Uhri

Totuus uhrista

En edes muista milloin olen ensikerran tutustunut käsitteeseen jumalille uhraaminen. 

Vaikka lapset kyselevät, niin lapset myös osaavat ottaa maailman sellaisenaan. Tämä oli kohta jossa minä en kysellyt, ainoastaan totesin, että tällaistakin tässä maailmassa on.

En edes muista, luinko uhraamisesta ensimmäisenä ns. epäjumalien yhteydessä vai oliko kyse uhraamisesta sille Ainoalle Oikealle, joka omin Sanoin oli ilmoittanut että hänelle tulee uhrata, vain hänelle, eikä muille.

En muista että minulla olisi kellot alkaneet soimaan silloinkaan kun jonkin oppiaineen yhteydessä tulin kuulleeksi opettajan puheessa jonkinlaista paheksuntaa siitä miten epäjumalille uhraaminen oli moraalitonta. Siinä vedettiin esiin erityisesti ihmisuhrit, joita Raamatussa kerrtottiin Molokille ym. uhratun, niin, ja nimenomaan esikoispoikien uhraaminen mainittiin .

Kerrottiinhan Raamatussa myös Abrahamille esitetystä vaatimuksesta uhrata esikoispoikansa, mutta se tapaus selitetään parhain päin.

Mutta oleellista on, että se näytti olevan niin yleinen tapa uskonnoissa yleensä että Abrahamkin ryhtyi nikottelematta toimeen kun käsky kävi!

Mutta minä luin kaikkia näitä kertomuksia lapsen intensiteetillä, niinhän minun oli käsketty uskoa. En siis kysellyt, vaikka lapset kuulemma ovat kovia kyselemään.

Minulle riitti se että uhreja tarvittiin koska itse jumala oli niin säätänyt.

Ja voidaanko minua siitä tuomita, sillähän selityksellä asia kuitataan yhä vielä paremmissakin piireissä.

Sitten kirkkovuoden ym. ajanluvun edetessä siirryttiin Uuden testamentin puolelle, ja lopulta aina Jeesuksen kärsimyshistoriaan saakka.

Mutta ei siinäkään minusta mitään kummallista ollut, niinhän Raamatussa kerrottiin ja minun oli käsketty uskoa kaikki mitä siellä sanottiin.

Kerrottiin, että Jeesus joutui kuolemaan meidän syntiemme tähden. Ok, niin täytyi olla koska niin oli kirjoitettu.

Kävin rippikoulun, läpikävin pari kolme "uskonkriisiä" sitä ennen ja sen jälkeen, mutta en vieläkään kysellyt näiden tapahtumien logiikan perään.

Olin jo korkeassa iässä kun kuulin radiosaarnassa tätä aihetta käsiteltävän. Ensi kerran sain nyt vastauksen kysymykseen jota en ollut edes esittänyt.

Tapahtumien kulku oli sen mukaan ollut suurin piirtein tällainen: Jumala asetti säännöt, joita ihminen rikkoi, ja näin ollen tuli syylliseksi. Jumala on oikeudenmukainen, ja vaikka hän on armahtavainen, ei hänen Pyhän Oikeudentuntonsa salli kenenkään pääsevän rangaistuksetta synnistä.

Tämä sitten kulminoituu Jeesuksen ristinkuolemassa: kysymys on Jumalan Pyhästä oikeudentunnosta l. vanhurskaudesta, joka ei voi antaa anteeksi syntiä vaikka haluaisi, ja siksi ottaa uhrin vastaan omalta pojaltaan.

Kuten sanoin, olin korkeassa iässä kun tämä minulle selkeni. 

 Ei siinä sitten sen merkillisempää tapahtunut kuin että menetin loputkin yhteyteni uskontolaitokseen.

Olin nimittäin, en saamani opetuksen, vaan oman kokemukseni perusteella, tullut tietämään ja tuntemaan, miten vapauttavaa ja mielenrauhaa rakentavaa on kaikkinainen hartaudenharjoitus rukouksineen hiljentymisineen, mietiskelyineen.

Totta puhuen kyllä minä vähän horjahdin siinä tilanteessa. Horjahdus aiheutui siitä kun tulin ajatelleeksi, että olinko minä oikeudettomasti etsinyt mielenrauhaa menetelmillä jotka perustuvat siihen että uskotaan asioista määrätyllä tavalla.

Mutta tätä horjahdusta kesti vain hetken. Tuota pikaa huomasin, että ei jumala aivan tuossa järjestyksessä ollutkaan toiminut. Jumalallisia käskyjä oli varmaankin annettu puolelle jos toisellekin, ja ne oli eri tahoilla ymmärretty vähän eri tavoin.

Mutta ei eri tahoilla syntyneet uskonopit ollutkaan avain tämän asian ymmärtämiseen.

Kysymys oli siitä että minussa on koodi, meissä on koodi, joka kehottaa harjoittamaan hartautta. Jos emme sitä tee, jokin meissä alkaa kihelmöidä ja rappeutua, aivan samoin kun urheilijan lihakset alkavat kihelmöimään, jollei tämä pääse päivittäiselle lenkilleen, ja jos esytminen jatkuu pitkän aikaa, kihelmöinti lakkaa ja lihakset surkastuvat ja korvautuvat ihralla.

Näin sen täytyi olla; uskonnot ovat olleet jotenkin tarpeellisia, koska ne patistivat ihmisiä hartudenharjoittamiseen.

Mutta niiden on määrä väistyä.

On nimittäin aivan selvää, että kaikki tuo synnistä ja uhrista sen sovittamisesta on määrätyssä vaiheessa pesiytynyt ihmiskunnan folkloreen. Ja se vaihe littyy puhetaidon, ja seuraava vaihe kirjoitustaidon syntymään ja kehittymiseen.

Tullakseen tietoiseksi "synnistä" ts. omasta pienuudestaan, ihminen ei tarvitse suusanallista enempää kuin kirjoitettuakaan jumalallista ilmoitusta. Jos ilmoitus on, se tulee, kuten kaikki muutkin ilmoitukset tässä maailmassa, koodin kautta.

Tässä tapauksessa koodi on yksinkertaisesti se, että me, kuten kaikki muutkin syntyneet, olemme jo lähtökohdiltamme liian pieniä, siksi pyrimme kasvamaan, menemään eteenpäin ja ylöspäin. Koskaan emme kuitenkaan kasva "riittävästi", sillä ympäröivä muu luonto jää aina voittajaksi. Mitä tässä voi muuta tuntea kuin oman pienuutensa. Tämän pienuuden on folklore työstänyt pikkuhiljaa synnintunnoksi, jota sitten uhrein ja rangaistuksin koetaan poistaa.

Uhrein ja rangaistuksin.

Niin juuri.

Mitä kaikkea folkloresta löytyykin, sieltä ei löydy mitään mikä ei olisi ihmisen kokemuspiiriin kuuluvaa.

Niinpä lähes ainoita historian tuntemia käytössä olleita rangaistuksia ovat olleet ruumiillinen kuritus, vapausrangaistus ja kuolemanrangaistus. Niin, ja tietysti kidutus, jonka useat uskonnot ovat kääntäneet ikuiseksi Helvetin tuleksi.

Virren 67 ”Tulkaa kaikki, katsokaatte / Piinaa rakkaan Herramme... ”. Voisin sivuuttaa virtenä virtten joukossa, mutta sen tosiasian valossa, että einiinkovinkauansitten olivat julkiset pieksäjäiset, sekä myöskin julkiset teloitukset, suosittua kansanhuvia, virren sanat saavat konkreettisen merkityksen.

Niin että kun tuo valittavalla sävelellä veisattu (tavallisimmin kuulemma ilman soittosäestystä) virsi sitten seuraavissa säkeistöissä alkaa yksityiskohtaisen kuvailun siitä, mitä kaikkia kauheuksia Jeesus joutui kestämään, on hyvä verrata sitä mihin hyvänsä julkista ruoskintaa, hirttäjäisiä ym esittäviin kuviin kiinnittäen huomiota erityisesti yleisöön. Niitä löytyy internetistä kuvahaulla.

Lapset keskittymässä toverinsa kuritukseen. Havaitkaa ilmeet!

Omasta kokemuksesta.

Ihmisen kiinntotus rangaistuksia kohtaan riittääkin täydellisesti selittämään sen, mistä uhrit ja kuritus ovat pesiytyneet folkloreen.

Olin vähällä kirjoittaa ”sairalloinen kiinnostus”, mutta onko se lopultakaan mitenkään sairalloista. Siitä ei mielellään puhuta, mutta se taas liittyy moraalin kehitykseen; elämme vaihetta jolloin tämä asia pidetään tapuna, kuten seksuaalisuus oli vielä aivan äskettäin ja on monin paikoin vieläkin. Itse asia on eräs tämän maailman sellaisuuksista, ja jos sitä haluaa analysoida lähemmin, on kyse sosiaalisen viettimme, siis yhteiskuntaa sitovan voiman, kehittyneestä muodosta.