Hermeneuttinen kehä, ymmärtäminen

Kun pohja pettää niin miten jatkaa?

Kuten olen yrittänyt selostaa, nykyaikainen tiede on pystynyt osoittamaan lähes kaiken, jollei peräti ihan kaiken, kristillisyydestä siltä osin kuin se perustuu vanhaan testamenttiin, aivan kuvitteelliseksi.
 Ei ole mitään luotettavaa linkkiä niistä tapahtumista, joihin viitataan ja joihin nojataan, uuden testamentin alkutapahtumiin, jotka nekin on onnistuttu vaivuttamaan unhon peittolaan, josta ne on sitten kaiveltu pala palalta esiin.  Niiden suhteen voidaan siis soveltaa samaa kritiikkiä kuin Vanhan testamentinkin suhteen.

Viimeksi pari päivä sitten kuuntelin Suviseuroihin valmistautuvan kemiläisen saarnamiehen selittävän, miten Jesaja oli profeetallisella näkökyvyllään, ja tietysti Pyhän hengen vaikutuksesta, jo satoja vuosia aikaisemmin nähnyt Jeesuksen sittemmin esittämän julistuksen armosta ja syntien anteeksi antamisesta.

Kemiläisen (kuten muidenkaan teologien) päähän ei pälkähtänyt ollenkaan sellainen mahdollisuus, että Jeesus olisi käyttänyt hyväkseen synagogissa kuulemiansa Jesajan tekstiä, ja, mikä sitäkin todennäköisempää, myös Evankeliumien kirjoittajat olisivat jatkaneet tätä "toimitustyötä".
Ei siihen sen kummempia profeetallisia lahjoja tarvita.
Tämä on pieni episodi siinä prosessissa, missä Vanhan testamentin tematiikka on muodostanut pääosan eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomuksesta satojen vuosien ajan.  Siihen kuuluivat ennen kaikkea luomiskertomukset, mutta myös Mooseksen viiden kirjan koko sisältö, patriarkkoineen ja Mooseksineen, Egyptistä pakenemisineen ja erämaavaelluksineen, ja Luvattuine maineen, ja ennen kaikkea laintauluineen.  Kaikki tämä  jäytää vieläkin sekä maailmanrauhaa että länsimaisen ihmisen psyykettä.

Olen tullut sanoneeksi tätä kaikkea himphampuksi sen taruksi osoitetun luonteen takia.
Toiselta puolen on kuitenkin pakko todeta, että se todella muodosti pääosan maailmankatsomuksemme aineistoa, ja niin paljon kuin asioden kulusta nyt tiedetäänkin, niin nyt vasta on käynnissä jonkinlainen uudistumisprosessi yleisessä ajattelutavassa.

No, kyse ei oikeastaan olekaan ajattelutavasta sanan varsinaisessa merkityksessä, koska tämä on prosessi missä ajattelu muodostaa vain yhden elementin. 
Onhan todettu että olemme kolmisivuisia olioita, keho, psyyke ja spirito ovat ne mistä koostumme. Siksi ajattelutapaa parempi nimitys onkin suhtautumistapa. Päätöksemme, joiden mukaan suhtautumisemme määrittelemme, eivät muodostu ollenkaan psyykkisellä puolella, vaan siellä mikä tavallisesti on ulottumattomissamme, spirituaalisella puolella.  (puhun "puoelesta" enkä "tasosta", koska taso tuo mieleen hierarkkisen systeemin, kun minä haluan korostaa juuri tätä kolmijakoisuutta, jossa, vaikkakin mikä hyvänsä sivu saattaa olla määräävänä, kuitenkin kaikki ovat periaatteessa tasaveroisina läsnä)

Kehitys liukuu ja hyppii vaiheesta toiseen

Kun sekä historiankäsityksemme että maailmankatsomuksemme on muodostumassa toisenlaiseksi kuin Raamatun tarjoamat, mikä johtopäätös on tehtävä siitä, että pystymme sen tekemään huolimatta Raamatullisten käsitysten painolastista? Käytämme niitä ikäänkuin  rakennusaineina.  Muodostuu dialektinen prosessi missä vanha ja uusi taistelevat rajusti keskenään.
Itse asiassa on todettava, että eivä raamatulliset käsitykset ja niiden pohjalta muodostuneet teoriat täysin vääriä voineet olla.
Asiahan on niin, että vanhat "pyhät" kirjoitukset ovat kaikkialla muodostuneet vastauksena kysymyksiin joita ihmisyhteisö kollektiivisesti esittää tai vähintäänkin hyysää mielessään.  Kuulemma nykyäänkin moni on kysellyt että "mistä me olemme tulleet ja mihin olemme matkalla"-  minä en ole koskaan sellaisia kysellyt koska olen pitänyt olemassaoloa ihan luonnollisena....sain toki suunnatonta lohtua siitä kun kuulin tai luin että Buddha oli tälle kaikelle antanut jopa nimenkin: se on maailman sellaisuutta.

Mutta näitä on kyselty, ja vastailtu on mitä on tiedetty, sellainen ei ole kait tullut kysymykseenkään kollektiivin paineessa, että voi jättää vastaamatta jos ei tiedä.

Sanalla sanoen, voiko tuomita vanhaa sadunkertojaa joka päivän päätteeksi sepitteli iltanuotiolla tarinoita paratiisista, syntiinlakeemukksesta ja paratiisista karkottamisesta jne. 
Nämähän olivat kaikki niistä lähtökohdista lähtien niin todennäköisiä kuin ajatella saattaa,  ihmisen kollektiivinen muisti on kertakaikkiaan sidottu puhetaidon ilmaantumiseen.
Kirjoitustaidon ilmaantuminen itseasiassa vahvistaa tämän tapahtuman ja kiinnittää sen juuri sillä tavalla pysyväksi "jumalan sanaksi " kuin on tapahtunutkin.

Hermeneuttinen kehä

Moderni käsitys  muodostuu aina ja kaikkialla siten, että vanhoja tietoja paikataan uusilla sitä mukaa kuin niitä ilmaantuu.

Tätä uudistumisprosessia psykologit (Hra heitä siunatkoon) kutsuvat nimellä hermeneuttinen kehä. He tarkoittavat sillä lähinnä omalla alallaan käytössä olevaa menetelmää, mutta minä tässä kohellan ja oikaisen mutkia ja laajennan käsitteen myös historiantutkimukseen yms. se on perusteltua, sillä useinkin on nähty että tutkijan psyykkiset tekijät vaikuttavat siinäkin tulokseen mitä suurimmassa määrin.

Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että että ikäänkuin kierros kierrokselta kuva kohteesta täydellistyy, jolloin prosessia voidaan kuvata vaikkapa tällaisella spiraalilla:

Tämä kuvaa itseasiassa suomalaisen ymmärrystä sellaisenaan :)

Siinä toteutuu vääjäämättä myös sellainen hermeneuttinen paradoksi, että vanhan "tiedon" perusteet, joilta on aluksi lähdetty liikkeelle, romuttuvat ja menevät täysin uusiksi.

Meidän suomalaisten ei itseasiassa tarvitsisi vetää kehiin mitään hermeneuttisia ym. kehiä, kun ajattelemme asiaa tältä kannalta:

På svenska man "förstår", siis sananmukaisesti "seistään edessä"
In english they "understand" , siis "seisotaan alla" , (ilmeisesti kokien kannattavansa jotakin).
Venäjäksi (anteeksi, en viitsi raahata tänne kyrillisiä aakkosia) "oni ponimajut, poimut"
mikä tarkoittaa suunnilleen "saada kiinni, napata".
Espanjalaiset puolestaan "comprender", eli siis "ottavat itselleen".

Kaikki nuo merkitykset kuvaavat joltakin puolelta sitä mistä nyt puhumme, joka suomeksi on "ymmärtää", mutta minun mielestäni tuo suomalainen sana on kaikkein käyttökelpoisempi.
Sanahan on ilmiselvästi samaa juurta kuin esmes "ympyrä","ympäröidä" jne.  Kehä ja ympyrä taas ovat käytännöllisesti katsoen sama asia, joten meillä on ylimuistoisista ajoista ollut käytössä malli joka edustaa juuri tuota hermeneuttista kehää.
Tämä korreloi ihan selvästi kansanluonteemme kanssa mutta en saa selvää kumpi niistä on syy, kumpi seuraus...

Laitan ämän toisenkin hermeneuttista kehää kuvaavan piirroksen koska siinä kehän vaiheita kuvattaesssa on syntynyt eikä sattumalta, ilmiselvä kolmio, mikä on tämän blogini paateema.

Kiitän kaikkia lukijoita jotka olette seuranneet tätä blogia, ja toivon kannanottojanne.




Valitettavasti nyt seuraa pieni tauko koska lähden moottoripyöräretkelle Slovakiaan.
Palattuani aijon jatkaa etsimällä tietä hengellisiin harjoituksiin  muuta kuin uskonnollista tietä, koska näen että tarvitsemme niitä ihan riippumatta kannastamme uskontoon.


Hyvää keskikesää kaikille !

Meditaatio

Minulla ei olisi pienintäkään tarvetta puhua eikä kirjoittaa koko aiheesta, mutta en ole tavannut ainuttakaan perustelua meditaatiolle joka olisi yhteneväinen sen kanssa mitä olen itse kokenut.

Netti on pullollaan artikkeleita aiheesta meditaatio, eikä olisi mitään mieltä minun ryhtyä niitä selostamaan enempää perusteluiden kuin niiden opettamien menetelmienkään osalta.
Mutta sen haluaisin tässä todeta, että ainakin kaikki mitä täällä meidän kulttuuripiirissämme siltä alalta tarjoillaan on omaksunut erään hyvin näkyvän piirteen edellä edespanemastani juutalaiskristillisestä perinteestä: ne ovat enemmän tai vähemmän suvaitsemattomia.

Esmes TM-meditaation edustajat ovat keränneet myönteisiä lausuntoja tieteenharjoittajilta, ja niiden nojalla he todistavat, että "muillakin menetelmillä voi olla myönteisiä vaikutuksia, mutta mikään ei ole niin todistetusti kattava kuin TM"
Sellaisiakin logiikan kukkasia löytyy kuin että "se että TM:n myönteiset vaikutukset on niin hyvin osoitettu, ei merkitse sitä että muut menetelmät olisivat hyviä; jos esim. jonkin lääkkeen hyvyys todistetaan kliinisillä testeillä, ei se merkitse että kaikki muutkin lääkkeet olisivat hyviä"... jne.  

Tässä kaikessahan on siitä kyse, että TM on onnistunut valtavalla vyörytyksellä tuottamaan noita tutkimuksia kun taas monet muut koulukunnat ovat tyytyneet odottamaan että menetelmän myönteiset vaikutukset puhuisivat itse puolestaan.

OSHO, tunnettu meditoinninopettaja (edesmennyt v. 1990) esitteli kokonaisen joukon erilaisia toinen toistaan parempia menetelmiä.Hän muisti toki varoitella, että "älä yritäkään muuttaa mitään näistä menetelmistä, sinä et pysty siihen".

Höpö höpö.
Itse Gautama Buddhakin löysi itse oman menetelmänsä, ja niin on löytävä jokainen joka meditoi.

Ei ole oikein kiitettävää arvosanaa annettavana yhdestäkään meditointioppaasta.

Mutta siltikin lopullinen todistukseni on, että kaikki ne ovat hyviä ja kelpaavat menetelmien esittelyksi.  Kannattaisiko ehkä Oshon varoituksista huolimatta pitää mielessä hänen itsensä lausuma ohje: "mitä hyvänsä matkallasi kohtaatkin, älä samaistu siihen."

Kannattaa ottaa kiitollisuudella vastaan sekä tekniset ohjeet että inspiraatio jota niistä saa. Siinä sivutaan jotain joka on yhteistä kaikille jotka harjoittavat hengellisyyttä, ja kiihkoisimmassa hihhulikokouksessakin voi tuntea tämän hengen yhteyden, niin kauan kun ei joudu tentattavaksi opin kysymyksistä.
Mutta oppikysymykset eivät koskaan olekaan hengellisiä, vaan ne ovat sielullisia. Lihallisia, kuten Paavali asian ilmaisi.

Pärekattoefekti

Pärekaton rakenne. Se koostuu vain muutaman neliödesimetrin kappaleista mutta kattaa satojen neliömetrien tilan, vedenpitävästi, mutta ei saumattomasti!

Arkielämä saattaa jatkua pitkäänkin ilman että joutuu mihinkään tekemisiin sen asian kanssa, onko olemuksemme kaiksi- vai kolmitahoinen.

Mutta sitten tulee tilanteita joissa asialla on mitä suurin merkitys. Eräät tehtävät nimittäin eivät ota onnistuakseen jos ei niiden oikeaa olemusta ymmärrä.
Tai ne onnituvat vain osittain, jos pitäytyy vääriin olettamuksiin.
Idea Grande on hyvä olla selvillä aina, sillä siitä riippuu tehtävän onnistuminen.

Tässä yhteydessä esimerkiksi sopii vaikkapa tupakointi ja sen lopettaminen, sillä sen on todettu olevan vaikutuksiltaan sikäli kokonaisvaltainen että se koskee sekä psyykeä että fysiikkaa.  Jokainen sen kokenut voi vahvistaa näin olevan.
Ja lopettamisen vaikeuden on monesti todettu olevankin juuri siinä että siihen on sidoksissa saman aikaisesti  useammalla kuin yhdellä tasolla.

Kattavuus

Kun lopettaminen tulee ajankohtaiseksi, niin tupakoitsija helposti näkee tulevaisuutensa epälukuisena määränä vuosia. Ja kun tupakan puuttuminen aiheuttaa jonkinasteista puutteen tunnetta, niin tämän koetaan olevan kohtalona lopun elämää. Se on kuin valtavan laaja katto jossa ei näy pienintäkään rakoa.

Siltikin yritetään, johan muidenkin kokemukset viittaavat siihen, että se tulee päivä päivältä helpommaksi. Ja he ovat sanoneetkin että "ota vain päivä kerrallaan"...

Mutta jos näin olisi, miksi sitten enää kuukauden päästä retkahtaisi takaisin paheeseen, sillä tottahan silloin täytyisi olla jo paljon kevyempää kuin vaikkapa ensimmäisellä viikolla, tai ensimmäisenä päivänä.   Miksi todellakaan enää retkahtaa.

Ei kuukausien eikä edes edes vuosien tupakatta olo ole saanut kaikilta himoa  sammumaan.
Kuitenkin esmes tämän kirjoittaja voi kertoa omasta kokemuksesta, että tupakanhimo ei pysy kahta päivää kauempaa voittamattomana. Jos minulle olisi viikon jälkeen tultu sanomaan että "vielä sinä poltat", olisin nauranut, ja vaihteeksi ihan vilpittömästi.

Tämän asian Idea Grande on siinä, että mielemme tuntuu meistä kaiken kattavalta, mutta todellisuudessa se on kun pärekatto tai tiilikatto, tai mikä hyvänsä katto; miten kattavia ne ovatkin niin silti jokainen niistä koostuu pienistä elementeistä.
Ne on koottu elementeistä, mutta käsittelemässämme asiassa olisi kysymys päinvastaisesta prosessista, olisi päästävä käsiksi kattavan järjestelmän yksitttäisiin elementteihin, päreisiin, tiiliin, huoparulliin, minä ne nyt ikinä halutaankin nähdä.

Olemme usein todenneet, että on vaikeaa keskittyä johonkin tehtävään, varsinkin sellaiseen joka ei satu kuulumaan mielipuuhiimme. Se vaatii jonkin verran ponnisteluja, ja toisinaan ei onnistu lainkaan, jos esmes ulkoisia häiriötekijöitä on runsaasti tarjolla. Tai jos sisäiset häiriötekijät tunkevat tehtävän sijasta täyttämään mieltä.

Mieli toimii juuri tuollaisen pärekaton tapaan; se näyttää kaiken kattavalta mutta "koostuukin" juuri yksittäisistä päreistä, ja tämä on hyvä olla tiedossa kun aloittaa niinkin vaativan tehtävän kun tupakoinnin lopettamisen.
Mitäkö sillä tiedolla tekee?
 Sillä tiedolla tekee sitä, että voit olla varma, että aloittamasi tehtävä, joka näyttää loppuelämän kestävältä ja siksi ylivoimaisen vaativalta,  ei todellisuudessa olekaan kuin yhden päreen mittainen.
Se merkitsee, että juuri tästä hetkestä, jolloin tupakan mieliteko on päällä, ei kestä kuin muutaman minuutin (40 vuotta tupakoineena ja 20 vuotta sitten lopettaneena, tahtoisin muistaa että 2-3 min. oli tilanne ensimmäisellä yrittämällä).
No entä sitten? 
No sitten se vain unohtui, ja tämä unohdus merkitsi sitä, että sain viettää ihanan rauhallisen tovin jolloin en muistanut koko tupakkaa.
Väittäisin, että tupakkaa ei edes pysty pitämään mielessään muutamaa minuuttia kauempaa.  Ja jos niiden minuuttien aikana ei sytytyä sitä tai pane nuuskaksi, niin seuraa juuri tuo onnellinen jakso.
Kauanko se sitten kestää, sillä ei ole niin suurta merkitystä. Voi olla yksilöllistäkin, minulla kesti luultavasti aluksi pari minuuttia, sitten tupakantuska palasi.
Mutta olin viettänyt 2 minuuttia tavoittelemaani tupakanhimosta vapaata elämää!


Ja kun tupakka sitten tuon parin minuutin jälkeen palasi mieleeni, niin nyt ei todellakaan ollut vaikeaa olla sytyttämättä, olinhan saanut kokemusperäisen tiedon siitä että ei tämä kestä kuin pari-kolme minuuttia, ei siinä ajassa kannata ratketa!

Ja varsinainen riemastuttava kokemus tuli siitä kun huomasin, että se tupakaton vaihe kestää kerta kerralta yhä pitempään, kun taas himoinen vaihe pysyy  lyhyenä.

Tupakointiriippuvuudesta vapautuminen on vain yksi esimerkkitapaus.
Aivan samoin tämä "pärekattoefekti" toimii vaikkapa baaritiskillä missä alkoholi tuoksuu, pullot kimaltelevat ja lasit kilisevät. 
Vaikka ryyppy olisi mahdollista saada sormeaan koukistamalla, sitä ei ole mitenkään pakko ottaa kun soveltaa seuraavaa: lupaa itselleen että "selvä, otetaan vain mutta ei nyt, vaan tehdään pieni lenkki kadulla ja tullaan takaisin heti kun mieliteko muistuu uudelleen mieleen".  Taas saa kokea edelläkuvatun unohtamisen ihmeen, ja alkaa aivan sama prosessi kuin tupakointitappauksessakin. Loppu tapahtuukin sitten ihan samalla menetelmällä kuin tupakoinnin kopettaminen.

Siis tässä on nyt kyse tapauksesta missä on jonkinasteisia vaikeuksia alkoholin kanssa, ja haluaisi lopettaa tai vähentää.
Jos sen sijaan haluaakin ottaa ryypyn, niin siitä vaan, itsensä ja minun terveydeksi.

Tämä kaikki perustuu siihen, että myrkytön elämä on luonnollista elämää myrkytettyyn verrattuna, ja sisimmässämme on jokin joka tietää tämän.

Monien ihmisten monipuolinen kokemus, mutta harvat teoriat, viittaa siihen, että tämän voiman vapauttaa meidän spirituaalisen puolemme harjoittaminen. Minä kutsun sitä mielelläni hartauselämäksi, vaikka tunnen tarvetta sanoutua irti uskonnollisista hartauksista, koska en näe niihin kuuluvia opinkappaleita mitenkään mielekkäiksi.

Erilainen näkökulma

Nykytiede analysoi toimintojamme eri tasojen paradigmalla. Viimeksi pari päivää sitten  televisio-ohjelmassa "Mikä meitä hallitsee" käytettiin paljon käsiteparia "tietoinen mieli" ja "tiedostamaton mieli", sekä selviteltiin näiden toimintojen yhteyksiä aivojen eri osien toimintaan- sehän on sitä aivootutkimusta, jolla oletetaan selivitettävän viimeisetkin salat ihmisen käyttäytymisestä. (Ohjelma on muuten jonkin aikaa vielä nähtävissä Ylen Areenalla).
Ne ovat ihan hyviä ja varteenotettavia näkökulmia. 
 Minä en kuitenkaan ole kiinnostunut sellaisista näkökulmista joissa tulokset osoitetaan mittalaitteilla ja monimutkaisilla analyyseilla.
Olen etsimässä näkökulmaa joka kuvaa ihmistä (minua!) sellaisena kuin tämä itsensä kokee.
 Ja tämä on tähän mennessä löytynyt:  ei ole mitään tiedostavaa ja tiedostamatonta mieltä, vaan on mieli, joka on kolmen pinnan rajoittama, ja tähän mieleen tulee alituiseen ehdotuksia kaikilta kolmelta taholta.  Kuvaamissani esimerkeissä tapahtui se, että mieleen, eräänlaisen rentouttamisen keinoin, pääsi nyt tavallista enemmän aineistoa siltä siihen saakka unohduksissa olleelta spirituaaliselta puolelta. Ilmeisesti sitä yrittävät tiedemiehet juuri ahtaa "tiedostamattoman" käsitteen sisään.
Mutta asia on pikemminkin niin, että mieli on määrätyn asteisessa unessa niin kauan kunnes se vapautuu ottamaan vastaan virikkeitä kaikilta tahoilta.
Tämän voinee jokainen uskonnollisen herätyksen kokenut vahvistaa, niin olen ainakin ymmrtänyt monien heidän todistuksistaan.
Mutta meditaatio taitaa siltikin olla lähinnä luonnonmukainen tie sen toteutumisen.

Sielullinen ja hengellinen konfliktissa

Missä konflikti ilmenee

Ihmisillä ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää kehonkulttuurin tarpeellisuutta.
Nekin jotka eivät sitä liiemmin harrasta, ovat yleensä sitä mieltä, että pitäisi harrastaa.

Mitä tulee psyykkisen kulttuurin arvostukseen, niin elämäämme kuuluu aivan alusta asti valmentautuminen tulevaan, joka ilman muuta tarkoittaa psyykkistä kasvua. Se on hahmottamiskyvyn kaikinpuolista kehittymistä, uusien asioiden oppimista jne. Se kuuluu elämäämme yhtä tiiviisti kuin kehoomme kuuluvat pää, raajat ja muut elimet. Ts. niin tiiviisti, että se on osa meitä ja sitä ei tulla edes asettaneeksi kyseenalaiseksi.

Entäpä spirituaalinen puolemme?

Kaikkialla ympärillämme on merkkejä siitä, että spirituaalistakin puolta harjoitetaan, on erilaisia kirkkoja ja muita uskonnollisia rakennuksia, joissa kussakin toimii määrätyn sisöltöinen yhteisö omine uskonkappaleineen.

Että spirituaalinen asia on ihmiselle problemaattinen, ilmenee vaikkapa siitä, että on tehty useitakin yrityksiä puhdistaa kulttuurista uskonnon harjoittaminen ja  katukuvasta niihin viittaavat monumentit,  ja sitä on perusteltu niiden haitallisuudella em. psyykkisen tehtävän kannalta.

Valistusajalla (1600-luvun puolivälistä lähtien) näytti hetken siltä, että uskonto ja tiede (instituutiointa lähinnä kirkko ja talouselämä) ottavat niin lujaa yhteen että toisen on pakko tuhoutua lopullisesti.
Ranskan ns. porvarillinen vallankumous oli tämän ilmentymää.



Toinen ilmentymä oli sitten Neuvosto venäjällä tapahtunut uskonnon harjoittamisen totaalinen kieltäminen, joka osittain luonnon pakosta kovautui nopeasti henkilöpalvonnalla, mutta yrityksiä ohjata se pois spirituaaliselta alueelta tehtiin osittain suurella menestyksellä.

Jälkeenpäin tarkastellen ei voi olla kiinnittämättä huomiota niihin lukuisiin takapekkeihin, peruutuksiin, joita tapahtui tässä prosessissa tapahtui niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin, jopa valtioiden, tasolla.
Oli toki yksilöitä, kuten Diderot, ensyklopedisti, joka ei tietämän mukaan missään elämänsä vaiheessa tuntenut pienintäkään vetoa mihinkään mikä viittasi uskontoon, joskin  taktisista syistä usein peitteli ovelasti kantaansa.  Piti nimittäin varmistaa että saa julkaista teoksiaan.
Sama koskee Voltairea.
Mutta jo yksi vallankumouksen toteuttajista, Maximilian Robespierre, nostatti "Korkeimman olennon" palvomiskultin. Vaikka hän ei kristinuskoa ollut ikinä omaksunut, hän näki kuitenkin ihmisissä elävän hengellisen tarpeen, joka vaati tyydytystä, ja nimenomaan tyydytystä joka poikkeaa psyykkisen tason tapahtumista.
Sitä ennen oli nim. valistusaatteen piirissä noussut "Järjen palvonnan" kultti, joka, kuten nimikin sanoo, tähtää juurikin psyykkiseen, eikä spirituaaliseen.

Yksityisistä valistusmiehistä esmes Erasmus Darwinin mainitaan olleen harras uskovainen läpi elämänsä, Isaac Newtonin niinikään.
Ja vielä tänä päivänäkin putkahtaa esiin kertomuksia Charles Darwinin katumuksesta, jota hänen väitetään vanhoilla päivillään tunteneen julkaisemiensa kehitysopillisten aineistojen ja mielipiteiden johdosta.

Lähempänä meidän päiviämme ovat katumusharjoitukset joita Venäjän kansa, varsinkin sen johto,  suorittaa neuvostoaikaisen valtioateismin jäljiltä.

Alituinen ongelma tuntuu ihan oudolta

Miksi sitten kysymys  hartauselämän tarpeesta on niin vaikeaselkoinen, että mikään yritys sen kitkemiseksi ei ole johtanut edes lähelle mitään tyydyttävää ratkaisua, mutta missään ei myöskään ole onnistuttu tyhjentävästi perustelemaan sit, miksi ja mihin sitä tarvitaan.
Uskonnollliset laitokset pääsevät välillä näennäisesti vahvempaan asemaan, mutta kansanjoukot etsivät kuitenkin alituiseen ulospääsyä niiden holhoavasta otteesta. Esmes Meillä tämä ilmee vaikkapa siinä, että suurin osa suomalaisista kuuluu protestanttiseen kirkkoon, mutta tutkimusten mukaan enää reilu neljännes suomalaisista uskoo kristinuskon jumalaan  (suora lainaus Wikipediasta)

Minun mielestäni kyse on siitä, että, päinvastoin kuin fyysisen ja psyykkisen kulttuurin harjoitusta, spirituaalisen kulttuurin harjoitusta ei ole ikinä edes yritetty perustella sillä, mikä kuitenkin on sen liikkeelle paneva voima, nimittäin ihmisen itsensä tarpeella.

Lanseeraamani trialismin valossa näyttää ihan ilmiselvältä, että tuo tarve yksinkertaisesti on olemassa, mutta kaikki perustelut mitä on esitetty, lähtevät jostain jota ei yksinkertaisesti tiedosteta. Perustelut lähtevät ihmisen ulkopuolisesta henkimaailmasta, ja käytönnön tapa millä se toteutuu on perustelujen aloittaminen niin kaukaa menneisyydestä että kokemusperäinen maailma vääjäämättä vaihtuu mytologian usvaksi.


Mieli on kolmio jonka sivuina ovat fyysinen psyykkinen ja hengellinen.

Mielen toiminta muodostuu ehdotuksista joita kukin näistä sivuista on alituiseen syöttämässä mieleen. Mieli kokee muodostaa näistä kiinteitä elementtejä, joista sitten muodosttuu persoona, itsetunto.

Mielen ominaisuuksiin kuuluu  fiksoiminen, kiinteyttäminen, pysyväksi saattaminen.
Ylipäätään kaikki mikä tässä maailmassa ilmaantuu, olkoonpa millä hyvänsä tasolla, pyrkii saamaan kiinteän muodon.
Itsepuolustus seuraa tästä asetelmasta; mikä on kiinteytynyt, se pyrii säilymään. Kaikki tässä maailmassa toimii niin.

Missä päätökset tehdään

Ehdotuksia, suggestioita, voi tulla ja tulee alituiseen myös itsen ulkopuolelta.
Jos ne ovat tarpeeksi voimakkaita, mieli omaksuu ja alkaa kiinteyttää myös näitä ehdotuksia.
Tällä tavalla persoonallisuuteen kuuluu myös ulkoa syötetty.  Kaikki oppiminen on juuri tätä. Mutta riippuu ao. hengellisen puolen vahvuudesta, miten lujaan hän näihin fiksaatioihin takertuu.

Surin osa, jollei kaikki, meistä haaskaa huomattavan osan mielen voimastaan sellaisten asioiden puolustamiseen jotka ovat tulleet täysin ulkoapäin.

Tämä naamioituu usein "kansallisen kulttuurin" puolustamiseksi.
Vm. voidaan nähdä jollakin tapaa hyvänäkin, mutta tosiasia on, että hyvin suuri osa meistä puolustaa sitä omaksi tappiokseen.

Kenellä meistä ei olisi kokemuksia tuollaisesta puolustamisesta. Jotkut voivat jatkaa sitä läpi elämänsä ajautumatta kriisiin. Kriisiin ajautuneet voivat olla tyhmiä, kuten apostoli Paavali, ja jatkaa kiihkoilua uuden aatteen puolesta hylättyään vanhan. Viisaimmat takinkääntäjät huomaavat, että aatteita riittää, ja kysyvät itseltään että miksi, miksi... Ja vastaus, joka useimmiten osoittaa että olemme vaarassa joutua puolustamaan itsellemmie vieraita arvoja, tulee hengen hiljausuudesta, spiritualiteetista, tuntemattomasta kolmannesta sivustamme.
"Autuaita ovat maan hiljaiset..."





Toimintaan johtavat päätöksemme tapahtuvat siis tasolla jota emme tunnista.
Mutta yhtä hyvin voisimme tunnistaa sen.  Se on kiinni vain siitä, tarkastelemmeko asiaa dualistisesta tarkastelutavasta vai trialistisesta käsin.

Viittaukset kriittisessä valossa

Jos se esittämäni väittämä, että Vanha Testamentti on saatettu kirjalliseen muotoon pääosin pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen, pitää paikkansa, se merkitsee, että kaikki viittaukset Mooseksen kirjoihin ym. kirjoihin, jotka kertovat ajasta ennen pakkosiirtolaisuutta, ovatkin viittauksia lähes tyhjyyteen.

”Lähes”-sanlla tarkoitan, että kyllä kaikissa suullisen perimän tiedoissa täytyy jotakin tosiperäistä olla, jolle muuta niin käsiteltävä aihe.

Kaikki kokemukset viittaavat siihen, että suullisesti periytyvä tieto värittyy sukupolvien kuluessa. Se saa sakraalin sädekehän ympärilleen, ja koska se sen saa, niin polvi polvelta uudet kuulijat ja perinteen edelleen siirtäjät alkavat hyväksyä enemmän ja enemmän yliluonnollisia tulkintoja tapauksille jotka ovat mitä todennäköisimmin olleet täysin luonnollisia.

Meidän Kalevalamme tarjoaa oivan mahdollisuuden vertailuun. Ja taas korostan sitä että on ihan sama, kumman perimätieto on vanhempaa perua, Raamatun vai Kalevalan, sillä kuten on todettu, kaavoilla on tapana toteutua.

Ehkä tätäkin merkittävämpi vaikutus on sillä, että kun tulee kansallisen identiteetin kriisi joka laukaisee alkuun kirjallisen toimitustyön – kuten tapahtui pakkosiirtolaisuudessa israelilaisille, ja miehitysvallan alaisena suomalaisille, niin itse toimittajilla on vahva tarve valikoida aineistoa sen mukaisesti, mitä he haluavat osoittaa.

Pakkosiirtolaisuuden raamatuntoimitystyössä tarpeena oli muodostaa monijumalaisuuden kirjavuudesta niin uskonto joka olisi leimallista yksinomaan israelilaisille, ja sille taas antoi leimansa se, että kyseinen toimittajakunta muodostui jahvelaisesta papistosta.

Leimanhan olivat alunperin lyöneet babylonialaiset eristämällä juuri tämän kansanosan muusta rahvaasta.

Ja tämä muu rahvas olikin eräässä mielessä kohderyhmänä, tai ainakin siitä tuli pian sellainen, jota silmälläpitäen koko toimitustyö tehtiin.

Ja niin punaiseksi langaksi muodostui Jahven mustasukkaisuus muita jumalia kohtaan, ja sen osoittaminen, että koko historiassa kaikki vastoinkäymiset olivat johtuneet siitä, että oli sorruttu palvelemaan muita jumalia.

Korostan sitä, että arkeologian mukaan rauhanomainen rinnakkaiselo oli todellisuudessa vallinnut uskontojen välillä. Itse asiassa kriittisesti katsoen eivät ne edes niin kovin eri uskontoja kaikin ajoin olleetkaan, kyse oli paremminkin eri jumalten taistelusta kansanryhmien mielissä. Viimekädessä itse oli oikeastaan kysymys vain siitä, millä nimellä jumalaa pitäisi kutsuttaman.

Viittaamisen kaavio.

Voimme puheemme tehosteeksi viitata vaikka mihin. Mutta jos sanomme, että ”Koska olet noin tyhmä, minä laulan sinut suohon aivan kuin Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon”, viittaamme todellisuudessa siihen että Elias Lönnrot oli näin kirjalliseen muotoon ikuistanut vanhoilta muistitietoa esittäneiltä runonlaulajilta.

Siis todellisuudessahan ei kukaan ole laulanut ketään suohon. Se, että tuolla kuvitteellisella tapahtumalla on iso symboliarvo, on toinen juttu.

Mutta myös jokainen viittaus esmes Mooseksen kirjoihin on samalla tavoin viittaus tyhjään.

Lieneeköhän itse Jeesus ajatellut asiaa tältäkin kantilta kun hän useinkin sanoi että ”on kirjoitettu”.

Sillä kaikki mitä voidaan sanoa esmes. Jeesuksen Saatanalle sanomasta käskystä että ” kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'.” on että näin todella oli kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, kerättäessä yhteen vanhaa perimätietoa.

Tarkkoja ollakse, tuollaisen kirjallisuusviittauksen pitäisikin sisältää viittaus myös oloihin missä oli kirjoitettu, sekä myös niihin oloihin, mihin kirjoittaja sanoo viittaavansa.

Kirjoitettu teksti on nimittäin mitä suurimmassa määrin fyysisen ja sielullisen maailman piiriin kuuluva asia, mutta se, että mies tulee vuorelta ylimaallista valoa loistaen kaksi Jumalan sanaksi väittämäänsä kivitaulua kainalossa, alkaa siirtyä jo toiselle puolelle.

Ja minun näkemykseni mukaan ei niinkään uskon kuin uskomusten puolelle.

Samoin on syytä kritisoida monia muita viittauksia. Kuten Heprealaiskirjeen monia mainintoja Melkidedekistä ja tämän pappeudesta.

Kyseessähän oli taruhohteinen figuuri, jonka 1. Mooseksen kirjan 14. luvun mukaan Abram kohtasi nykyisen Palestiinan keskeisellä alueella siinä vaiheessa kun itse vielä oli Abram eikä Abraham. Kirja kertoo tämän ”Saalemin kuninkaan” olleen”Jumalan, Korkeimman pappi”. Voidaanko kritiikittä niellä väittämää, että alueella, johon Abram oli kerrotun mukaan lähetetty vähän niinkuin uudisraivaajana, vallitsikin jo se uskonto joka hänen oli määrä sinne tuoda?

 (Reliefi Abramin ja Melkisedekin kohtaamisesta)

Minun mielestäni kertomus vahvistaa vain sitä mihin aikaisemmin on jo viitattu; paikalliset uskonnot eri jumalineen viettivät suhteellisen sopuisaa yhteiseloa.

Se taas viittaa vahvasti siihen myöskin aikaisemmin väittämääni, että mustasukkainen, kaiken huomion itselleen vaativa Jahve-jumala luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana.

Lisää mutkia viittaamisiin tulee, kun me viittaamme näihin tapahtumiin omissa puheissamme.

Emme pääse alkulähteille, joten voimme viitata ainoastaan tietolähteidemme kautta. Siis Heprealaiskirjeen ja Matteuksen evankeliumin. Jotka puolestaan, vaikka eivät sitä välitä mainostaakaan, viittaavat pakkosiirtolaisuuden aikana kirjalliseen asuun saatetun folkloren kautta.

Ja kun ainakin minä olen joutunut niin monta kertaa muuttamaan mielipidettäni näistä ja kaikista muistakin asioista, etten voi edes toivoa, että nykyinen mielipiteeni olisi se oikea...

Ja kun tähän lisää sen, että jokainen mainituista linkeistä on pääpiirteissään inhimillinen kuten minäkin...

Niin siitä saakin kokolailla hyvän kuvan noiden asioiden totuusarvosta.

Leimautuminen ja leimaamimen

Uskonnon ymmärtäminen ei ole kokemuspiirimme helpoimia asioita.

 Näköpiirissä ei ole alkua eikä loppua, vaan kukin meistä ikäänkuin astuu kertomukseen sisään kesken kaiken. Story on jo alkanut tullessamme, ja se ilmeisesti jatkuu kun poistumme...
Se nyt on kertakaikkiaan ihmisen osa.
Se on tämän maailman "sellaisuutta". 
Se olisi parasta vain tunnustaa.
Tunnustaminen juuri  onkin todellista nöyryyttä, ainoaa mahdollista.

Kirjauskonot eivät kuitenkaan ole ollenkaan nöyriä, sillä ne eivät ole sellaisuutta koskaan tunnustaneet, vaan ne ovat rakentaneet kertomukselle sekä alun että lopun.
 Niiden tärkein tunnusmerkki onkin juuri se että ne ovat alituiseen rakentamassa kertomukselle alkua ja loppua sensijaan että osallistuisivat vain nöyrästi itse kertomukseen, joka pitää huolen alusta ja lopusta meidän siihen puuttumatta.

Ne syyllistyvät tuhoisaan valheeseen alun ja lopun kuvauksinensa.

Valheen vakavuus on siinä, että se riistää meiltä oman kokemuksemme.
Oma kokemus on se, että tullessamme yritämme kuin vastasyntynyt vasikka saada otteen siitä mihin olemme saapuneet, lähinnä maasta ja emosta, tai kuin vastasyntynyt apinavauva joka haroo käsillään ja jaloillaan je suullaan ensihetkestä alkaen yrittäen saada kiinni jostakin, ja saakin, apinaemosta, puusta ynnä muusta.

Pari vastasyntynyttä:
 





Tai kuin vasta munasta kuoriutunut kananpoika, joka tuntee valtaisaa tarvetta leimautumiseen, niin että jos sen silmiin sattuu jotain muuta lähistöllä liikkuvaa kuin oma kanaemo, se leimautuu oitis siihen, olkoon se vaikka pahvilaatikko jota kokeen tekijä vettää narussa pitkin lattiaa. Tai kokeentekijän käsi.
Leimautuminen tarkoittaa kananpojan tapauksessa sitä, että se alkaa kulkea kohteensa perässä.
Leimautumista on kaikilla eläimillä.
Leimautuminen on keskeinen käsite uskonnon yleensä, ja niin myös kirjauskonnon piirissä.
Ennenkuin kirjat saivat suurempaa merkitystä, leimautumista tehostettiin monin eri menetelmin.
 Emoonsa leimautunut sorsapoikue:


Lintumaailmassa, ja eläinmaailmassa yleensä, niin myös ihmisten maailmassa, alkukantainen leimautuminen tapahtuu luonnon pakosta, koska siihen on tarve.

Mutta uskonnollinen leimautuminen ei tapahdukaan enää luonnon pakosta, ainakaan mitä tulee kirjauskontoihin, vaan leimaaminen on luisunut yhteiskunnan ohjaukseen, ja silti se on niin voimakasta ja tapahtuu niin huomaamatta, että minkä hyvänsä uskonnon "kannattajat" ovat valmiita menemään läpi tulen ja veden "uskonsa puolesta".

 Karmaisevimpiin leimaamismenettelyihin uskontojen historiassa kuuluu vanha egyptiläinen  rituaali, "ympärileikkaus", jonka juutalaiset omivat jossakin vaiheessa itselleen. 
Kuvassa rabbi itse teossa silpomassa poikavauvan kikkeliä. 

 Leimautuminen näyttää olevan sitä vahvempaa mitä radikaalimpia rituaaleja siinä käytetään.
Leimautuminen aiheuttaa sen, että pidämme itseemme kuuluvana sitä, mihin olemme tulleet leimautuneiksi.  Niin ollen olemme valmiita puolustamaan sitä sillä intensiteetillä millä itseä puolustetaan.
Tämä on suorassa yhteydessä siihen että uskontojen historia on uskontsotien historiaa.

Kirjoilla on kohtalonsa

Kirjoituksen katoamis- ja löytymistemppu

Se teesi, että Vanha testamentti olisi pääosin kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, saa mielenkiintoisen attribuutin siitä, mitä 2. Aikakirja paljastaa.
Sen kuvaama ajanjakso, kuningas Daavidista pakkosiirtolaisuuteen saakka, sisältää kuvauksia nousuista ja laskuista mitä tulee uskontojen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Juudeassa, s.o. Israelin etelävaltiossa.  Milloin hallitsi vapaamielinen kuningas, joka salli tuhansien kukkien kukkia, milloin tiukkapipoinen jahvelainen kuningas, joka palautti temppelipapit kunniaan, välillä taas tuli kuninkaita jotka ilmeisesti sydämistyneinä pappien vallantavoitteluun pistivät nämä  pihalle, ja naulasivat temppelin ovetkin kiinni niin että sitä ei voitu käyttää juonien punomiseen.
Viimeksimainittuja edusti vaikkapa kuninkaat Manasse ja Aamon. Mutta heidän jälkeensä tuleekin sitten  Joosia, joka puolestaan oli niitä kuninkaita jotka "tekivät sitä mikä on hyvää Herran silmissä".
Hän pisti toimeen jälleen kerran uskonpuhdistuksen, ja siihen kuului, paitsi ideologista, myös käytännön fyysistä työtä: temppeli avattiin ja puhdistettiin, sekä korjattiin.
Ja korjaustyön aikana sattui yllättävä tapahtuma, joka järkytti kuningas Jooseaa itseäänkin niin että hän "repäisi vaatteensa" siitä kuullessaan. Korjausten yhteydessä temppelistä oli löytynyt Lain kirja, joka nyt (vasta!) paljasti kiistattomasti, mikä on Jehovan tahto.
Kun nyt kuuntelee sitä hyminää mitä kristikansa kautta maailman hymistelee Raamatusta Jumalan sanana, ei voi olla ajattelematta asiaa siltäkin kannalta, että mihin mahtoi kuningas Joosean halu ja pyrkimys "tehdä sitä mikä on hyvää Herran silmissä" perustua sitä ennen. Hän oli astunut palvelukseen 8-vuotiaana, ja 16-vuotiaana hän "alkoi etsiä isiensä jumalaa", siitä 4 v. kuluttua alkoivat toimenpiteet baalilaisuuden hävittämiseksi. Hänen ollessa n. 26- vuotias pantiin em. temppelioperaatio alulle.

Missään ei ole sanottu että vain tämä yksi ainoa kirja olisi säilynyt. Toisaalta  ei ole sanottu että mitään muita kirjoja olisi ikinä ollutkaan.
Jos näissä asioissa varmoja faktoja voidaan esittää, niin yksi sellainen on, että mistään muista kuin tuosta yhdestä ainoasta kirjakääröstä ei ole mitään mainintoja nykyisessä 2.Aikakirjassa, jossa tämä mainitaan, eikä sitä aikaisemmissa Raamatun kirjoissa.
Joka tapauksessa, kuningas Joosean jälkeen ennen pakkosiirtolaisuutta tuli vielä neljä kuningasta, joiden aika kesti yhteensä vain noin 12 vuotta, jonka jälkeen seurasikin sitten Jerusalemin hävitys ja pakkosiirtolaisuus.

Kun siis mitään paksua kirjapinkkaa ei ollut ollut 12 vuotta aikaisemmin, olisiko sellainen voinut löytyä evakkomatkalla tai perillä itse Babyloniassa.

Pakkosiirtolaisuuteen raahattiin silmäätekevä sivistyneistö, mutta noissa oloissa tuskin oli mahdollista että kellään heistä olisi ollut yksityisiä kirjakokoelmia omistuksessaan saati mukanaan.
Toisin sanoen, se aineisto, mikä käsittää Raamatun osat ensimmäisestä Mooseksen kirjasta aina toiseen Aikakirjaan, luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana, 70 vuoden aikana, lähes tyhjästä.
Poikkeuksen voi, ehkä, muodostaa tuo mainittu Lain kirja joka Joosean aikana temppelistä löytyi, jolloin se saattaisi olla Deuteronomi, eli 5. Mooseksen kirja. Mutta sekään ei ole uskottavaa, sillä todennäköisesti temppelin hävittäjä temppeliä hävittäessään olisi tuikannut ensimmäisenä tuleen esineen, jonka voidaan katsoa olleen koko temppelin keskeisin asia ja sisältö.
Toisaalta, oliko se tai tiedostettiinko sitä, eihän Jooseakaan ollut osannut sellaista edes kaivata.  Ehkä kirjakeskeisyys on juuri se, mikä luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana.

Eksegetiikka on vuosien saatossa paljastanut Vanhan Testamentin kirjoituksista salaisuuden toisensa jälkeen, ja vähitellen on tultu siihen että lähestulkoon mistään mitä Pentateukki on tarjoillut asiatietona, ei olekaan löytynyt tukea arkeologiasta ja muusta vakavasti otettavasta historiantutkimuksesta.
Kaikki on kyseenalaistettu, mutta sananselittäjille riittää mikä hyvänsä oljenkorsi lapsenuskon palauttamiseen.
Niinpä, kun arkeologit väittävät että enempää Daavidin kuin Salomonkaan kuninkuuksista ei ole mitään näyttöä, niin tämän riittää kumoamaan yksi tuhruinen maininta jossakin vanhassa kivitaulussa.
Sen jälkeen kun oli tultu yksimielisyyteen siitä että Davidia ei mainita missään Raamatun ulkopuolisissa lähteissä, löydettiin v. 1993 Tel Danin piirtokirjoitus, joka on n. vuodelta 700 eaa.  Näin kerrotaan siitä Wikipediassa:
"Löytö on merkittävä, koska siinä esiintyy kiistanalainen kirjainyhdistelmä ביתדוד (bytdwd), jonka on arveltu viittaavan Daavidin huoneeseen. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä on tähän asti ainoa Raamatun ulkopuolinen historiallinen viittaus kuningas Daavidiin ja siten tärkeä todiste Raamatun historiallisuudesta keskusteltaessa. Oikea lukutapa on kuitenkin kiistanalainen, samoin se, miten palaset pitäisi asettaa toisiinsa nähden."
No niin, oli kuitenkin löytynyt, ja viittasi mahdollisesti Daavidin huoneeseen. Tämä riittää valtuuttamaan saarnamiehet levittämään edelleen tietoa jonka mukaan Daavidin kuninkuus olisi varmasti todistettu historiallinen tosiasia.

Pari kuvaa mainitusta kirjoituksesta

Heille riittää tämä oljenkorsi:  jos vain voidaan kuvitella, että asiat olisivat sittenkin saattaneet olla niin kuin ne on raamatussa kuvattu, niin epäilemättä ne ovat sitten olleetkin.
Kukaan heistä ei tule kysyneeksi, miten kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaukaa viisas jumala olisi tullut inspiroineeksi profeettansa kirjoittamaan niin ristiriitaista tekstiä.

Puhuttakoon vain Raamatun "rikkaudesta", niin siinä on ilmiselvästi "sisäinen miinoitus"; ei tarvita mitään "paholaisen juonia" aiheuttamaan erimielisyyksiä, vaan niitä syntyy  vääjäämättä heti kun lukemaan pääsee henkilö jota ei ole etukäteen valmennettu siihen että "ei tätä voi järjellä ymmärtää, tarvitaan Pyhän hengen kosketus..". Tosiassa se "pyhä henki" on variksenpeläteiksi pukeuttuvien teologien kirjava ammattikunta joka -- onnisttumatta-- yrittää pitää koossa jonkin asteista yhteistä kuvaa.
Minä en tällä viittaa vain itseni kanssa samanmielisiin, minähän tunnustan avoimesti että olen alkanut etsimällä etsiä ristiriitaisuuksia, vaan viittaan mielipide-eroihin joita vallitsee ( ja joita syntyy vääjäämättömästi) eri kirkkokuntien välillä.