Johdatus animismiin

 Johdatus animismiin

Piilevää synkretismiä

En ole kristitty, mutta ei minulla mitään erityistä ole heitä vastaankaan.
Tunnen sen vain parhaiten kaikista uskonnoista ja arvostelu juontuu näin tuntemistani yksityiskohdista käsin.
Ei siis mitään erityistä kristinuskoa vastaan, mutta koko uskontolaitosta vastaan sitäkin enemmän.

Uskonto vesittyy

Monet ovat sanoneet, että jokainen uskonto tähtää samaa päämäärään, ja että kaikki usknnot ovat pohjimmiltaan oikeassa.
Mitä tulee päämäärään (jos nyt sellaisesta voidaan edes puhua), yhdyn tähän mielipiteeseen. 
Mitä taas tulee oikeassa olemiseen, niin minun mielestäni ne ovat kaikki täydellisen väärässä-

Ne ovat jostakin (hatusta!) temmanneet itselleen tehtävän, että on palvottava jotakin erityistä jumalaa, jollei peräti useampia, ja että tehtävänanto tulee itseltään palvonnan koohteelta.
Höpöä tämä.
Siis mikään merkki ei osoita todeksi  heidän perustelujaan. Kukaan elossaoleva ihminen ei edes väitä nähneensä jumalaa, ja varmuuden vuoksi on vielä laadittu dogmi että ei jumalaa saa, eikä voikaan nähdä.  "Uskonnolliset kokemukset" ,  kuten jumalalliset ilmestykset, rukoousvastaukset yms., voidaan ihan tilastollisesti sivuuttaa, kun tiedetään, miten altis tavallinen ihminen on suggestiolle, ja kun tiedetään, että jokaista todellisesta vaarasta jumalan avulla pelastumisen kokeneesta on kymmmenen, sata ja tuhatkertainen määrä väkeä joka ei ole pelastunut.
Johdatukset sikseen, tässä maailmassa kaikki toteutuu satunnaisotannalla, jota tapahtuu luonnossa joka hetki aivan silmiemme edessä.
 Kun tähän vielä lisätään kirjallisuushistoriallinen kaava, joka paljastaa legendakirjallisuuden synnyn lainalaisuudet, niin "pyhien kirjoitustenkin" todistusarvo putoaa nollaan.
Vanhojen kirjoitusten -- joita monikin uskonto pitää jumalan itselleen antamana ilmoituksena -- alkuperä johtaa normaaleja teitään aivan yksinkertaisen kansatieteen, historiatieteen jne välityksellä kirjoitustaidon keksimisen kautta aikoihin, jolloin kirjoistustaitoa ei oltu keksitty. Se taas merkitsee suoranaisesti: alkuaikojen hämärään.
"Alkuaikojen hämärä" taas on suorastaan käsittämättömän pitkä ajanjakso verrattuna niihin vaivaisiin muutamaan tunahteen vuoteen jotka kirjoitustaidon historia peittää alleen.

Synkretismin totuus

Mutta sille väittämälle, että kaikki uskonnot ovat samaa alkuperää ja tähtäävät samaan päämäärään, on kyllä olemassa selkeitä perusteitakin.
Esmes etiikan piiriin kuuluvissa kysymyksissä niiden vastaukset muistuttavat paljonkin toisiaan.
Huomiota herättävää suorastaan on kunkin uskonnon piiriin kuuluvien viisasten kannanotot moraalisiin kysymyksiin. Tämähän se pani Paavalinkin tunnustamaan, että pakanatkin voivat vahingossa käyttäytyä eettisesti oikein.

Minä uskon

 Jos ei voi sanoa ilman epiteettejä ja attribuutteja että "minä uskon", niin silloin ei olekaan kysymys uskon tunnustamisesta, vaan silloin pitää sanoa, että "minä olen sitä mieltä, että jne".

Monet tokaisut, aforismit ja ns. rukoukset sisältävät uskontunnustuksen.
Useat niistä ovat vastaansanomattomia.
En voisi kuvitellakaan, miten joku voisi kiistää vaikkapa Lao Tsen uskontunnustuksen Tao-te-king- kirjan alkusanissa: "Se Tao joka voidaan kuvailla, ei ole oikea Tao."
Entä muslimien "La ilaha il Allah" hokema. Olen kyllä kuullut kristittyjen sitä kritisoivan, mutta kunnon perusteluja kritiikille en ole kuullut. Jos kerran uskoo yhteen jumalaan, eli on monoteisti, niin tuo on suorastaan pakko hyväksyä!

Se pitkä litania, jota luterilaisessa ja ilmeisesti katolisissakin kirkoissa hoilataan kuorossa nimellä uskontunustus (olkoon kyse Nikean tai Apostolien tai muusta, yhtä kaikki), on liian sekava kantaakseen uskotunnustuksen otsikkoa; niin moneen asiaan uskominen vaatii jo hyvää ulkomuistia ja pitkää harjoittelua.

Niin ei yksinkertaisesti uskota. Usko ei yksinkertaisesti ole sitä.

Mutta suurista miehistä Jeesus, jonka osuus kristinopissa on jäänyt valitettavan vähäiseksi Paavalin asetuttua keulakuvaksi, on tullut sanoneeksi jotain mikä on vastaansanomattomasti totta.
"Isä meidän joka olet taivaassa.........sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen" .
Jos ajatellaan, että tämä "isä meidän" on sama kuin Allah, sama kuin Tao, niin mitä voisi enää jäädä väliin jos pitäisi tunnustaa nämä kaikki?
Ainakin minä, nykypakana, tuunnustaisin tämän kaiken suorin vartaloin, kuitenkin vain yhdellä ehdolla: pois kaikki lähemmät määritteet, kuten "Ja Mohamma on hänen suurin profeettansa", tai "pyhitetty olkoon" tai "tulkoon sinun" tai "anna meille", tai "äläkä saata meitä" jne. 
Tao Te King:ssä ei näitä kommervenkkejä liiemmälti olekaan, ja pidänkin siitä kakkista eniten :)

Sanalla sanoen, uskontunnustuksessa ei tarvita mitään oppeja, koska usko on olemukseltaan hengen tapa yhtyä ympäröivään henkeen, animaan, eikä mikään nippu mielipiteitä yhtän mistään asiasta. 
Sanalla sanoen, uskolla ei ole sisältöä.

Mantrat ja uskontunnustus

Näin uskontunnustus on kuin työkalu... eikä vain kuin tykalu,  se on työkalu, jota voi käyttää aina kun haluaa vetäytyä selvittämään mietään hälinän keskellä.
Hälinää on kaikki se mikä häiritsee omana itsenä nykyhetkessä olemista.
Minä, nykypakana, sanon usein mielessäni, yksin ollessa jopa ääneenkin, että "Isä meidän joka olet taivaassa, sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen".
Minulla ei ole mitään vaikeuksia mieltää, että kansamme ylijumala Ukko on nimenomaan taivaassa. Sieltä kait hänet löytää suurin osa suomalaisista, koska esmes äitini, rouva Lahtinen, koskaan puhunut muusta jumalasta kuin Taivaan Isästä.
Luultavasti käytän juuri tätä mantraa juuri siksi, että se äidin opettamana sopii suuhuni paremmin kuin nuo muut, sisällöltään käytännössä samat. Mutta se ei estä minua ymmärtämästä muita, jotka käyttävät toisia uskontunnustuksia ja hokevat muita mantroja.

Niin juuri, mantroista siinä on kysymys.
Mielessä vallitseee alituinen liike, ja asia on niin, että Patanjalin järkitajunnaksi nimeämä elementti on siinä alituisesti pyrkimässä päällimmäiseksi.
Se on paljon sitoutunut sanoihin, joten erilaisia sanoja pyrkii mieleemme kaiken aikaa.
Mantra on sana joka voidaan ottaa käyttöön työkaluksi vaientamaan muut sanat. Mutta se toimii siten, että kun lopulta mielessä on vain yksi sana, siis juuri tämä mantra, niin siitäkin päästetään irti, jolloin, toivottavasti, mielessä ei ole mitään :)
Mutta erilaiset rukoukset ja muut höpötykset pyrkivät pitämään yllä sanahelinää senkin jälkeen, ja niin ei mieleen muodostukaan mitään todellista rauhaa, ne vain valtaavat mielen omaan käyttöönsä. Se käyttö taas on säännelty ulkoa käsin.
 Sääntelyä suorittavat apostolit ja papit ja kaikki jotka tällä tavalla päästetään syöttämään mieleen "uskon sisältöa". (ks. Paavalin 2. kirje korinttilaisille, missä hän näyttää malliesimerkin, miten seurakuntaa ohjataan "uskomaan oikein")

Mikä siinä on vikana?

Vikana on se, että uskolla ei ole sisältöä, se on mielen substanssi joka on, on ja on.
Mantran käyttö kuvaamallani tavalla onkin kaikkien uskontojen piirissä syntilistan kärkipäässä, se kun putsaa pois kaikki turhat välikädet. Siinä pääsee ihminen ikäänkuin kahdenkesken jumalansa kanssa.
Ja mihin silloin enää pappeja tarvitaan!

Minulle tuotti suurta hämmennystä ja mielipahaa kun havaitsin, että tämä koskee myös buddhalaisia yhteisöjä. Mutta ymmärrän nyt, miksi. 
Kyseessä on se dualistinen paradigma minkä uskontolaitos on ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan iskostanut, ja siitä oli Siddartha Gautamakin osallinen eikä pystynyt sitä vapautumaan. Hänen metodissaan siitä muistuttaa se dualismi mikä jää  elämänjanon ja hengen vapautumisen, nirvanan, väliin, kun se Paavalilla yms esiintyi syntisen minän ja pyhän jumalan välisenä.
Tästä tällaisestahan pääsee yli vain trialistisen paradigman omaksumalla: me emme ole kaksinaisia, vaan kolminaisia, ja koska henki on olennainen osa itseämme siinä kuin sielu ja ruumiskin, sen on saatava toteutua vapaasti.

Animismi ja huuhaa-vapaa meditaatio

Näin on moderni ihminen tilanteessa, että ei anoastaan vanhat uskonnot vaan sitäkin vanhemmat meditointimenetelmät jättävät pulaan koska nekään eivät ole vapaita dualismista.
Siksi myös siinä olisi tarpeen vapautuminen huuhaasta. 
Mitä voi olla huuha-vapaa meditaatio?
Se on meditaatiota, jossa lähtökohdaksi otetaan meidän oma tarve hartauselämään, ja se taas on ihan selvä asia, kun lakataan ottamasta vanhoja tyrkyllä olevia mienetelmiä annettuina ja etsitään itsestä meissä jokaisessa asuva  alkuperäinen sallaisuus. 
Se ei ole edes vaikeata, koska sellaisuuden keskelle olemme jokainen syntyneet.
Näin, ajassa taaksepäin mennen, löydämme huuhaa-vapaan meditaation vasta animismista, kaikkein alkuperäisimmästä uskonnosta.


 

Hartaus ilman huuhaata

 Hartaus  ilman tekosyytä

He menevät pyhäkköön etsimään kadottamaansa mielenrauhaa, mutta siellä  opetetaankin heille jumalan tuntemusta. Mutta mitä siitä on hyötyä kun eivät opettajat tätä tunne.
Tärkeämpää olisi opettaa heille löytämään tasapaino mieliinsä. Mutta opettaahan voi vain sitä minkä itse osaa. 
Muu ei kelpaa kuin varoittavaksi esimerkiksi.

Hartauselämä on  tarpeellinen.

Jos ihmisellä ei olisi tarvetta hartauteen, kirkot niinkuin moskeijatkin olisivat tyhjillään (olisiko niitä edes!).
Mutta eivät kuitenkaan ole.
Hartauden tarve on olemukseltaan sitä, että kun emme tunne sisäistä itseämme kokonaisuudessaan, me sitä etsiessämme hakeudumme paikkoihin ja tilanteisiin missä voimme vapautua hetkeksi fyysisen ja psyykkisen minämme kahleista.
Näemme asian mielellämme niin, että siellä on erityinen ammattiryhmä jonka tehtävänä on hengellisten asioiden hoitaminen.
Kuten on fysioterapeutit kehomme, ja psykoterapeutit psyykemme hoitamiseen, on myös henkiterapeutit henkemme hoivaamiseen.

Hartauselämän dilemma

Hartauselämän dilemma on siinä, että kun ihminen menee pyhäkköön  konkreettisen hengellisen tarpeensa ajamana saamaan apua ahdistukseensa, niin paikalla olevat ammattimiehet kantavatkin huolta siitä, miten saisi hänet nuskomaan Jeesukseen, Mohammaan,, Krshnaan ynnä muihin  jumaluuksiin.
Tilanteessa kulminoituu dualistisen katsantotavan koko kurjuus.
Aikanamme tästä on tullut erityisen paha ongelma siksi, että tiedon ja tieteellisen ajattelun kasvaminen saa meidät näkemään koko tehtävän sellaisena että tämä eksistenssiongelma on ratkaistava tiedon ja tieteellisen ajattelun pohjalta.
Se johtaa pyhäkköjen tyhjenemiseen kun ihmiset lähtevät etsimään apua ahdistuksiinsa muualta.

 Yhdensuuntaiset viivat

Tämä ei kuitenkaan toimi, koska rationaalinen ja metafyysinen eivät koskaan voi kohdata toisiaan. Ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa jotka jatkuvat loputtomiin, nimenomaan saman suuntaisina, mutta eivät koskaan kohtaa. Ne edellyttävät toisiaan, mutta ainoa tasapaino niiden välillä on se tasapaino, että ne tunnustavat toisensa ja suostuvat elämään sovussa.
Ja kaiken syynä on uskonnon dualismi joka projisoi oman hengellisyytemme itsemme ulkopuolelle.
Fyysinen minä ei tässä ole ongelmana, sillä on ihminen sitten sielullis vai hengellis painotteinen, aina on oletusarvona, että tämä sijaitsee kehossa, ts. ilmenee fyysisesti.
Olemistamme voisi siten kuvata vaikkapa kolmella yhdensuuntaisella viivalla. 
Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
 Mutta ne eivät myöskään kadota toisiaa.

 Mitä on tehtävä

Tehtävänä on kunkin olemassaolomme substanssin huomioiminen, koska kukin niistä kuuluu meihin, mutta omana itsenään. 
Näin toteutuu sekä yhdensuuntaisuus että kohtaamattomuus. 
Uskonnon aikaansaamaan dualismiin verrattuna muutos on siinä, että myös hartautta harjoitetaan ilman mitään tekosyitä sen takia, ja siitä lähtökohdasta, että me itse tarvitsemme sitä.

Tämä on huuhaa-vapaata hartautta.

Trialistinen paradigma sattaa elämän tasapainoon koska se mahdollistaa noiden kolmen yhteiselon toisistaan erillään

Hartauden synty ja kadotus

Miten hartaus ilmaantui...

Nykyisin tunnetuista uskonnoista vanhin, hindulaisuus, on syntynyt noin 2000 eaa, siis 4-5000 v. taaksepäin. Silläkin oli varmasti esimuotoja edeltävinä aikoina, joten sopii olettaa, että animistista uskontoa on esiintynyt lähes koko sen ajan kuin homo sapiens on ollut olemassa,  On siis mentävä aikaan  3.3 milj.-700000 v. taaksepäin tullakseen sen alkusijoille. On pidettävä mielessä että kaikki mikä on, perustuu aina aikaisemmin olleisiin olomuotoihin, joten animismin voidaan hyvinkin katsoa syntyneen portaattomalla säädöllä yhtä jalkaa tietoisuuden kehityksen kanssa.
Minä pidän varmana, että se ihminen tai ihmisen kaltainen olento, jokka varhaispaleoliittisella kaudella muotoili ensimmäisen kivityökalun ja siirsi taidon perintönä jälkipolville, näki maailman, jossa erilaisten olioiden lisäksi oli erilaisia henkiä!

Tietysti animismi edusti sen aikaista kehityskautta, tapaa mieltää maailma, kuten myöhemmin edusti kirjauskonnoiksi muuntunut ja kiteytynyt jumaluskokin omaansa. 
Oleellista on, että animismi ei perustu pohjimmiltaan mihinkään "ajattelutapaan" vaan sille on olemassa mekanismi suoraan omassa olemuksessamme; se on se kolmas puoli meistä eli hengellinen puolemme, joka peittyi hukkaan vuosituhansiksi uskontojen "hengellisyyden" alle.
 Sanalla sanoen: me olemme animisteja heti kun suljemme silmämme ja hiljennyme meditoimaan sensijaan että syöttäisimme uutta hämäävää suggestiota mieleemme mumisemalla uskontojen rukouksia.
Tämän pitemmälle ei teemamme kannalta ole mielekästä tästä asiasta saivarrella.
 Kyllä sen järjelläkin voi ymmärtää:
Samoin kuin jäävuoren nähdessämme voimme sanoa, että siitä on 10* suurempi osa näkymättömissä, voimme ymmärtää, että sekin on tässä, silmiemme edessä, Häivähdyksen siitä näemme Intuitio), mutta pääteltävissä on, että suurin osa on näkymättömissä.
 Koko olemassaolonsa ajan uskonto on vaikuttanut ihmisen ajattelutapaan. Tuona aikana se iskosti enemmän tai vähemmän dualistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen itse pelkistyi yhä enemmän omissa silmissään sielullisruumiilliseksi kokonaisuudeksi, ja metafyysinen puoli, kolmas substanssimme, ajettiin itsen ulkopuolelle.  

 ...ja mihin se katosi...

Meillä on alunperin kehonkaava, sielunkaava ja hengen kaava, mutta siitä jäi jäljelle vain kaksi Täten sen hyvinvoinnin vaatima  kaikki hartauselämä luisui lopulta uskonnon ja sen institutioiden haltuun ja valtaan nimellä "uskonelämä". Dualistinen paradigma oli vakiintunut.

Dualismin  suoranaisena seurauksena on ollut sielullisen elämän voimistuminen niihin mittasuhteisiin että kaikki siihen kuuluva, kuten tieteet ja taiteet, että ne ihmismielessä yksinkertaisesti ruttaavat alleen hengen, ja sitä edustavan hartauselämän.
Kaikki toimii vielä niin kauan kuin uskonto kykenee onspiroimaan ihmisessä, hartauselämää, mutta kun uskonto lakkaa kiinnostamasta, myös hartauselämä siihen kuuluvana hyälätään. Kun jumalat ovat menneet, on mennyt motiivi hartauden harjoittamiseen.
Vastaavaa tapahtuu esmes  fyysisellä puolella, kun on menetetty tarve käyttää kehoa monipuolisesti eri elintoimintojen vaalimiseen, niin katso: se on lässähtänyt muodottomaksi möhkäleeksi joka ei einää kykene siihenkään vähään mitä siltä vaaditaan.

Yrjö Kallinen, joka oli hylännyt uskonnon sellaisena kuin suomalainen sen käsitti, kyseli, että elämmekö unessa. 
 Hän ei kuitenkaan osannut suosittaa herätykseksi mitään muuta kuin ajattelutavan muutoksen. 
Tavallinen kadunmies löytää hartausvajeen korvaamiseen kaikenlaisia fyysispsyykkisiä konsteja kuten harrastuksia, viihdettä ja kemikaaleja (ryyppääminen, huumeet).
Kognitiivisin konstein kaikkien näiden turmiollisuus havaitaan mutta mitään ei näytä osattavan tehdä. 
Miksi. Siksi koska ajattelutavan muuttaminen vain muuttaa väärät keinot toisenlaisiksi vääriksi keinoiksi, mutta kysymys ei olekaan ajattelutavasta, vaan ajattelusta itsestään
Ajattelulla ei voida ratkaista ongelmaa joka tosiasiassa se itse, ajattelu!
Tähän tarvitaan uutta paradigmaa, tarvitaan sellainen paradigma, joka huomioi sen puolen itsestä joka ei ajattele ja suo sille aikaansa yhtäläisesti, Tarvitaan hartauselämää, jonka ajattelu on uskonnon pesuveden mukana heittänyt pois.

Hartauselämä on löydettävä uudelleen ja tämä vaatii, että on hyökättävä dualismia vastaan. Trialistisen paradigman kautta hartauden harjoittaminen rupeaa näyttäytymään ihmiselle yhtä tarpeellisena kuin on sielunravinnon ja ruumiinravinnon nauttiminenkin.



Dualistinen ajattelutapa on jotakin jonka uskonto on iskostanut yleisinhimilliseen ajattelutapaan.
 Hartaus, joka on mielen sisällön kiireetöntä tarkastelua, on tarpeellista kaikille, mutta se poistuu ohjelmasta uskonnon mukana, kun se on niin lujasti liitety siihen ettei niitä erota toisistaan.
Uskovaiset taas (ne tosisellaiset) eivät muuta teekään kuin kutittelevat hengellistä osaansa, mutta tekevät sen tavalla  joka myös latistaa hartautta: ne suoltavat uutta suggestiota muka hengellisyyden kautta mieleen niin että tämä ei kertakaikkiaan kerkeä sulatella saamaansa. Siinä joutuu ihminen talutusnuoraan.

Olet kappale maailmankaikkeutta, et sen vähempää, kuten Desiderata kertoo. Tämän kokeminen nyt ei vain aivan onnistu sillä että sen tietää. Tietäminen ei ole se rajapinta jonka kautta tämä koetaan, vaan se on metafyysinen, henki on se rajapinta.  
Miten tietäminen voisi tässä auttaa kun sillä tasolla ei edes kykene maailmankaikkeutta hahmottamaan, sitä vain "tietää" että sellainen on olemassa. Siinä liikutaan ja toimitaan, se on meidän kenttä, mutta kokea se.... ei onnistu muuta kuin hengen tietä