Jumalan näkökulma (2)

Minkä hyvänsä tieteenalan alkujuuret juontuvat uskonnollisiin laitoksiin.
Kannattaa kuitenkin havaita, että sillä taholla on  kautta aikojen vallinnut kaksi megatrendiä.
Teologinen siipi on aina kokenut tehtäväkseen sanan selittämisen.  Tavoitteena on aina ollut vahvistaa Raamatun (ja muissa uskonnoissa niiden omien pyhien kirjoitusten!) asemaa pyhänä kirjana
Teologinen siipi pitää kiinni siitä että "Raamattu on totta", ja sen todistamisen se kokee omaksi ainoaksi tehtäväkseen.

Nykyaikaista sananselitystä

Toinen siipi, joka on viihtynyt kammioissaan meditoimassa, onkin sitten löytänyt jumalansa toisella tavalla, suoran kontaktin välityksellä, meditaatiossa (tai rukouksessa, kuten he usein itse kuvaavat sitä).
Tähän piiriin kuuluvat -- mystikot, kuten heitä voidaan laajasti nimittää, saavat kokemusta jumalasta toista kautta, niin ollen kysymys siitä onko Raaamattu totta vai ei, ei ole heille niin tärkeä. Kumpikin näistä siivistä mieltää itsensä uskovaiseksi.

Nykyaikaisia meditoijia

Uskovaisuuden olemukseen näyttää kuuluvan eristäytyminen, mikä näkyy tietysti papiston eristäytymisenä valtaväestöstä, mutta tämä piirre johtaa vääjäämättä myös sisäisten kuppikuntien muodostumiseen, jossa määrätyllä tavalla ajattelevat  ryhmät eristäytyvät muista ryhmistä, kunnes seurauksena on täydellinen välirikko, kuten on nähty.
Uskonsodat ovat olleet ammoisista ajoista lähtien  historialle leimaa antava ilmiö.

Kun nyt lähdemme etsimään jotain johdonmukaisuutta tästä kaikesta, kannattaa ottaa metodin perustaksi aiemminkin esittämäni hypoteesi: Ei enempää logiikalla kuin uskollakaan ole sinänsä sisältöä. Toinen on psyykkisen minän, toinen hengellisen minän menetelmä ottaa vastaan käsitellä oman tasoistaan informaatiota.
Voidaan puhua miten pitkän hyvänsä rukouksen voimasta, esittää siitä esimerkkejä (joista useimmat ovat kaukaa menneisyydestä ja joille kaikille on yhteistä se, että ne ovat tapahtuneet jossakin parhaillaan koolla olevan piirin ulkopuolella).
Tosiasia, jonka voi ymmärtää vain oman kokemuksen kautta, on, että meditaatio, johon aina yhdistyy kontemplaatio, on ainoa joka vapauttaa. Kaikki fyysiset ikonit ja psyykkiset selitykset johtavat vain syvempään uneen ja suurempaan hämmennykseen. Meditaatio tässä koko asetelmassa siis  itseasiassa edustaa varsinaista uskoa.

Mystikot ovat aina harrastaneet meditaatiota.
Teologit sensijaan pitävät tehtävänään ajatusrakennelmien kehittelyä.
Tämä perustuu siihen mekanismiin, että ihmisillä on taipumus toistella kuulemiaan sanontoja, ja yhteisön käytössä niistä muodostuukin sananparsia.
Kauemmaksi toisistaan etääntyvät yhteisöt (se on vääjäämätöntä)  muokkaavat sitten sanontoja kukin omalla tavallaan, jolloin ne uudelleen kohdatessaan todetaan jonkin verran erityneiksi.
Kysymys on tietysti, paitsi sananparsista, myös kokonaisista kertomuksista, historioista, jotka fiksoituvat ajan mittaan. Ennen kirjallista kulttuuria tällä juuri oli valtava merkitys, ja uskontojen voidaan katsoa muodostuneen tässä prosessissa.
Mutta ei se siihen jäänyt. Sama "toisteluvietti" on tallella nykyihmiselläkin, ja tavan takaa muodostuu uusia herätysliikkeitä, joiden tyypillisyyksiin kuuluu perustamisajankohdan mukaan fiksoituneet sanonnat ja käsitteistöt.
Tyypillisiä esimerkkejä ovat lestadiolaisten käyttämä raamatunkäännös vuodelta 17.., körttiläisten Siionin virret jne.
 Sloganien sekä niihin liitettyjen ajatusrakennelmien toistelu on yksinkertaisesti  suuren yleisön suggerointia.

Perustavan laatuinen antagonismi

Näiden kahden siiven välillä on jatkuva ristiriita. Meditaation myönteisiin vaikutuksiin kuuluu, että se poistaa suggestiota, joten teologisiipi pyrkii pitämään sen harjoittamisen mahdollisimman pienten piirien omaisuutena.
Kun pistäytyy uskonnollisissa kokouksissa, kuuntelee Radio Deitä, tai silmäilee nimikkeitä kristillisessä kirjakaupassa, ei jää epäilystä siitä, kumpi siipi nykyloloissa on niskan päällä.

Tietysti uskontoinstituutio kokonaisuutena on noiden kahden siiven symbioosia. Hengellinen siipi näyttää uskoa, teologinen siipi, jota voisi kuvailla myös maalliseksi, pitää tämän kaiken koossa sekä kansan kurissa ja Hran nuhteessa.
Ilman mystikkoja teologeilla ei olisi mitään aineistoa selityksiinsä.  Siten uskonnon on katsottava olevan olemukseltaan juuri mystiikan ja teologian symbioosia, yhteiseloa.
Kumpikin siipi voi esiintyä vain yhdessä tosen kanssa, yksinään kumpikaan ei voi muodostaa uskontoa.


Paavalin aikana aktualisoitui jonkinasteinen konflikti Lain ja Evankeliumin välille. "Laissa"  oli kyse ohjeista joita juutalainen kansa noudatti.  Omasta mielestään se noudatti niitä koska ne olivat jumalalta säädettyjä. Tosiasia, jonka Paavalikin näki ja jota pyrki selittämään, oli, että myös muilla kansoilla, pakanoilla, jotka eivät tuota lakia tunteneet, oli omat moraalioppinsa, jotka heijastelivat samanlaista pyrkimystä yhteiseen järjestykseen kuin juutalaisilla oli nähtävissä.

"Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: "Älä himoitse."" (Room.7:7)
 Näinhän  tuntematon Roomalaiskirjeen kirjoittaja (Paavali?) teoretisoi.


Laaja silmäys vaikkapa Raamatun historiaan osoittaa sen mitä kulttuuriantropologiakin todistaa: Moraalikäsitykset, ja niiden perusteella syntyneet lainsäädännöt ovat aikojen kuluessa heijastelleet yhteiskunnan kulloistakin yleistä tasoa.
Suorastaan marxilaisuutta tässä on se, että tuotantovoimat, tuotantosuhteet ja niihin perustuva tulonjako ja taloudellinen hyvinvointi näyttäytyy kaiken perustana. Tässä yhteydessä ei ole aiheellista pohtia, perustuuko se moraaliin vai moraali siihen, nyt riittä sen toteaminen että ne esiintyvät aina yhdessä.
Ja sitten myös tiedollinen kehitys ja ihmiskunnan yhteinen kyky määritellä oma identiteettinsä on varsinkin nykyisin nähtävissä entistä selvempänä: Paha olisi nykyeurooppalaisille todistaa esmes  teurasuhrien otollisuutta jumalille; ihmisuhreista nyt puhumattakaan. Raamatun lehdillä kerrotaan kuitenkin Jahve-jumalankin vastaanottaneen molempia näitä!
Mutta, kuten sanottu nykyihmisen moraaliin ne eivät sovi.
Aikojen kuluessa kehittyi yksinkertaisesti  tarve löytää paremmat selitykset kuin toora ja evankeliumi ikinä voivat olla, ja niinpä esmes Immanuel Kant (ensimmäinen Immanuel-niminen muuten jonka tiedän vaikuttaneen Jes 7:14 "ennustuksen" jälkeen! ) antoi moraaliamme ohjaavalle voimalle nimeksi "kategorinen imperatiivi". 
Kyllä sellaisen olemassaoloon on aivan helppoa uskoa. Se ilmenee ihmisen sosiaalisessa vietissä.
Varsinkin, kun itse Paavalikin jo totesi, että kyllähän (tooraa tunemattomat) pakanatkin tietävät mikä on oikein mikä väärin.

Ja onko taaskaan yllättävää, että meditaatiossa tämän ohjelman kohtaa kaikkein herkimmin!
 Tässäkö ilmenee jumalan näkökulma?
 Tässäkö onkin jumalan ilmoitus?
Ainakin minä olen taipuvainen uskomaan tähän ennemmin kuin siihen jo johdannossaan äärimmäisen ahtaaseen  näkökulmaan ilmoituksineen, jota Vanha testamentti tarjoaa.