Sukupolvien köysi

Sukupolvien jatkumo

Sukupolvien jatkumoa on totuttu luonnehtimaan sanalla ”sukupolvien ketju”Se ei kuitenkaan ole täysin kuvaava nimitys, jos tarkoitus on kuvata sukupolvelta toiselle siirtyvää kulttuuriperintöä.

Tietysti järjestys on sellainen, että vanhemmat poistuvat ja nuoret astuvat tilalle, mutta sekin toteutuu korkeintaan yksilöiden tasolla, joskin asetan senkin kyseenalaiseksi.

Ihmisyhteisön tasolla, otetaanpa se missä laajuudessa hyvänsä, tilanne on se, että yksilö itsekään ei kaikistellen muista omien tekemistensä perusteluja, saati niiden "isiltä perittyjen”.

Muistanpa lähes kaskulta tuntuvan tositarinan, missä nuori aviovaimo oli ryhtynyt ensimmäistä kertaa joulukinkun paistopuuhiin.

Mies näki hänen ennen uuniin panemista leikkaavan sen kamarasta muutaman sentin siivun, jonka sitten asetti paistinvadille varsinaisen kinkun viereen.

Hän kysyi vaimolta miksi tämä näin toimi, ja vaimo vastasi että "näin sen äiti opetti". Hyvähän siitä tuli, mutta asia jäi askarruttamaan nuortamiestä ja hän otti asian puheeksi seuraavana päivänä kun oltiin anoppilassa kylässä.

"No en minä tiedä" sanoi anoppi, "äidiltäni opin niin tekemään. "Jos asia kiinnostaa niin kysytään huomenna minun äidiltäni".

Niin päätettiin, tapaninpäivänä sama kysymys esitettiinkin "isoanopille".

"Voi, se on vanha menetelmä, äidiltäni minä sen opin..Miksikö... jaa, en ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi tämä vuorostaan.

Nyt asia alkoi olla todella kuuma.

Vaimo sattui olemaan pitkäikäistä sukua, ja neljäs mummikin oli vielä elossa, ja niinpä hänen luonaan toisella paikkakunnalla vierailtiin ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt tuli totuus julki: "No se oli silloin kun Maija oli kymmenvuotias ja meille tuotiin niin iso kinkku että se ei sopinut uuniin, ja no, minä leikkasin siitä siivun joka paistui sitten samassa uunissa".

Tämä kuvaa hyvin kulttuurin siirtymistä tässä "ketjussa" eräältä puolelta. Nimittäin tavoilla on taipumus jäädä, mutta säännön mukaisesti ne irtoavat merkityksestään. Ainakin jossain määrin.

Tässä onnekkaassa tapauksessa (niitä kyllä löytyy itse kunkin perhepiiristä lisää vaikka millä mitalla) tiedon kulkua voitiin seurata.

Tiedon kulkua.

Niinpä niin, tietonahan tuokin perheen kulttuuriin pesiytynyt perinne esiintyi. Mutta oliko se oikeata tietoa?

Tarvittiinko sitä jotta kinkku olisi saatu paistettua?

No, kinkku on paistettava tavalla tai toisella, ja tämä oli yksi tapa. Kun se oli edellisellä sukupolvellakin onnistunut, niin miksi kysellä...

Perimätiedolla on taipumus fiksoitua sukupolvien "ketjussa".

Perinteeseen liittyvät tiedon jyväset eivät välitä perustella itseään joka vaiheessa erikseen ja tämän seurauksena kinkkuja paistetaan tuhansilla tavoilla eri puolilla maailmaa. Kaikille yhteistä on kuitenkin uunissa kypsentäminen. Sen taas määrää käyttötarkoitus, ts. ihmisen tarve. Kaikki muu on epäoleellista painolastia.

Paitsi kinkun paistamista, on tuhansia muita aloja, ja kaikissa niissä toimitaan sadoilla tuhansilla ja miljoonilla tavoilla. Tämän kirjon runsautta eivät minkään ihmistieteen tutkijat lakkaa ylistämästä.

Kaikki ne ovat kehittyneet tahoillaan välillä lähentyen, välillä loitoten toisistaan tuhansien, satojen, miljoonien sukupolvien ketjussa.

Eikö todellakin olisi aika poistaa sana ketju käytöstä tässä yhteydessä, sillä ketju ei kulttuuriperinnön siirrossa kuvaa yhtään mitään, kuvaa mitään.

Kyllä kaikista maailman sitomis- ja kytkemisvälineistä köysi on se joka parhaiten kuvaa sukupolvien jatkumoa, joka ilmenee kulttuurin jatkumona.

Köyden rakenne

Nykyisin käytetään paljon metalliköysiäkin, kuten teräs- ja sinkki-vaijereita. 

Jos ne kuitenkin jätetään laskuista, niin köysiä on historian aamuhämärästä valmistettu luonnonkuiduista, sellaisista kuin sisal, hamppu ja manilla.

Niillä taas on hyvin rajoitetut fyysiset mitat, jotka eivät sinänsä salli kovin pitkiä naruja punottavan.

En ole tarpeeksi perehtynyt kasvimaailman kuituihin tietääkseni niiden pituuksista tarkemmin, mutta eläinmaailmassakin on kuituja. Niinpä lampaan villa saattaa olla pitkää, mutta luullakseni 30 cm:n hujakoilla on yläraja

Entäs pikkutyttöjen tukat. Olen nähnyt yli 50 cm pitkiä kuituja niissä.

Köysikieppi

Jos kasvimaailmassa on suunnilleen samanmoiset rajat niin kovin lyhyitä narunpätkiä saataisiin aikaan sen tuotteista.

Mutta kaikki olemme nähneet suunnattoman pitkiä köysiä . Idea grande – ja tämä on varmaankin yksi käänteentekevistä keksinöistä ihmiskunnan historiassa -- on siinä, että kuidut on järjestettävissä pitkin jonoihin niin, että niiden päät sattuvat (sananmukaisesti) eri kohtiin, jolloin kierrettäessä ne puristuvat toisiaan vasten ja koska niitä on paljon, niin otteiden summa aikaansaa todella kunnioitettavia vetolujuuksia. Siten siis kitka on köyden varsinainen koossapitävä voima. Sormen paksuinen köysi kestää, materiaalista riippuen, useampien satojen kilojen kuormituksen.

Näin siis < 50 cm komponenteista saadaan vaikka 1 km pituinen luja köysi.

En tiedä ylärajaa, tuskin sitä onkaan, mutta tarvetta ei ltaida ollakaan millekään tkruöpitkille. Ihmisille on riittänyt että laivat on saatu takiloitua sekä töijättyä laitureihin – niin, ja rosvot hirtettyä.

Kun nyt ajatellaan köyttä ja meidän historiaamme rinnakkain, niin analogia tulee aivan ilmeiseksi.

Jo yksityisen ihmisen, siis vaikkapa oman itseni, tarkastelu osoittaa köysimäisiä piirteitä. Köydessä on päältä katsoen lukemattomia saman suuntaisilta näyttäviä säikeitä. Ne siis näyttävät johtavan päästä toiseen päähän. Tosiasiassa niiden kulku, sen lisäksi, että ne ovat tosiasiassa lyhyitä ja päät hautautuvat näkymättömiin, näiden lyhyiden pätkienkin kulku köyden sisäosissa on mitä kiemuraisinta. Tästä tulee vakuuttuneeksi kun purkaa mitä hyvänsä narua; sisuksista purkautuu peräti lukematon joukko kiharaisia karvoja, ja kerran puretun rakennelman palauttaminen on täysin mahdotonta.

 

Köysiefekti

Jos ajattelemme vaikkapa itsemme säikeeksi, niin olemme kosketuksissa vain paria edeltävää sukupolvea edustavien säikeiden kanssa.

Merkille pantavaa on, että kaikilta näiltä saamme vaikutteita, ja kaikki nämä vaikutteet ovat värittyneet samalla tavalla kuin meidän saamamme vaikutteet nyt värittyvät.

Asia on niin, että kukaan meistä ei pysty selittämään tyhjentävästi edes omia tekemisiään, sillä köysiefekti toteutuu aivan selvänä jo yksilötasolla.

Pinnalla on näkyvissä joitakin säikeitä, joiden luulemme olevan vaikuttimiamme. Tähän perustuu valmiutemme selittää tekojemme syitä. Aivan liian usein kuitenkin selityksissä ilmenee ns ”selittelyn maku”. Sen sitten ulkopuoliset hävettävän usein havaitsevat.

Tämän saman ilmiön vaikutusta on myös se että emme pysty missään tilanteessa olemaan täysin puolueettomia, jos asia vähänkin koskettaa ns. omia etujamme. Tämähän on julkisesti tunnustettua, koskapa hallinnon alalla pyritään mahdollisuuksien mukaan jääväämään jokainen jota mahdollinen päätös koskettaisi liian läheltä.

Mutta kaikkein selvimmin ilmiön näkee kun analysoi historian köyttä. Siinä on vain pinnalla näkyvissä suunta päästä päähän, alusta loppuun, ihan niinkuin köydessä, mutta sisältä se on yhtä ainoata kiharaa, joka pikemminkin sekavoituu kun selkenee lähemmässä tarkastelussa.

Tässä välissä on syytä todeta, että sekin, että pinnassa näkyvien säikeiden suunta näyttää hyvin määrätietoiselta. Jos ei olisi, olisi historian tutkiminen vailla merkitystä.

Ehkä olennaisin tästä näkökulmasta löytyvä päätelmä on se, että näin ilmenevässä kulttuuriperimässä ei ole mitään mikä olisi suoranaisesti jatkuvana putkena johdettavissa mistään alkulähteestä.

Se on todellakin kuin köysi joka punoutuu sitä mukaa kun uutta aineistoa siihen liittyy.

Ja se uusi aineisto perustuu ja on aina perustunut voimakkaasti sen hetkisiin näkymiin.

Lyhyesti sanottuna poliittisiin näkymiin.

Niin kauan kun yhteiskuntia on ollut, on ollut politiikkaa, ja se merkitsee alituisia tietoisia ja tiedostamattomia pyrkimyksiä saada asiat näyttämään halutuilta.

Ja kun tämä halukin vielä piilee enemmän tai vähemmän jossain piilotajunnassa niin niitä ei useinkaan kyetä riittävän selkeästi perustelemaan. 

Riittävä tarkoittaa tässä sitä, että se saa suuret joukot liikkeelle toimimaan jonkin pyrkimyksen puolesta.

Juuri vaikuttimien taipumus piiloutua ja siitä johtuva kykenemättömyys selkeään perusteluun on syynä siihen, että jumalan ilmoitus niin monessa yhteydessä on nostettu ja edelleen nostetaan määrääväksi attribuutiksi historiantulkinnoissa.