Se tarkoittaa että miten tosina asianomainen itse näkemyksiään pitääkin, niissä on annos tuota alkuperäistä. Ei tietoa eikä uskoa voi säilöä tyhjiöön, sitä voi vain lisätä jo olemassa olevaan. Ja kun olemassa ei alunperin ollut muuta kuin lapsenusko, niin johtopäätös on vääjäämätön.

Millainen sisältö sitten on, se riippuu monenlaisista ulkoisista seikoista, jotka puolestaan ovat alituisessa muutoksen tilassa.

Johtuen alkuasetelmasta jokainen oppi tuomittu menemään pieleen. Yksi yhdellä, toinen toisella tavalla. Mutta kaikki jollain tavalla !

Yhtä selvää kuin pieleen meneminen on se, että ulospääsyä etsitään -- se on käsky koodissa. Niinhän puutkin kasvavat: eteenpäin ja ylöspäin ...

Marssijärjestys on siis se, että lapsenusko kerää ympärilleen aikuisen uskoa, ja yrittää muodostaa siitä tietoa. Tämä tapahtuu tietysti sekä yksilö- että varsinkin sosiaalisella tasolla. Todellisuudessa tuloksena onkin sitten myyttejä enemmän kuin tietoa. Ei ole väliä sillä, ovatko ne perustuneet jossakin jonkinlaiseen todellisuuteen; kulloisessakin nykyhetkessä ne ovat säännönmukaisesti todellisuudesta irrallaan koska niiden alkulähteitä ei muisteta eikä varsinkaan ymmärretä.

Ihmisikä määrää sen, että muistamisen ketju katkeilee.

Ilmiö on saman tapainen kuin pitkässä köydessä. Itse köysi voi olla periaatteessa vaikka loputtoman pitkä, mutta se voi koostua vain niin pitkistä kuiduista kuin on saatavissa, ja sen taas määrää raaka-aineena käytetyn kasvin fyysiset. (Itse asiassa köydestä löytyvät kuidut koostuvat sitten vielä lyhyemmistä kuiduista, sellaisista kuin nyt selluloosa koostuu!)

Lapsenusko ja aikuisen usko muodostavat yhdessä mekanismin joka mahdollistaa myyttien vuosisataisen ja -tuhantisen ylläpitämisen. Todellisuudessa sukupolvet muokkaavat niitä omien tarkoitusperiensä mukaisiksi; tässä vaikuttaa sama ihmisiän rajoite joka estää todellisen tiedon siirtymisen. Nyt se vain vaikuttaa siihen suuntaan että se pyrkii antamaan myytille nykyaikaan muka perustuvan sisällön.

Lapsenusko ja aikuisenusko ovat mahdollistaneet uskontojen säilymisen kaikkine myönteisine ja kielteisine seurauksineen.

Kielteisillä en tarkoita edes inkvisitiota, ristiretkiä ja uskonsotia.

Pahinta on että uskonto ei pelkästään ole antamatta ihmisille välineitä mielenrauhan saavuttamiseen. Se myöskin pyrkii estämään mielenrauhan saavuttamisen niillä keinoilla joilla se olisi mahdollista.

Dualismi, johon se on fiksoitunut, on sen paras ase tässä myyräntyössä

Tieto eriytyy haastamaan uskon, ja haluaa syrjäyttää sen.

Uskonto on luonut dualismin, josta se elää ( se asettamus, että minä ja jumala ollaan eri persoona on uskonnolle täysin välttämätön, ja juuri se on myös dualismin ydin )

Kun nyt tieto haastaa uskoa, se joutuu tämän dualismin kanssa tekemisiin, mutta näyttää olevan täysin voimaton, koska se on itse dualismin pauloissa.

Niinkuin Paavali lihalliseen ja hengelliseen, jakaa tiedekin tajunnan valveminään, yliminään ja alitajuntaan ja näitä erittelemällä luulee löytävänsä ratkaisun olemisen ongelmaan mutta ei löydäkään, koska paradigma on väärä.

Mutta niin kauan kuin tiede on on tämän dualistisen harhan vallassa, se on aseeton.

Trialismi on ratkaisu.

Aivan samoin kuin sähkötekniikan suuri harppaus sovellusten tekemiseen vaati Ohmin oivalluksen koskien virran jännitteen ja vastuksen vuorovaikutusta, vaatii ihmisen olemuksen selvittäminen fyysisen, psyykkisen ja spirituaalisen minän vuorovaikutuksen selvittämistä

Sellaisuus

Monet eri kuppikunnat selittävät tämän maailman olemusta, väittäen, että "se on tällainen", mutta ei olekaan.

Ainoa, mitä voimme tästä maailmasta varmasti tietää ja sanoa, on, että se on sellainen.

Kun näin on, on syytä järjestää omat lähestymistapansa maailman eri ilmiöitä kohtaan tämän tosiseikan pohjalta.

Maailman sellaisuudesta tekee tosiseikan se, että se ei kertakaikkiaan ole kenenkään eteen ilmaantunut muta kuin sellaisena.

Matematiikan tunnilla käytetään termiä "annettu".

Annettu on se, mitä opettaja tai kouluhallitus kulloinkin on katsonut sopivaksi pistää laskutoimituksen edellytyksiksi, ja tästä annetusta sitten johdetaan kunkin toimituksen mukainen lopputulos, olkoon summa, jäännös, osamäärä tai tulo.

Juuri niin, tämä maailma on annettu. Siksi kaikki mitä siitä voidaan sanoa, on että se on sellainen.

Kaikki mitä siihen lisätään, on sitten laskutoimituksesta (tai muusta prosessista) riippuen tuloa, osamäärää, jäänöstä jne... Tai sitten uskomusta.

Sukupolvien köysi

Sukupolvien jatkumo

Sukupolvien jatkumoa on totuttu luonnehtimaan sanalla ”sukupolvien ketju”Se ei kuitenkaan ole täysin kuvaava nimitys, jos tarkoitus on kuvata sukupolvelta toiselle siirtyvää kulttuuriperintöä.

Tietysti järjestys on sellainen, että vanhemmat poistuvat ja nuoret astuvat tilalle, mutta sekin toteutuu korkeintaan yksilöiden tasolla, joskin asetan senkin kyseenalaiseksi.

Ihmisyhteisön tasolla, otetaanpa se missä laajuudessa hyvänsä, tilanne on se, että yksilö itsekään ei kaikistellen muista omien tekemistensä perusteluja, saati niiden "isiltä perittyjen”.

Muistanpa lähes kaskulta tuntuvan tositarinan, missä nuori aviovaimo oli ryhtynyt ensimmäistä kertaa joulukinkun paistopuuhiin.

Mies näki hänen ennen uuniin panemista leikkaavan sen kamarasta muutaman sentin siivun, jonka sitten asetti paistinvadille varsinaisen kinkun viereen.

Hän kysyi vaimolta miksi tämä näin toimi, ja vaimo vastasi että "näin sen äiti opetti". Hyvähän siitä tuli, mutta asia jäi askarruttamaan nuortamiestä ja hän otti asian puheeksi seuraavana päivänä kun oltiin anoppilassa kylässä.

"No en minä tiedä" sanoi anoppi, "äidiltäni opin niin tekemään. "Jos asia kiinnostaa niin kysytään huomenna minun äidiltäni".

Niin päätettiin, tapaninpäivänä sama kysymys esitettiinkin "isoanopille".

"Voi, se on vanha menetelmä, äidiltäni minä sen opin..Miksikö... jaa, en ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi tämä vuorostaan.

Nyt asia alkoi olla todella kuuma.

Vaimo sattui olemaan pitkäikäistä sukua, ja neljäs mummikin oli vielä elossa, ja niinpä hänen luonaan toisella paikkakunnalla vierailtiin ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt tuli totuus julki: "No se oli silloin kun Maija oli kymmenvuotias ja meille tuotiin niin iso kinkku että se ei sopinut uuniin, ja no, minä leikkasin siitä siivun joka paistui sitten samassa uunissa".

Tämä kuvaa hyvin kulttuurin siirtymistä tässä "ketjussa" eräältä puolelta. Nimittäin tavoilla on taipumus jäädä, mutta säännön mukaisesti ne irtoavat merkityksestään. Ainakin jossain määrin.

Tässä onnekkaassa tapauksessa (niitä kyllä löytyy itse kunkin perhepiiristä lisää vaikka millä mitalla) tiedon kulkua voitiin seurata.

Tiedon kulkua.

Niinpä niin, tietonahan tuokin perheen kulttuuriin pesiytynyt perinne esiintyi. Mutta oliko se oikeata tietoa?

Tarvittiinko sitä jotta kinkku olisi saatu paistettua?

No, kinkku on paistettava tavalla tai toisella, ja tämä oli yksi tapa. Kun se oli edellisellä sukupolvellakin onnistunut, niin miksi kysellä...

Perimätiedolla on taipumus fiksoitua sukupolvien "ketjussa".

Perinteeseen liittyvät tiedon jyväset eivät välitä perustella itseään joka vaiheessa erikseen ja tämän seurauksena kinkkuja paistetaan tuhansilla tavoilla eri puolilla maailmaa. Kaikille yhteistä on kuitenkin uunissa kypsentäminen. Sen taas määrää käyttötarkoitus, ts. ihmisen tarve. Kaikki muu on epäoleellista painolastia.

Paitsi kinkun paistamista, on tuhansia muita aloja, ja kaikissa niissä toimitaan sadoilla tuhansilla ja miljoonilla tavoilla. Tämän kirjon runsautta eivät minkään ihmistieteen tutkijat lakkaa ylistämästä.

Kaikki ne ovat kehittyneet tahoillaan välillä lähentyen, välillä loitoten toisistaan tuhansien, satojen, miljoonien sukupolvien ketjussa.

Eikö todellakin olisi aika poistaa sana ketju käytöstä tässä yhteydessä, sillä ketju ei kulttuuriperinnön siirrossa kuvaa yhtään mitään, kuvaa mitään.

Kyllä kaikista maailman sitomis- ja kytkemisvälineistä köysi on se joka parhaiten kuvaa sukupolvien jatkumoa, joka ilmenee kulttuurin jatkumona.

Köyden rakenne

Nykyisin käytetään paljon metalliköysiäkin, kuten teräs- ja sinkki-vaijereita. 

Jos ne kuitenkin jätetään laskuista, niin köysiä on historian aamuhämärästä valmistettu luonnonkuiduista, sellaisista kuin sisal, hamppu ja manilla.

Niillä taas on hyvin rajoitetut fyysiset mitat, jotka eivät sinänsä salli kovin pitkiä naruja punottavan.

En ole tarpeeksi perehtynyt kasvimaailman kuituihin tietääkseni niiden pituuksista tarkemmin, mutta eläinmaailmassakin on kuituja. Niinpä lampaan villa saattaa olla pitkää, mutta luullakseni 30 cm:n hujakoilla on yläraja

Entäs pikkutyttöjen tukat. Olen nähnyt yli 50 cm pitkiä kuituja niissä.

Köysikieppi

Jos kasvimaailmassa on suunnilleen samanmoiset rajat niin kovin lyhyitä narunpätkiä saataisiin aikaan sen tuotteista.

Mutta kaikki olemme nähneet suunnattoman pitkiä köysiä . Idea grande – ja tämä on varmaankin yksi käänteentekevistä keksinöistä ihmiskunnan historiassa -- on siinä, että kuidut on järjestettävissä pitkin jonoihin niin, että niiden päät sattuvat (sananmukaisesti) eri kohtiin, jolloin kierrettäessä ne puristuvat toisiaan vasten ja koska niitä on paljon, niin otteiden summa aikaansaa todella kunnioitettavia vetolujuuksia. Siten siis kitka on köyden varsinainen koossapitävä voima. Sormen paksuinen köysi kestää, materiaalista riippuen, useampien satojen kilojen kuormituksen.

Näin siis < 50 cm komponenteista saadaan vaikka 1 km pituinen luja köysi.

En tiedä ylärajaa, tuskin sitä onkaan, mutta tarvetta ei ltaida ollakaan millekään tkruöpitkille. Ihmisille on riittänyt että laivat on saatu takiloitua sekä töijättyä laitureihin – niin, ja rosvot hirtettyä.

Kun nyt ajatellaan köyttä ja meidän historiaamme rinnakkain, niin analogia tulee aivan ilmeiseksi.

Jo yksityisen ihmisen, siis vaikkapa oman itseni, tarkastelu osoittaa köysimäisiä piirteitä. Köydessä on päältä katsoen lukemattomia saman suuntaisilta näyttäviä säikeitä. Ne siis näyttävät johtavan päästä toiseen päähän. Tosiasiassa niiden kulku, sen lisäksi, että ne ovat tosiasiassa lyhyitä ja päät hautautuvat näkymättömiin, näiden lyhyiden pätkienkin kulku köyden sisäosissa on mitä kiemuraisinta. Tästä tulee vakuuttuneeksi kun purkaa mitä hyvänsä narua; sisuksista purkautuu peräti lukematon joukko kiharaisia karvoja, ja kerran puretun rakennelman palauttaminen on täysin mahdotonta.

 

Köysiefekti

Jos ajattelemme vaikkapa itsemme säikeeksi, niin olemme kosketuksissa vain paria edeltävää sukupolvea edustavien säikeiden kanssa.

Merkille pantavaa on, että kaikilta näiltä saamme vaikutteita, ja kaikki nämä vaikutteet ovat värittyneet samalla tavalla kuin meidän saamamme vaikutteet nyt värittyvät.

Asia on niin, että kukaan meistä ei pysty selittämään tyhjentävästi edes omia tekemisiään, sillä köysiefekti toteutuu aivan selvänä jo yksilötasolla.

Pinnalla on näkyvissä joitakin säikeitä, joiden luulemme olevan vaikuttimiamme. Tähän perustuu valmiutemme selittää tekojemme syitä. Aivan liian usein kuitenkin selityksissä ilmenee ns ”selittelyn maku”. Sen sitten ulkopuoliset hävettävän usein havaitsevat.

Tämän saman ilmiön vaikutusta on myös se että emme pysty missään tilanteessa olemaan täysin puolueettomia, jos asia vähänkin koskettaa ns. omia etujamme. Tämähän on julkisesti tunnustettua, koskapa hallinnon alalla pyritään mahdollisuuksien mukaan jääväämään jokainen jota mahdollinen päätös koskettaisi liian läheltä.

Mutta kaikkein selvimmin ilmiön näkee kun analysoi historian köyttä. Siinä on vain pinnalla näkyvissä suunta päästä päähän, alusta loppuun, ihan niinkuin köydessä, mutta sisältä se on yhtä ainoata kiharaa, joka pikemminkin sekavoituu kun selkenee lähemmässä tarkastelussa.

Tässä välissä on syytä todeta, että sekin, että pinnassa näkyvien säikeiden suunta näyttää hyvin määrätietoiselta. Jos ei olisi, olisi historian tutkiminen vailla merkitystä.

Ehkä olennaisin tästä näkökulmasta löytyvä päätelmä on se, että näin ilmenevässä kulttuuriperimässä ei ole mitään mikä olisi suoranaisesti jatkuvana putkena johdettavissa mistään alkulähteestä.

Se on todellakin kuin köysi joka punoutuu sitä mukaa kun uutta aineistoa siihen liittyy.

Ja se uusi aineisto perustuu ja on aina perustunut voimakkaasti sen hetkisiin näkymiin.

Lyhyesti sanottuna poliittisiin näkymiin.

Niin kauan kun yhteiskuntia on ollut, on ollut politiikkaa, ja se merkitsee alituisia tietoisia ja tiedostamattomia pyrkimyksiä saada asiat näyttämään halutuilta.

Ja kun tämä halukin vielä piilee enemmän tai vähemmän jossain piilotajunnassa niin niitä ei useinkaan kyetä riittävän selkeästi perustelemaan. 

Riittävä tarkoittaa tässä sitä, että se saa suuret joukot liikkeelle toimimaan jonkin pyrkimyksen puolesta.

Juuri vaikuttimien taipumus piiloutua ja siitä johtuva kykenemättömyys selkeään perusteluun on syynä siihen, että jumalan ilmoitus niin monessa yhteydessä on nostettu ja edelleen nostetaan määrääväksi attribuutiksi historiantulkinnoissa.

Uhri

Totuus uhrista

En edes muista milloin olen ensikerran tutustunut käsitteeseen jumalille uhraaminen. 

Vaikka lapset kyselevät, niin lapset myös osaavat ottaa maailman sellaisenaan. Tämä oli kohta jossa minä en kysellyt, ainoastaan totesin, että tällaistakin tässä maailmassa on.

En edes muista, luinko uhraamisesta ensimmäisenä ns. epäjumalien yhteydessä vai oliko kyse uhraamisesta sille Ainoalle Oikealle, joka omin Sanoin oli ilmoittanut että hänelle tulee uhrata, vain hänelle, eikä muille.

En muista että minulla olisi kellot alkaneet soimaan silloinkaan kun jonkin oppiaineen yhteydessä tulin kuulleeksi opettajan puheessa jonkinlaista paheksuntaa siitä miten epäjumalille uhraaminen oli moraalitonta. Siinä vedettiin esiin erityisesti ihmisuhrit, joita Raamatussa kerrtottiin Molokille ym. uhratun, niin, ja nimenomaan esikoispoikien uhraaminen mainittiin .

Kerrottiinhan Raamatussa myös Abrahamille esitetystä vaatimuksesta uhrata esikoispoikansa, mutta se tapaus selitetään parhain päin.

Mutta oleellista on, että se näytti olevan niin yleinen tapa uskonnoissa yleensä että Abrahamkin ryhtyi nikottelematta toimeen kun käsky kävi!

Mutta minä luin kaikkia näitä kertomuksia lapsen intensiteetillä, niinhän minun oli käsketty uskoa. En siis kysellyt, vaikka lapset kuulemma ovat kovia kyselemään.

Minulle riitti se että uhreja tarvittiin koska itse jumala oli niin säätänyt.

Ja voidaanko minua siitä tuomita, sillähän selityksellä asia kuitataan yhä vielä paremmissakin piireissä.

Sitten kirkkovuoden ym. ajanluvun edetessä siirryttiin Uuden testamentin puolelle, ja lopulta aina Jeesuksen kärsimyshistoriaan saakka.

Mutta ei siinäkään minusta mitään kummallista ollut, niinhän Raamatussa kerrottiin ja minun oli käsketty uskoa kaikki mitä siellä sanottiin.

Kerrottiin, että Jeesus joutui kuolemaan meidän syntiemme tähden. Ok, niin täytyi olla koska niin oli kirjoitettu.

Kävin rippikoulun, läpikävin pari kolme "uskonkriisiä" sitä ennen ja sen jälkeen, mutta en vieläkään kysellyt näiden tapahtumien logiikan perään.

Olin jo korkeassa iässä kun kuulin radiosaarnassa tätä aihetta käsiteltävän. Ensi kerran sain nyt vastauksen kysymykseen jota en ollut edes esittänyt.

Tapahtumien kulku oli sen mukaan ollut suurin piirtein tällainen: Jumala asetti säännöt, joita ihminen rikkoi, ja näin ollen tuli syylliseksi. Jumala on oikeudenmukainen, ja vaikka hän on armahtavainen, ei hänen Pyhän Oikeudentuntonsa salli kenenkään pääsevän rangaistuksetta synnistä.

Tämä sitten kulminoituu Jeesuksen ristinkuolemassa: kysymys on Jumalan Pyhästä oikeudentunnosta l. vanhurskaudesta, joka ei voi antaa anteeksi syntiä vaikka haluaisi, ja siksi ottaa uhrin vastaan omalta pojaltaan.

Kuten sanoin, olin korkeassa iässä kun tämä minulle selkeni. 

 Ei siinä sitten sen merkillisempää tapahtunut kuin että menetin loputkin yhteyteni uskontolaitokseen.

Olin nimittäin, en saamani opetuksen, vaan oman kokemukseni perusteella, tullut tietämään ja tuntemaan, miten vapauttavaa ja mielenrauhaa rakentavaa on kaikkinainen hartaudenharjoitus rukouksineen hiljentymisineen, mietiskelyineen.

Totta puhuen kyllä minä vähän horjahdin siinä tilanteessa. Horjahdus aiheutui siitä kun tulin ajatelleeksi, että olinko minä oikeudettomasti etsinyt mielenrauhaa menetelmillä jotka perustuvat siihen että uskotaan asioista määrätyllä tavalla.

Mutta tätä horjahdusta kesti vain hetken. Tuota pikaa huomasin, että ei jumala aivan tuossa järjestyksessä ollutkaan toiminut. Jumalallisia käskyjä oli varmaankin annettu puolelle jos toisellekin, ja ne oli eri tahoilla ymmärretty vähän eri tavoin.

Mutta ei eri tahoilla syntyneet uskonopit ollutkaan avain tämän asian ymmärtämiseen.

Kysymys oli siitä että minussa on koodi, meissä on koodi, joka kehottaa harjoittamaan hartautta. Jos emme sitä tee, jokin meissä alkaa kihelmöidä ja rappeutua, aivan samoin kun urheilijan lihakset alkavat kihelmöimään, jollei tämä pääse päivittäiselle lenkilleen, ja jos esytminen jatkuu pitkän aikaa, kihelmöinti lakkaa ja lihakset surkastuvat ja korvautuvat ihralla.

Näin sen täytyi olla; uskonnot ovat olleet jotenkin tarpeellisia, koska ne patistivat ihmisiä hartudenharjoittamiseen.

Mutta niiden on määrä väistyä.

On nimittäin aivan selvää, että kaikki tuo synnistä ja uhrista sen sovittamisesta on määrätyssä vaiheessa pesiytynyt ihmiskunnan folkloreen. Ja se vaihe littyy puhetaidon, ja seuraava vaihe kirjoitustaidon syntymään ja kehittymiseen.

Tullakseen tietoiseksi "synnistä" ts. omasta pienuudestaan, ihminen ei tarvitse suusanallista enempää kuin kirjoitettuakaan jumalallista ilmoitusta. Jos ilmoitus on, se tulee, kuten kaikki muutkin ilmoitukset tässä maailmassa, koodin kautta.

Tässä tapauksessa koodi on yksinkertaisesti se, että me, kuten kaikki muutkin syntyneet, olemme jo lähtökohdiltamme liian pieniä, siksi pyrimme kasvamaan, menemään eteenpäin ja ylöspäin. Koskaan emme kuitenkaan kasva "riittävästi", sillä ympäröivä muu luonto jää aina voittajaksi. Mitä tässä voi muuta tuntea kuin oman pienuutensa. Tämän pienuuden on folklore työstänyt pikkuhiljaa synnintunnoksi, jota sitten uhrein ja rangaistuksin koetaan poistaa.

Uhrein ja rangaistuksin.

Niin juuri.

Mitä kaikkea folkloresta löytyykin, sieltä ei löydy mitään mikä ei olisi ihmisen kokemuspiiriin kuuluvaa.

Niinpä lähes ainoita historian tuntemia käytössä olleita rangaistuksia ovat olleet ruumiillinen kuritus, vapausrangaistus ja kuolemanrangaistus. Niin, ja tietysti kidutus, jonka useat uskonnot ovat kääntäneet ikuiseksi Helvetin tuleksi.

Virren 67 ”Tulkaa kaikki, katsokaatte / Piinaa rakkaan Herramme... ”. Voisin sivuuttaa virtenä virtten joukossa, mutta sen tosiasian valossa, että einiinkovinkauansitten olivat julkiset pieksäjäiset, sekä myöskin julkiset teloitukset, suosittua kansanhuvia, virren sanat saavat konkreettisen merkityksen.

Niin että kun tuo valittavalla sävelellä veisattu (tavallisimmin kuulemma ilman soittosäestystä) virsi sitten seuraavissa säkeistöissä alkaa yksityiskohtaisen kuvailun siitä, mitä kaikkia kauheuksia Jeesus joutui kestämään, on hyvä verrata sitä mihin hyvänsä julkista ruoskintaa, hirttäjäisiä ym esittäviin kuviin kiinnittäen huomiota erityisesti yleisöön. Niitä löytyy internetistä kuvahaulla.

Lapset keskittymässä toverinsa kuritukseen. Havaitkaa ilmeet!

Omasta kokemuksesta.

Ihmisen kiinntotus rangaistuksia kohtaan riittääkin täydellisesti selittämään sen, mistä uhrit ja kuritus ovat pesiytyneet folkloreen.

Olin vähällä kirjoittaa ”sairalloinen kiinnostus”, mutta onko se lopultakaan mitenkään sairalloista. Siitä ei mielellään puhuta, mutta se taas liittyy moraalin kehitykseen; elämme vaihetta jolloin tämä asia pidetään tapuna, kuten seksuaalisuus oli vielä aivan äskettäin ja on monin paikoin vieläkin. Itse asia on eräs tämän maailman sellaisuuksista, ja jos sitä haluaa analysoida lähemmin, on kyse sosiaalisen viettimme, siis yhteiskuntaa sitovan voiman, kehittyneestä muodosta.

Dualismi ja myönteinen ajattelu

Uskonnollinen yhteisö uudistuu alituiseen protestiliikkeidensä kautta, jotka taas johtuvat siitä että valtakirkon oppien havaitaan yhä udelleen menneen pieleen ratkaisevissa kysymyksissä.
Nämä arvostelevat valtakirkkoa sekä toinen toisiaan, ja jakautuvat kukin yhä uusiin haaroihin, ja niin keskinäisen arvostelun ketju senkun jatkuu.
Ei olisi syytä, vaikka aiheita onkin. Sillä jokainen uusi suunta on määrätty fiksoitumaan aivan edeltäjänsä tavoin, eikä kenelläkään ole mitään perusteita olettaa olevansa sen oikeammassa kuin edeltäjänsäkään.  Joissakin kysymyksissä, ehkä, mutta nekin ovat suhteellisuuksia.

Tieteellinen maailmankatsomus synnyttää lisäksi suuntia jotka eivät halua olla missään tekemisissä koko uskonnon kanssa. Ne puuhastelevat kyllä samojen teemojen ympärillä kuin uskonyhteisöt, mutta haluavat sanoutua irti näiden perusteluista.
Ne näkevät ihmisillä olevan tarpeen hengelliseen elämään, hartauselämään,mutta täysin pragmaattisesti;  se onyksinkertaisesti käytännön tarve jota ei ole syytä perustella uskonnollin argumentein  .
Itse asiassa, niin minäkin näen.

Suunnilleen tällaiställaisista lähtökohdista  on syntynyt erilaisia  positiivisen ajattelun koulukuntia, joille yhteistä on usko ihmisen omaan mahdollisuuteen vaikuttaa olemiseensa.

Joseph Murphyn myönteinen ajattelu

Hyvästä esimerkistä käy tohtori (?) Joseph Murphyn perustama New Thought.
Hän on myös kirjoittanut aiheesta kirjoja, joista yksi on suomennettu nimellä "Alitajuntasi voima"
Kirjaan tutustuin erittäin mielelläni, sillä se käsittelee samaa aihepiiriä kuin minäkin.

No mitäs muuta tässä tapaammekaan kuin sen saman jota minä olen nimittänyt hengen rajapinnaksi. On nimittäin aivan ilmiselvää, että jos henki on kosketuksissa ulkomaailmaan, se on samalla kosketuksissa kaikkiin henkiin jotka ovat kosketuksissa samaan ulkomaailmana. Toisin sanoen, kuse on koko elollisen luomakunnan yhteydestä. Se on vain minun tavallani esitettynä paljon helpommin tajuttavissa kuin lähteä soveltamaan dualismin käsitteistöä.
Joka pitää kiinni dualismista, on dualismin vanki, sillä siisti.

Joseph Murphy ja kirjansa kansi

Murphy lanseeraa "rukousterapiaksi" kutsumansa menetelmän, joka hänen mukaansa on pohjimmiltaan alitajunnan työtä. Näin se toimii:

"Mielen toimintaperiaatteen mukaan ei olemassa aikaa eikä paikkaa.... Todellisuudessa ei ole olemassa sen paremmin paikan päällä kuin kaukana tapahtuvaakaan hoitoa, sillä yleismaailmallinen mieli on läsnä kaikkialla. Et yritä lähettää ajatusta tai pitää sitä itselläsi. Hoitosi on ajatuksen tietoista liikettä, ja kun tulet tietoiseksi terveyden, hyvinvoinnin ja rentoutuksen ominaisuuksista, nämä kokemukset ilmenevät...sen jälkeisissä seurauksissa."

Mitäs muuta tässä tapaammekaan kuin saman jota minä olen nimittänyt hengen rajapinnaksi. On nimittäin aivan ilmiselvää, että jos henki on kosketuksissa ulkomaailmaan, se on kosketuksissa myös kaikkiin muihin henkiin, jotka ovat kosketuksissa tuohon ulkomaailmana. Toisin sanoen, kyse on koko elollisen luomakunnan yhteydestä. Se on vain trialismin keinoin ja käsittein  esitettynä paljon helpommin tajuttavissa kuin dualismin käsitteistöllä.
Joka pitää kiinni dualismista, on dualismin vanki, sillä siisti.

Trialismin kannalta ei ole mitään ongelmaa siinä että ulkomaailmassa oleva henki on yhteydessä kunkin yksilön henkeen.
Dualistisesta lähtökohdista se on esitettävä niinkuin henki ei olisikaan mikään olemassaoleva realiteetti,  ja niin se lähettääkin  mielen seikkailemaan ulkomaailmaan joka sen mukaan onkin yksi iso mieli, josta kaikki ovat osallisia.
Syynä tähän dualistiseen harhaan minä en voi nähdä mitään muuta kuin roikkumisen kiinni uskonnollisissa käsityksissä, jonka mukaan henki on yliluonnollinen, sen voi "saavuttaa" vain armosta yms. jne.

"Usko on eräällä tavalla sitä, että hyväksyt todeksi sen, minkä aistisi kieltävät, eli suljet pois pienen, järkeilevän, analyyttisen ja tietoisen mielesi, ja hyväksyt asenteen, joka täydellisesti luottaa alitajuntasi sisäiseen voimaan..."

Juuri niin. Tarvitseeko sanoa, että tässä selitetään dualismin käsittein erästä perustotuutta, jota näköjään ei sinänsä voi sivuuttaa, vaikka käsitteet olisivat vähän hukassakin.
Meidän trialistien ei ollenkaan tarvitse sulkea ulos mitään "tietoista mieltä", vaan meidän tarvitsee vain hiljentää yksi ainoa olemassa oleva mielemme jolloin olemuksemme kaikki sivut, myös hengellinen, pääsevät tasapuolisesti tietoisuuteemme, s.o. mieleemme.

"Uskon laki.
Kaikki maailman uskonnot edustavat erilaisia uskomisen muotoja ja näitä uskomuksia selitetään monilla tavoilla- Miten sinä uskot, kun ajattelet itseäsi, elämää, maailmankaikkeutta? Sinulle tapahtuu uskosi mukaan
Usko on mielesi ajatus, joka saa aikaan sen, että että alitajuntasi voima vaikuttaa kaikkiin elämäsi vaiheisiin sen mukaan, mitä päässäsi ajattelet. Tämä on ymmärrettävä siten, että Raamattu ei puhu sellaisesta uskosta, joka kohdistuu joihinkin tiettyihin menoihin, seremonioihin, muotoon, rakennelmiin, tiettyyn ihmiseen tai kaavaan. Raamattu puhuu uskosta sellaisenaan. Mielesi on yksinkertaisesti se, mitä mielesi ajattelee. 'Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo. Mark 9:23."


Suorastaan herkullinen on oivallus, että "Raamattu   puhuu uskosta sellaisenaan".  Tämähän on nimittäin aivan totta, kun ajatellaan vaikkapa mitä Jeesuksen puheissa mainittiin uskon tunnusmerkeiksi.
Tämä on kuitenkin vain osatotuus, sillä kun siirrytään Paavalin teksteihin niin saadaan tietää jotain aivan muuta. Hänhän se vasta vetää tunnetut "katseen keskittämiset vain ristiinnaulittuun kristukseen" ym, mitä kirkkokunnat yksimielisesti pitävät peräti pääasiana.
Mutta mitäs siitä, tärkeintä on että oivallamme, ja huomaamme myös Murphyn oivaltaneen, mikä oli uskon sisältö Jeesuksella.
Sillä Henki lähestyy asioita uskon asein, ihan samoin kuin psyyke lähestyy niitä logiikan asein.
Mutta mikä valtaisa selitysten sekamelska tuosta näennäisestä ristiriidasta tulee kun sitä aletaan selittää dualismin käsitteistöllä.
Trialistille ei siinä ole mitään ristiriitaa; niin logiikka kuin uskokin joutuu tunnustamaan tosiasioiden edessä että vai niin, maailma on siis tällainen.  Se on itseasiassa kummankin lähtökohta, ja muuta lähtökohtaa ei voi ollakaan.


Kun ne ovat toteamuksensa tehneet, niin kumpikin antaa tapahtumista oman kuvauksensa ja kumpikaan niistä ei ole toinen toistaan parempi.

"Myönteinen ajattelu" on harhapolku jolle ajaudutaan vääjäämättä niin kauan kuin dualismista ei osata luopua.

Ehdotuksia, aina vaan ehdotuksia

Sana "suggestio" on yleisesti mielletty psykologian piiriin luuluvaksi lähes tieteelliseksi termiksi.
Näin siitä kertoo kuitenkin Wikipedia:

"Suggestio on psykologiassa mikä tahansa yksinkertainen tai monimutkainen kommunikaation muoto, jonka tarkoituksena on saada kohdehenkilö kokemaan asioita tai toimimaan tietyllä tavalla. Se voi olla sanallista tai sitten ei. Se voi pyrkiä saamaan ihmisen toimimaan tahtonsa mukaisesti tai sen vastaisesti. Yleisiä, jokapäiväisiä suggestioita ovat mainokset.

Puhekielessä suggestio sekoitetaan usein suggestiota edistäviin toimiin kuten sosiaalisiin paineisiin tai hypnoosiin."

Sanalle ei siis tarvitse antaa mitenkään "korkeakirkollista" merkitystä, ja monissa indoeurooppalaisissa kielissä kuten englannissa, italiassa, espanjassa ja ranskassa se tarkoittaakin sananmukaisesti käännettynä ihan vain ehdotusta, siis vaikkapa sitä mitä johtokunta tai kuka hyvänsä kokouksen osanottaja esittää muiden pohdittavaksi.

Ja arkielämässä suggestio eli ehdotus tarkoittaa kaikkea mikä saa, tai minkä tarkoitus on saada meidät toimimaan, reagoimaan määrätyllä tavalla.
Niinpä esmes kylmä ilma on suggestio pukea lämpimiä vaatteita.
Samaa suggestion virkaa voi toimittaa myös vilkaisu lämpömittariin, olemme oppineet tulkitsemaan sen viestejä lähes tyydyttävästi. Ei kuitenkaan aivan; voi olla että tuulee tai ei tuule, jolloin mittarin lukemat on syytä tulkita jonkin verran eri tavalla.
Ts. pukeutumisessa on otettava huomioon enemmän tekijöitä kuin mittari antaa ymmärtää. Ne ovat kaikki ehdotuksia, ja kokemuksesta tiedämme, että aina ei niiden noudattaminen ole ihan helppoa...



Mieli on siis tekemisissä  ehdotusten kanssa, ehdotusten, joita tulee jatkuvasti sen kultakin kolmelta laidalta. Niitä se prosessoi ja palauttaa takaisin kullekin taholle.

Jokainen kolmesta sivuista on alttiina ulkopuolisille vaikutteille, siis ehdotuksille.
Nämä välittyvät mielelle kunkin sivun rajapintojen kautta, palautuen sitten samoja teitä takaisin ulkomaailmana. Kaikkialla näemme sitten tekojemme ihmeellisiä vaikutuksia..
Vain näytös- tai koeluontoisessa hypnoositilanteessa on suoraa osoitettavissa että suggestio on tullut ulkoapäin.
Kukaan ei sensijaan voi sanoa, mikä on mielen kulloisenkin sisällön alkuperä.  Ja itseasiassa muuta kuin ulkopuolista voikin olla vain melko vähän, sillä aikaisemmat ulkopuolelta saadut vaikutukset ovat aina läsnä uuden tullessa.
Puhumme kulttuurin vaikutuksesta.
Ja tarkemmin ajateltuna tämä ei ole edes inhimillinen ominaisuus. Kaikki luonnossa toimii niin.  Ehkä kasvit ja puut ovat niitä jotka kunakin hetkenä ovat kaikkein eniten "oma itsensä".
Loppusumma mielen toiminnasta on siis, että se saa ehdotuksia kolmelta taholta. Mutta ulkopuolisen vaikutuksen takia mieli ei aina ole vapaa prosessoimaan näitä, vaan jokin puolista voi jäädä vähemmälle huomiolle tai huomiotta, tai sitten joku niistä voi joutua väkivaltaisen manipuloinnin kohteeksi, jolloin se ei toimi luontaisten taipumustensa mukaisesti.



Mielemme kolmiossa käsittelemme mielteitä.
Mieli kun sijaitsee kehon, psyyken ja hengen ympäröimänä, niin mielteet muodostuvat tietysti niiden suunnista tulevien ehdotusten pohjalta.
Liikennettä kulkee molempiin suuntiin.

Nykyaikaisesta tarkastelukulmasta, joka hyvin pitkälle näkee lähes kaikissa tämän maailman tapahtumissa informaatiota, ei ole vaikeata käsittää, myös tämä prosessi on sitä samaa: kytkentää ja takaisinkytkentää. Sanalla sanoen informaation vaihtoa.

Näistä samoista asioista on kysymys myös sisällämme tapahtuvissa toiminnoissa, jotka ovat koko ajan sekä vuorovaikutusta (kytkentä ja takaisinkytkentä) ulkomaailman kanssa, että sisäisiä ilmiöitä, joissa myös tapahtuu samanlaista vuorovaikutusta omien sisäisten elementtiemme välillä.
Niitä elementtejä ovat tietysti kehomme, sielumme ja henkemme.
Mielemme on kuin CPU tietokoneessa, se vastaanottaa ja lähettää viestejä kehon (hardware), sielun (softa) ja hengen (bios) välillä.
Näistä muodostuu se kolmio jota kaiken aikaa yritän kuvata.
Tiedämme, että sama vaikutus ilmenee eri tavoin riippuen sen kohteen ominaisuuksista.
Niinpä jää alkaa sulaa auringon lämmössä, mutta jos se onkin jo sulanut, siis vettä, niin se alkaa höyrystyä.
Tai jospa se on jotain aivan muuta ainetta, esmes rautaa? Lämpölaajeneminen on silloin  vääjäämätöntä. Jos se taas on puuta, se kuivuu ja halkeilee, jos se on vaikkapa elävä organismi, esmes kissa, se mahdollisesti kääntää kylkeä, kun taas esmes koira saattaa lähteä etsimään viileämpää makuupaikkaa.
Voidaan ajatella, että vaikutus on niinkuin ehdotus, johon kukin reagoi sillä tavalla mitä omat aikaisemmin saadut tai hankitut eväät edellyttävät.




Mielteet muodostuvat  ehdotusten pohjalta.
Meditoidessa havaitsee, miten helposti joko fyysis- tai psyykkisperäinen ärsyke saattaa vallata mielen niin että sinne ei muuta mahdukaan. Kyseessä on silloin ehdotus, suggestio. Tähän suggestioon mieli reagoi.

Pienenkin kaupungin kadulla on kaikenlaisia huomiosta kilpailevia ehdotuksia siinä määrin, että on vaikeuksia löytää katukilpiä, numeroita  yms. seasta.

Meditaation tarkoituksena onkin juuri suggestioiden käsittely niin että ne häiritsevät mieltä mahdollisimman vähän. Vain siinä tilassa mieli voi kokea olemassaolon koko kolminaisuuden, ilman että yksikään näistä valtaa sen kokonaan.
Tavoitteeseen päästään usein *mantran* avulla. Mantra ei ole mikään loitsu, joksi sen kristityt dualistit ovat leimanneet, vaan se on sovinnainen apuväline johonka mieli vain hetkeksi pyritään kiinnittämään, ainoastaan siinä tarkoituksessa että pystyy torjumaan muut samanaikaisesti tarjolla olevat suggestiot.
Oleellista on, että mantrasta päästetään irti heti kun siitä kiinnipitäminen ei enää ole tarpeen muiden suggestioiden torjumiseksi. -- Samoin siitä napataan kiinni uudelleen heti jos joku muu ehdotus kaikesta huolimatta pääsee pujahtamaan mieleen.

Meditaatio on yksi elämäntilanteistamme jossa (toivottavasti usein!) voimme seurata sisäistä tapahtumistamme.
Mutta mieli on käytössä tietysti myös muina aikoina, itse asiassa jatkuvasti.
Jatkuvasti meitä pommitetaan erilaisilla ehdotuksilla, jatkuvasti omaksumme ympäristöstä uutta. Jokainen ilta on aamua viisaampi, informaatiota, ehdotuksia tulvii, tietoa kertyy.
 Tästä kaikesta seuraa, että emme pysty erottamaan kaikesta mieleemme tulevasta mikä on omaamme, mikä ulkoa syötettyä

Tässä yhteydessä on huomioitava, että olemukseemme  yhteisöoliona kuuluu kollektiivinen tajunta, joka käytännössä tarkoittaa, että meidän tuleekin omaksua laumasta tulevia virikkeitä. Meillä on sekä tarvetta että syytä olla yhtä lauman kanssa. 
Tämäkään ei ole erityisesti ihmiselle tunnusomaista, se on luonnossa kaiken läpi tunkeva piirre joka koskee kaikkein erakkomaisimpiakin eliölajeja.

Kaikki kulttuuri perustuu mitä suurimmassa määrin siihen, että mielen on hyväksyttävä ja se hyväksyy ulkopuolisen suggestion.
Toisaalta ne jotka eniten vievät ns. kulttuuriksi miellettyjä asioita eteenpäin, ovat useimmin kapinassa tätä ulkopuolista vaikutusta vastaan. Enemmänkin: kaikkinainen kulttuuri voi kehittyä vain tämän kapinan kautta.

Pöytä puhtaaksi, suku saa kenkää

Myös uskonnon historiassa tämä asiantila on silmiinpistävä:
Kaikki minun tiedossani olevat uskontojen "perustajat" ovat lähes ensimmäisenä tekonaan antaneet potkut suvulleen, ts. traditioille.

Israelin muinaistaruston Abram lähti kotoaan ja vaelsi kaukaisille maille saadakseen olla rauhassa suvun suggestioilta ja omaksua uutta. 

Siddartha Gautama, josta käytetään titteliä buddha, teki myös mainitunlaisen irtioton. Kerrotaan, että kun hän sitten valaistuttuaan osui syntymäkaupunkiinsa ja omaksumansa opin (tämä ei ollut tullut valaistumisessa vaan yhteisöissä joissa oli vieraillut) mukaisesti kerjäsi syötävää kaupungin kadulla, niin hänen isänsä lähetti terveisiä että "Tule pois, ei oikein sovi että kuninkaan sukulainen kerjää" niin Siddartha oli lähettänyt vastaterveisiä että "en minä ole teidän sukuanne, minä olen niiden sukua joiden opissa olen ollut" (muistinvarainen lainaus).

Melkein samoin sanoin Jeesus erotti lähiomaisensa jotka olivat tulleet noutamaan tätä synagogasta, missä tämä ol



i kuulemma tullut hulluksi ja saarnasi oppineille miehille.
Näin kertoo Markuksen evankeliumin 3. luku:

  " Ja hänen äitinsä ja veljensä tulivat, seisahtuivat ulkopuolelle ja lähettivät hänen luoksensa kutsumaan häntä.
 Ja kansanjoukko istui hänen ympärillään, ja he sanoivat hänelle: "Katso, sinun äitisi ja veljesi tuolla ulkona kysyvät sinua".
Hän vastasi heille ja sanoi: "Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?"
 Ja katsellen ympärilleen niihin, jotka istuivat hänen ympärillään, hän sanoi: "Katso, minun äitini ja veljeni!
Sillä joka tekee Jumalan tahdon, se on minun veljeni ja sisareni ja äitini." Mark. 3:31-35

Nämä esimerkit puhuvat voimakasta kieltään siitä, millainen myllerrys käy alituiseen ihmisten mielissä, kun trialistinen vuorovaikutus toimii ja olemuksemme eri puolet ottavat mittaa toisistaan.
Enemmistö meistä ratkaisee ristiriidan sopeutumalla ulkopuoliseen suggestioon. Sitähän juuri on erilaisten uskontokuntien (ja tieteen ja taiteen aloilla muunlaisten koulukuntien ja kuppikuntien) muodostuminen ja koossa pysyminen.
Joidenkin harvojen kohdalla se ratkeaa vain "sisäistä ääntä" seuraamalla, ja niin asianomainen lähtee omille teilleen. Tuota pikaa hän sitten ilmaantuu johonkin ja uusi yhteisö alkaa muotoutua hänen ympärilleen.
Kuvaavaa on myös, että perustaja vääjäämättä melko pian menettää otteen yhteisöstä muille, sillä luutuminen alkaa heti, eikä hän suinkaan mitään luutumaa ole lähtenyt perustamaan.
Kaiken tämän määrää kuitenkin luonnon lait, eikä suinkaan yhdenkään yksilön ns. tahto.

Mehiläiskuningatar hovinsa ympäröimänä

Jumalan näkökulma 3

Niissä epäjohdonmukaisuuksissa, joita esiintyy uskonnon opinkappaleiden perusteluissa, ei ole mitään minun keksimääni, vaan kaikki olen bongannut raamatuntutkijoiden, enimmäkseen kristittyjen teologien omista tutkimuksista.

Minun motivaationi takertua tutkimustuloksista juuri näihin epäjohdonmukaisuuksiin pohjautuu sellaiseen oletusarvoon, että meillä on sisäsyntyinen tarve hengelliseen elämään. Tästä tarpeesta on saatavissa tietoa itsekohtaisen kokemuksen kautta, ihan samalla tavalla kuin kehonkaava ja sielullinen identiteettikin ovat itse ilmoittautuneet.
Itse asiassa ne juuri ovat omaa kokemusta sanan varsinaisessa merkityksessä.
 Minun lisäkseni aivan riittävän moni ihminen on  kokenut elämänsä vajavaiseksi ennen kuin on tuota puolta itsestään tunnistanut.


Lähes ainoa ulkopuolinen taho, joka tarjoaa välineitä tämän hengellisen tarpeen tyydyttämiseen, on kuitenkin uskontolaitos eri muodoissaan.  
Siinähän ei olisi mitään väärää sinänsä, mutta niiden vika ja virhe on juuri ne väärät perustelut toiminnan moottorina.
Ei ihminen sellaisia perusteluita tarvitse.
Ei hartautta tarvitse sen takia harjoittaa että jumalat sitä vaatisivat.
Puhumattakaan sen takia, että jossain vanhoissa kirjoituksissa niin sanotaan.  
Hartautta on syytä harjoittaa sen takia että me itse tarvitsemme sitä.
Me itse kolmitahoisena kokonaisuutena tarvitsemme sitä


Eteemme paljastuu siis tämän tapainen maisema:

Fyskulttuurin harjoittamiseen on tarjolla urheiluseurat opastusta ja toimeenpanoa varten, kaupat joista saa välineitä, kansalliset ja kansainväliset lajiliitot ja olympiakomiteat, tästä paljoudesta voimme jokainen valita mitä harrastaa, ja vaikeus on lähinnä vaihtoehtojen runsaudessa.

Psyykkisten tarpeidemme tyydyttämiseen on tarjolla vaikka mitä; skviljoonia niteitä käsittävien kirjastojen lisäksi eri aloille erikoistuneita laitoksia kuten kouluja, opistoja, akatemioita, konservatorioita ja ateneumeita jne.

Hengellisen minämme kehittyminen on monopolisoitunut uskontolaitoksen hoteisiin. Niillä on muka tarjota vaihtoehtojakin, mutta kun ei olekaan; kaikki ne nimittäin edellyttävät, että on lausuttava jonkin muotoinen uskontunnustus missä sitoudutaan niiden edustamaan sisältöön.
Tämä on siis todellakin vaadittava hinta ikäänkuin sisäänpääsymaksu sille, että pääsee harjoittamaan hartautta, vaalimaan omaa sisäistä tasapainoaan.



Olemukseemme kuuluu siis keho, sielu ja hengellisyys.

Monet ovat menneisyydessä kierrelleet ja kaarrelleet tätä ilmeistä faktaa. Tässä esimerkki L. L. Laestadiuksen pohdiskelusta kirjassa "Hulluinhuonelainen" (numeroinnit ovat kirjan omaa jäsennystä):

*E. Sivistymättömien kansojen käsitys sielusta
57. Tunteettomat filosofit sanovat sielusta, mitä he ajattelevat, mutta
eivät pääse oikein yksimielisyyteen sielun ominaisuuksista. Lääkärit
sanovat, mitä he näkevät ihmisruumiissa, mutta eivät kuitenkaan pääse
yksimielisyyteen sielun oikeasta laadusta.
58. Mutta yksinkertainen sanoo
sielusta sen, mitä hän tuntee. Eikö tunne
olisi yhtä varma tiedon lähde kuin ymmärrys ja järki, varsinkin
sellaisessa asioissa, mitä ei voida käsittää ymmärryksellä eikä järjellä.
Sitä, mitä ihminen tuntee itsessään, ei ymmärrys eikä järki voi jäävätä
eikä tehdä valheeksi.*

Ei tässä mitään muuta vikaa ole, mutta siinä toteutuu taas dualistisen ajattelutavan umpikuja; kun hengellisyyttä ei tunnusteta samanlaiseksi realiteetiksi kuin fyysisyyttä ja psyykkisyyttä, se pakottaa vetämään mukaan tunne elämät ja alitajunnat yms ja jatkamaan vanhaa keitosta jossa mikään käsite ei omaa täsmällistä merkitystä.


Voidaan tietysti sanoa, että ainakin meillä vallitsevan uskonnonvapauden vallitessa jokaisella on vapautensa sanoutua irti tästä hengellisestä monopolista.

Näin voidaan kuitenkin vain sanoa, todellisuudessa asia ei ole ollenkaan niin.  Olemme vääjäämättömästi ahdetut oman hartauselämämme kanssa niihin uomiin joiden muotoutumisessa uskonnollinen perinne on ollut ratkaisevassa osassa. 
Siitä seuraa vääjäämättä taistelu vanhan ja uuden välillä. Kuten jokaisessa vallankumouksessa, uusi pääsee esiin vain syrjäyttämällä vanhan. Nyt käynnissä oleva prosessi merkitsee vääjäämättä kirjauskontojen syrjäytymistä.
Toistaiseksi elämme siinä vaihetta jossa vanhan kahleet ovat hyvin pitkälle murtuneet -- sitähän ns. maallistuminen merkitsee, mutta vielä ei olla tiedostettu sitä, että jotakin on asetettava sen tilalle mikä on syrjäytetty. Nykyinen olotila merkitsee anarkiaa, ja sen seurauksena kaaosta..

Trialistista tarkastelukulmaa tarvitaan, koska  vain sen valossa paljastuu parhaillaan käynnissä olevan prosessin todellinen luonne. 

Se paljastaa meille jumalan näkökulman...

Jumalan näkökulma (2)

Minkä hyvänsä tieteenalan alkujuuret juontuvat uskonnollisiin laitoksiin.
Kannattaa kuitenkin havaita, että sillä taholla on  kautta aikojen vallinnut kaksi megatrendiä.
Teologinen siipi on aina kokenut tehtäväkseen sanan selittämisen.  Tavoitteena on aina ollut vahvistaa Raamatun (ja muissa uskonnoissa niiden omien pyhien kirjoitusten!) asemaa pyhänä kirjana
Teologinen siipi pitää kiinni siitä että "Raamattu on totta", ja sen todistamisen se kokee omaksi ainoaksi tehtäväkseen.

Nykyaikaista sananselitystä

Toinen siipi, joka on viihtynyt kammioissaan meditoimassa, onkin sitten löytänyt jumalansa toisella tavalla, suoran kontaktin välityksellä, meditaatiossa (tai rukouksessa, kuten he usein itse kuvaavat sitä).
Tähän piiriin kuuluvat -- mystikot, kuten heitä voidaan laajasti nimittää, saavat kokemusta jumalasta toista kautta, niin ollen kysymys siitä onko Raaamattu totta vai ei, ei ole heille niin tärkeä. Kumpikin näistä siivistä mieltää itsensä uskovaiseksi.

Nykyaikaisia meditoijia

Uskovaisuuden olemukseen näyttää kuuluvan eristäytyminen, mikä näkyy tietysti papiston eristäytymisenä valtaväestöstä, mutta tämä piirre johtaa vääjäämättä myös sisäisten kuppikuntien muodostumiseen, jossa määrätyllä tavalla ajattelevat  ryhmät eristäytyvät muista ryhmistä, kunnes seurauksena on täydellinen välirikko, kuten on nähty.
Uskonsodat ovat olleet ammoisista ajoista lähtien  historialle leimaa antava ilmiö.

Kun nyt lähdemme etsimään jotain johdonmukaisuutta tästä kaikesta, kannattaa ottaa metodin perustaksi aiemminkin esittämäni hypoteesi: Ei enempää logiikalla kuin uskollakaan ole sinänsä sisältöä. Toinen on psyykkisen minän, toinen hengellisen minän menetelmä ottaa vastaan käsitellä oman tasoistaan informaatiota.
Voidaan puhua miten pitkän hyvänsä rukouksen voimasta, esittää siitä esimerkkejä (joista useimmat ovat kaukaa menneisyydestä ja joille kaikille on yhteistä se, että ne ovat tapahtuneet jossakin parhaillaan koolla olevan piirin ulkopuolella).
Tosiasia, jonka voi ymmärtää vain oman kokemuksen kautta, on, että meditaatio, johon aina yhdistyy kontemplaatio, on ainoa joka vapauttaa. Kaikki fyysiset ikonit ja psyykkiset selitykset johtavat vain syvempään uneen ja suurempaan hämmennykseen. Meditaatio tässä koko asetelmassa siis  itseasiassa edustaa varsinaista uskoa.

Mystikot ovat aina harrastaneet meditaatiota.
Teologit sensijaan pitävät tehtävänään ajatusrakennelmien kehittelyä.
Tämä perustuu siihen mekanismiin, että ihmisillä on taipumus toistella kuulemiaan sanontoja, ja yhteisön käytössä niistä muodostuukin sananparsia.
Kauemmaksi toisistaan etääntyvät yhteisöt (se on vääjäämätöntä)  muokkaavat sitten sanontoja kukin omalla tavallaan, jolloin ne uudelleen kohdatessaan todetaan jonkin verran erityneiksi.
Kysymys on tietysti, paitsi sananparsista, myös kokonaisista kertomuksista, historioista, jotka fiksoituvat ajan mittaan. Ennen kirjallista kulttuuria tällä juuri oli valtava merkitys, ja uskontojen voidaan katsoa muodostuneen tässä prosessissa.
Mutta ei se siihen jäänyt. Sama "toisteluvietti" on tallella nykyihmiselläkin, ja tavan takaa muodostuu uusia herätysliikkeitä, joiden tyypillisyyksiin kuuluu perustamisajankohdan mukaan fiksoituneet sanonnat ja käsitteistöt.
Tyypillisiä esimerkkejä ovat lestadiolaisten käyttämä raamatunkäännös vuodelta 17.., körttiläisten Siionin virret jne.
 Sloganien sekä niihin liitettyjen ajatusrakennelmien toistelu on yksinkertaisesti  suuren yleisön suggerointia.

Perustavan laatuinen antagonismi

Näiden kahden siiven välillä on jatkuva ristiriita. Meditaation myönteisiin vaikutuksiin kuuluu, että se poistaa suggestiota, joten teologisiipi pyrkii pitämään sen harjoittamisen mahdollisimman pienten piirien omaisuutena.
Kun pistäytyy uskonnollisissa kokouksissa, kuuntelee Radio Deitä, tai silmäilee nimikkeitä kristillisessä kirjakaupassa, ei jää epäilystä siitä, kumpi siipi nykyloloissa on niskan päällä.

Tietysti uskontoinstituutio kokonaisuutena on noiden kahden siiven symbioosia. Hengellinen siipi näyttää uskoa, teologinen siipi, jota voisi kuvailla myös maalliseksi, pitää tämän kaiken koossa sekä kansan kurissa ja Hran nuhteessa.
Ilman mystikkoja teologeilla ei olisi mitään aineistoa selityksiinsä.  Siten uskonnon on katsottava olevan olemukseltaan juuri mystiikan ja teologian symbioosia, yhteiseloa.
Kumpikin siipi voi esiintyä vain yhdessä tosen kanssa, yksinään kumpikaan ei voi muodostaa uskontoa.


Paavalin aikana aktualisoitui jonkinasteinen konflikti Lain ja Evankeliumin välille. "Laissa"  oli kyse ohjeista joita juutalainen kansa noudatti.  Omasta mielestään se noudatti niitä koska ne olivat jumalalta säädettyjä. Tosiasia, jonka Paavalikin näki ja jota pyrki selittämään, oli, että myös muilla kansoilla, pakanoilla, jotka eivät tuota lakia tunteneet, oli omat moraalioppinsa, jotka heijastelivat samanlaista pyrkimystä yhteiseen järjestykseen kuin juutalaisilla oli nähtävissä.

"Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: "Älä himoitse."" (Room.7:7)
 Näinhän  tuntematon Roomalaiskirjeen kirjoittaja (Paavali?) teoretisoi.


Laaja silmäys vaikkapa Raamatun historiaan osoittaa sen mitä kulttuuriantropologiakin todistaa: Moraalikäsitykset, ja niiden perusteella syntyneet lainsäädännöt ovat aikojen kuluessa heijastelleet yhteiskunnan kulloistakin yleistä tasoa.
Suorastaan marxilaisuutta tässä on se, että tuotantovoimat, tuotantosuhteet ja niihin perustuva tulonjako ja taloudellinen hyvinvointi näyttäytyy kaiken perustana. Tässä yhteydessä ei ole aiheellista pohtia, perustuuko se moraaliin vai moraali siihen, nyt riittä sen toteaminen että ne esiintyvät aina yhdessä.
Ja sitten myös tiedollinen kehitys ja ihmiskunnan yhteinen kyky määritellä oma identiteettinsä on varsinkin nykyisin nähtävissä entistä selvempänä: Paha olisi nykyeurooppalaisille todistaa esmes  teurasuhrien otollisuutta jumalille; ihmisuhreista nyt puhumattakaan. Raamatun lehdillä kerrotaan kuitenkin Jahve-jumalankin vastaanottaneen molempia näitä!
Mutta, kuten sanottu nykyihmisen moraaliin ne eivät sovi.
Aikojen kuluessa kehittyi yksinkertaisesti  tarve löytää paremmat selitykset kuin toora ja evankeliumi ikinä voivat olla, ja niinpä esmes Immanuel Kant (ensimmäinen Immanuel-niminen muuten jonka tiedän vaikuttaneen Jes 7:14 "ennustuksen" jälkeen! ) antoi moraaliamme ohjaavalle voimalle nimeksi "kategorinen imperatiivi". 
Kyllä sellaisen olemassaoloon on aivan helppoa uskoa. Se ilmenee ihmisen sosiaalisessa vietissä.
Varsinkin, kun itse Paavalikin jo totesi, että kyllähän (tooraa tunemattomat) pakanatkin tietävät mikä on oikein mikä väärin.

Ja onko taaskaan yllättävää, että meditaatiossa tämän ohjelman kohtaa kaikkein herkimmin!
 Tässäkö ilmenee jumalan näkökulma?
 Tässäkö onkin jumalan ilmoitus?
Ainakin minä olen taipuvainen uskomaan tähän ennemmin kuin siihen jo johdannossaan äärimmäisen ahtaaseen  näkökulmaan ilmoituksineen, jota Vanha testamentti tarjoaa.