Trialismi

 Trialismin paikka

Dualismi on yleisesti tunnettu malli filosofiassa. Sen mukaan maailma ja kaikki olevainen siinä jakaantuu selkeästi kahteen kategoriaan, nim. aineelliseen ja henkiseen. Tässä sitten sekoillaan käsitteidenkanssa, milloin puhutaan henkisestä, milloin hengellisestä, milloin "henkisestä ja hengellisestä niinkuin aineellisen vastakohtana. Sekoilu johtuu siitä, että tiede ei tunnusta edes olemassaolevaksi sellaista "hengellisyyttä" joka jotenkin poikkeaa olemukseltaan "henkisestä", mutta kun tiedeyhteisö ei pääse, demokratian nimessä, yksin päättämään käytettävästä käsitteistöstä niin tilanne on se mikä on.

Dualismin vastakohtana on pidettävä monismia, ajattelutapaa jonka mukaan kaikki on yhtä ja samaa alkuperää.
Kristillistä kulttuuria voidaan pitää dualistisena sen voimakas ruumis-sielu asetelman kautta jota se ylläpitää.
Monistisesta käy esimerkiksi vaikka marxilainen dialektinen materialismi, sillä sen mukaan materia on ainoa mitä on olemassa. "Ainoa kriteeri johon olemme materian sitoneet on, että se on objektiivisesti olemassa" kirjoitti Lenin.

Lenin

Tämän mukaan kaikki aatteet ja uskonot ja ihmisen henkiset savutukset ja ideologiat ym. ovat ilmiselvästi materiaa kaikki, koska niiden objektiivista olemassaoloa ei voida kiistää. Myöskin niitä voidaan käsitellä ja ymmärtää tyystin materiaalisten lakien perusteella.

Sekä dualismista että monismista löytyy Wikipediasta riittävästi aineistoa jotta sanojen merkityssisältö ja käyttö tulee selväksi.

Samoin ei ole trialismin laita.
Kun esim. pistätte Googleen hakusanaksi "trialismi", olette vaarassa ohjautua vaikkapa juuri tähän minun blogiini.

Suomenkielisessä Wikipediasa siitä ei sanota mitään.
Sensijaan esmes espanhjankielisestä löytyy artikkeli koskien Saksasta juutalaisvainoja Argentiinaan paennutta immigranttia nimeltä Werner Goldschmidt, lakitieteilijää, joka kehitti juridisena *trialismina tunnetun* (?) opin.  Sen mukaan

Werner Goldschmidt

John Cottingham

juridiikan maailmassa vallitsee kolminaisuus käyttäytyminen, normit ja arvot.

Lähtökohta vaikuttaa järkevältä, mutta en tiedä että teoria olisi saavuttanut sen kummempaa suosiota, koskapa siitä ei muualta edes mainintoja löydy.

Englanninkielisessä Wikipediassa taas, jonne ohjautuu kun jättää suomelle tyypillisen vokaalin pois hakusanan perästä, kerrotaan hyvin lyhyesti trialismista seurtaavaa:
Itse kääntämääni:

René saa kyytiä

"Filosofisen trialismin esitteli John Cottingham vaihtoehtona René Descartesin edustamalle dualistiselle sielu-ruumis tulkinnalle.
Trialismi säilyttää sielun ja ruumiin  substanssit, mutta lisää kolmannen, tunteen, joka esiintyy liitossa yhdessä sielun ja ruumiin kanssa.Tämä mahdollistaa eläinten, joilta puuttuu ajattelukyky, tarkastelun tuntevina olioina eikä pelkkinä koneina.

Kristillinen trialismin on oppi jonka mukaan ihminen koostuu kolmesta ydinosasta (essence) nimittäin ruumiista sielusta ja hengestä, perustuen 1. Tessalonkalaiskalaiskirjeen 5:23 kirjaimelliseen tulkintaan:
"mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen."
Tämä oppi katsoo sielun ja hengen ja ruumiin kuuluvan samaan unioniin, jne.. "

Filosofisessa trialismissa huomio kiintyy lähinnä seuraavaan:
Kun ajattelee, että Rene Descartes vaikutti 1600- luvun alkupuoliskolla, ja John Cottingham taas on käytännöllisesti katsoen meidän aikalaisemme (tietääkseni tämä
brittiläinen yliopistomies on yhäti elossa!)  niin on sanottava että kovin kiivasta vauhtia ei filosofinen trialismi ole pitänyt ilmaantumisellaan
.

Melkeinpä samaa on sanottava kristillisestä trialismista.

Kuten huomasittekin, tuossa Wikipedian selostuksessa mainitaan sama

Paavali

Tessaloknikalaiskirjeen kohta, jonka minäkin olin tonkinut esiin jo edelliseen kirjoitukseeni.

Aikaisemmin olen maininnut, että Paavalin oli täytynyt olla kosketuksissa johonkin antiikin aikana vaikuttaneeseen trialismin aatteeseen, tai ainakin sellaisen itumuotoon, siksi johdonmukaisesti hänen käyttämänsä käsitteistö sivuaa trialismia.
Mutta ainoastaan sivuaa, ei päädy siihen puhumattakaan että olisi johdonmukaisesti trialistinen.
Kuten aikaisemmin sanoin, tuo Tess. 5:23 on yksi ainoa, siis mitä ilmeisimmin satunnaisesti esiintyvä ilmaus asiasta josta yhtä satunnaisesti on käytetty viittä kuutta toisenlaista ilmaisua muissa yhteyksissä

Minusta näyttää siltä, että Paavali on vain puolittain tiedostanut olevansa tekemisissä trialismin kanssa, ja on joutunut käyttämään paljon energiaansa sen ahtamiseksi dualismin asuun.
Voisi melkein sanoa, että tämän kristillisen teologian perustajan opissa trialistisen ihmiskäsityksen peittely on peräti johtava teema.
---

Sen paremmin ei onnistunut kirkkoisä Augustinuskaan.

 Augustinuksen merkittävin opetus kulminoituu ns. illuminaatio-oppiin, jonka mukaan kaikki tietäminen ja ajattelu perustuu näkymättömiin ideoihin, jotka voidaan tuntea vain Logokselta tulevan valaisun kautta.
Tässä näkyy miten hänellä trialismi muuttuu dualismiksi.
Mitä ne sellaiset "näkymättömät ideat" nimittäin ovat?
No ihan yksinkertaisen arkitodellisuuden kokemuksen perusteella (puhun jokaisen meditoijan kokemuksista)  niitä ehdotuksia jotka eivät tule ihmisen itsensä psyykkiseltä taholta, vaan spirituaaliselta taholta. Ja kyse on nimenomaan tahoista, ei tasoista, sillä yksi kolmion sivu ei voi olla toisen alla eikä päällä.


Myös pakanat pystyvät Augustinuksen mukaan tietämään mikä on hyvää ja tuntemaan Jumalan näkymättömän olemuksen...
Miksi eivät pystyisi, olemmehan me pakanatkin kolmitahoisia :)

Augustinus piispana

 Augustinuksella siis kaiken tiedon lähtökohta olivat Jumalalla olevat ideat. Tämän ajattelutavan hän oli omaksunut Platonilta.

Tieto ideoista tuli ihmiseen Jumalalta "illuminaation" kautta eli valon kaltaisesti – jumalallinen henki (mundus intelligibilis) säteilee nämä ideat suoraan ihmismieleen.

Niin niin, katsokaa, miten oikeassa hän olikaan, sinne ne mieleen ilmaantuvat.

 Näin tieto voitiin löytää ihmisestä itsestään, ei hänen ulkopuoleltaan.


    »Älä mene ulkopuolellesi, vaan palaa itseesi. Totuus asuu ihmisen sisällä, ja jos havaitset luontosi muuttuvaksi, nouse yläpuolellesi. Mutta muista noustessasi, että nostat itsesi järkisielusi yläpuolelle. Pyri siis tavoittamaan paikka, jossa järjen tosi valo sytytetään. Sillä mihin jokainen hyvä järkensä käyttäjä pyrkisi, ellei totuuteen?[»
(lainaus Wikipedian mukaan kirjoituksestaan 'Oikeasta uskosta", ei liene suomennettu.)
Miten oikeassa hän olikaan totuuden asuinsijaa määritellessään.

Kolminaisuusoppi

Trialismin kanssa ollaan tekemisissä myös ns. kolminaisuusopissa, jonka muotoilijana Augustinusta pidetään.

Ja miten läheltä hän sivuaakaan varsinaista trialistista ihmiskäsitystä
käyttäessään kolminaisuusopin selventämisessä mallina ihmissielua. Isä, kaiken olemisen lähde, vastasi hänen mukaansa ihmisen muistia, poika ihmisen aktiivista ajattelua ja kommunikaatiota ja pyhä henki ihmisen tahtoa ja rakkautta.

Mutta tässä näkyy miten johdonmukainen trialismi sysätään syrjään. Kun Paavali puhui tessalonikalaiskirjeessä hengestä, sielusta ja ruumiista ihmisen sisäisinä substansseina, niin tässä on koko konkkaronkka heijastettu ihmisen ulkopuolelle, siihen ajatushirviöön joka tunnetaan nimellä "pyhä kolminaisuus". Sen opin tulkintaristiriidat aiheuttivatkin sitten koko krist. kirkon hajoamisen itäiseen, ortodoksiseen ja läntiseen, katoliseen osaan.
Niin tapaa käydä ajatusrakennelmien kanssa sillä ne kasvavat aina ylisuuriksi kuunes sortuvat, ja mielenrauhaa niistä ei löydy.

Mielenrauha olisi löytynyt Augustinuksellekin sisäistä kautta, meditaation kautta, jos hän olisi seurannut jo löytämäänsä oikeaa jälkeä...

Paavalin ja Augustinuksen dualismi

Paavali

Minuun on tehnyt suuren, tosin negatiivisen, vaikutuksen Paavalin Roomalaiskirjeen 7:14:sta alkava ja luvun loppuun jatkuva selostus siitä, miten Paavali kokee itsensä.
Jäljennän sen tähän kokonaan kirkkoraamatun v. 1938 käännöksen mukaan, mutta poistaen typerät numeroinnit, jotka häiritsevät lukemista, ja typerääkin typerämmät väliviittaukset, joiden tarkoituksena on suoranaisesti huijata esittämällä, että käsillä olevassa tekstissä olisi muka jotain rinnakkaisuuksia Vanhan testamentin kirjoituksen kanssa.

Pate neuloo. Taustalla Aqvila ja Priscilla

Siis, siinä toivossa että edes joku viitsisi lukaista sen ihan niinkuin kirjaa normaalisti luetaan:


"... me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.
Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia."

Tämä on oma kokonaisuutensa, jota ei ole irrotettu mistään asiayhteydestä. 
Jos joku väittää, että se on täysin ymmärrettävää tekstiä, niin pyydän selittämään mitä tarkoittaa esmes se, että "minä en tunne omakseni sitä mitä teen,  koska en toteuta sitä  mitä tahdon vaan mitä minä vihaan sitä minä teen".
Entä sitten tämä: "niin en tee sitä enää minä vaan synti joka minussa asuu.."
Ja: "..tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia."

Kyllä minä tiedän että tämä on Raamatun eräs eniten seliteltyjä kohtia, mutta vaatiiko sellainen selittelyä joka on per se selkeästi sanottu?

Tekee mieleni sanoa niinkuin Erich v. Däniken: Ei tätä tarvitse selittää, osaanhan minä lukea.

Ja mitä siitä sitten on luettavissa?
Sen vain, että äänessä on (ts. kirjoittaja on) henkilö joka on kokenut oman sisäisen ristiriitaisuutensa ja, sensijaan että tarkastelisi niitä kaikessa rauhassa trialismin kannalta (ts. tunnustaisi itsensä kolmitahoiseksi ja pitäisi myöskin spirituaalista puoltaan itseensä kuuluvana),  alkaa tunkea koko soppaa dualismin kaksipäiseen putkeen. Siinä on käynyt niin, että minkä hyvänsä seikan hän ottaa esille, niin milloinkaan ei käytettävissä oleva viitekehys tunnu vastaavan tarvetta.
Se johtaa umpikujaan. Vai mitä sanotaan tästä:  "Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu."
Tuota kaavaa noudattaen päädytään nim. siihen, että jos satun tekemään hyvää, vaikkapa ajattelemaan hyvää, niin sitä en teekään tai ajattelekaan minä, vaan hyvä, jumala, Jeesus, tai mikä se synnin vastakohta nyt voisikaan olla, joka asustaa minussa.
Summa summarum: Minua tuskin on olemassakaan, on vain jonkinlainen taistelutanner jossa ulkopuoliset voimat taistelevat keskenään.

No hyvä, myönnän että meissä on ristiriitoja, minussa on ristiriitoja.
Mutta sitä vain ajan takaa, että ei niistä Paavalin keinoin ole toivoakaan päästä yli.
Hänellä ongelman kuvaus on yksinkertaisesti väärä, ja siksi tuloksena on himphamppu joka ei lopultakaan  anna todellista ohjetta sisäisen tasapainon saavuttamiseksi.

Valitettavinta on, että tuo paavalilainen dualismi on pesiytynyt kaikkeen länsimaiseen filosofiaan, myöskin ateistiseen
Dualistinen ajattelu jakaa maailman "hyvään" ja "pahaan".

Augustinus

Kirkkoisä Augustinus, 300-400 lukujen taitteessa elänyt filosofi, kehitteli edellä siteerattua Paavalin synkän yksinpuhelun ajatusrakennelmaa omaksumansa kreikkalaisroomalaisen filosofian perustalta, soveltaen sitä omassa elämäs-

Augustinus ja äitinsä Monica

säänkin tragikoomisella tavalla.
Hän oli potran pojan isä, jonka oli saanut rakastamansa avovaimon kanssa. Hän hylkäsi tämän "tultuaan uskoon", ja suunnitteli "laillisen" vaimon ottamista. Koska piti kuitenkin odottaa, että morsian tulee lailliseen naimaikään, ts. täyttää 12 vuotta, hän harrasti ns. avioliiton ulkopuolista seksiä, josta piti paljon.  Noilta ajoilta
häneltä on kirjoitettu muistiin rukous joka ehkä vastaa hyvin kirkon nykytodellisuuttakin:

"Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä".

Ennen kuin avioliitto ehti toteutua, hän tuli vielä lisää uskoon, ja tällä kertaa siveys eteni niin pitkälle että ei enää vain täydellinen selibaatti tuli kysymykseen, ja niin pikkutyttö pääsi, ehkäpä suureksi helpotuksekseen, jatkamaan nukeilla leikkimistä.
 Augustinus pohtikin paljon tuota Paavalin kuvaamaa ongelmaa, jota minä kutsuisin tahdon ja halun ristiriidaksi.
Hän ei onnistunut loppuun saakka erittelemään mistä nuo ristiriitaiset voimat kumpuavat, ja miten olisi voinutkaan kun oli ottanut tehtäväkseen dualistisen uskonnon palvelemisen.  Niinpä hän kehitteli hirviömäisen ajatusrakennelman "haluamisen haluamisesta" ja totesi että jos ylipäätään voi tehdä hyvää on ensin haluttava haluta sitä. Tähän sitten tähdättiin rukouksilla.

Itse asiassa tämä on hyvin lähellä "kymmeneen laskemisen menetelmää" jota suositellaan kiivaille ihmisille: jos onnistuu laskemaan kymmeneen ennenkuin reagoi, seurauksena on useimmiten maltillisempi reaktio kuin miten olisi jos olisi reagoinut välittömästi.

Minä olen sitä mieltä että tuollainen sisäinen ristiriita on ihan todellinen.
Se on juuri se ristiriita että mieleen tulee aineistoa eri tahoilta, ja psyykkinen suggestio on tavan mukaan lyhytnäköistä, se ei voi tähdätä pitemmälle kuin mihin ajattelumme yltää. Ja se yltää, niinkuin on nähty,
-talouselämässä vuosineljänneksen loppuun,
-energiataloudessa tämän sukupolven tarpeisiin,
-ammattiliitoissa seuraaviin palkkaneuvotteluihin
-valtiollisessa ja kunnallispolitiikassa seuraaviin vaaleihin
Ja niin edelleen.
Lyhytnäköisyys on leimaa antavaa psyykkiselle .
Sensijaan spirituaalista tietä tuleva suggestio saa meidät näkemään kokonaisuuksia.
Sillä tasolla jokainen meistä tietää että kestävyysvaje on realiteetti, mutta ei toki se kestävyysvaje jonka perusteella eläkeikää pitäisi nostaa, vaan se kestävyysvaje, joka aiheutuu siitä, että koko talouselämä tuottaa pääasiassa tarpeetonta paskaa.

Henki tietää sen, ja se mieltämme kaihertaa.

Eipä ihme, että dualistisessa ajattelussa tätä spirituaalista näkökulmaa on ruvettu pitämään itsensä Jumalan näkökulmana.

Meditaatiossa nämä suggestiot saatetaan kohtaamaan toisensa, ja niiden seurauksena käyttäytymisemme muuttuu vääjäämättömästi.
Ja sitähän me pelkäämme aivan samoin kuin Augustinus pelkäsi että Hra ottaa irstailun ilot pois kesken nautinnon.

Meditaatiossa, eikä missään muussa, tapahtuu juuri se mitä sekä Paavali että Augustinus turhaa rukoilivat...

Trialismi

Minulta kysyttiin, mistä trialismin idea on alun perin pälkähtänyt päähäni.
Minun täytyi vastata että en muista.
Mutta nykytilanteesta lähtien on aivan selvä: Se paljastuu meditaatiossa "sielun silmille", ts. mieleen.

Niin yksinkertaista se on. Kun sulkee silmänsä ja kysyy "kuka minä olen", vastauksia alkaa tulla kolmelta taholta: kehosta, sielusta ja kolmannelta taholta joka on niin herkkä että sitä on mahdotonta edes tunnistaa muutoin kuin ehdottoman hiljaisuuden oloissa.  Se on spirito. Henki.

Kyllähän muutakin aineistoa on olemassa.  Apostoli Paavali, se vanha kunnon riitapukari, ajoi kuin käärmettä pyssyyn ajatusta jostakin "hengestä" joka tutkii hengen siinä kuin sielu tutkii sielun jne.
Tämä löytyy 1. korinttolaiskirjeen 2. luvussa, varsinkin jakeesta 11 alkaen.
Pieleen meni vain siinä kun hän yritti osoittaa, että nimenomaan tämä henki tulee jostakin meidän ulkopuoleltamme, kun taas ihmisen luonto, jota hän ei vaivaudu sen kummemmin erittelemään, on meitä itseämme.

Paavali ikonimaalarin silmin

Katkelma Korinttolaiskirjeestä, tosin toisesta.

Paavalin kirjeissä nämä asiat sekoitetaan niin perusteellisesti että samasta asiasta käytetään milloin nimitystä sielullinen, milloin lihallinen, milloin taas luonnollinen, ja nämä kaikki siis kuvaavat meitä sellaisena kuin olemme, kun taas henki on jumalan, joka taas on tyystin meidän ulkopuolellamme.

Näyttää siltä että Paavali on tavalla tai toisella tullut kosketuksiin jonkinlaisen trialistisen ajattelun kanssa. Ehkä hellenistisen kulttuurin piirissä.  Sehän oli huomattavan avoin itsensä ulkopuolisille vaikutteille.  Mutta koska trialismi ei soveltunut hänen missioonsa, joka suorastaan vaati dualistista mallia pohjakseen, hänen täytyi hukata saamansa parempi tieto edellä mainittuihin kommervenkkeihin.
Että kyse on suuresta periaattellisesta asiasta käy ilmi siitä, että tämä lähes tahalliselta näyttävä sekoilu on havaittavissa läpi koko uuden testmentin, alkaen Matt 26:41 missä itse Jeesus sanoo: "Valvokaa ja rukoilkaa ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis mutta liha on heikko", päättyen Juudaan kirjeen 19 jakeeseen "...Nämä juuri saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia mutta henkeä heillä ei ole."

Ainoa minua tyydyttävä jaottelu on 1. Tessalonikalaiskirjeen 5:23, missä sanotaan näin:

Tessalonikan kartta

"Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.

Kyllähän teologitkin ovat tämän kaivaneet esille, ja mielellään juuri tätä kohtaa käyttävät argumenttina ryhtyessään kumoamaan minun dualismikritiikkiäni. Lisäksi teologipiireissä on herätetty ns. kristillinen trialismi, juuri tämän saman jakeen  perusteella, mutta se on nyttemmin pääosin vaiettu kuoliaaksi, ainakin siitä päätellen että tietoja siitä ei edes löydy kuin englanninkielisestä Wikipediasta, ja sielläkin on aiheesta vain ns. tynkä-artikkeli, jota toivotaan täydennettäväksi.

Mutta tuo kohta on todellisuudessa vain lopputervehdys kirjeen päätteeksi. Kaikki tietävät miten vaikeata on keksiä hyviä päätössanoja kirjeeseen!   Näkemykseni on, että se on vain sattumalta tullut tuohon muotoon. Kun ajattelee miten käsitteitä on roiskittu aikaisempien kirjeiden varsinaisissa teksteissä (esmes 1.Korinttolaiskirjeessä), niin  mikään ei osoita että juuri tämä edustaisi johdonmukaisesti paavalilaista ajattelua.
Mutta default'han onkin se että kaikki mitä Raamatussa on, on jumalan sanaa.


Kirjoitan lisää hengestä, sielusta ja ruumiista, sekä myös trialismista seuraavalla kerralla.

Suggestio ja meditaatio

Suggestio.

Tunnettu suomalainen hypnotisoija

 Sana "suggestio" tuo useimmiten mieleen mutkikkaalta vaikuttavann psyykkisen prosessin missä toisen tai omaan (itsesuggestio) mieleen ja tahtoon pyritään vaikuttamaan jos jonkinlaisilla menetelmillä.
"Suggestio on psykologiassa mikä tahansa yksinkertainen tai monimutkainen kommunikaation muoto, jonka tarkoituksena on saada kohdehenkilö kokemaan asioita tai toimimaan tietyllä tavalla. Se voi olla sanallista tai sitten ei. Se voi pyrkiä saamaan ihmisen toimimaan tahtonsa mukaisesti tai sen vastaisesti. Yleisiä, jokapäiväisiä suggestioita ovat mainokset.
Puhekielessä suggestio sekoitetaan usein suggestiota edistäviin toimiin kuten sosiaalisiin paineisiin tai hypnoosiin.", kirjoittaa asiasta suomenkielinen Wikipedia.

Sana tarkoittaa kuitenkin monessa Euroopan kielessä, kuten englannissa ja ranskassa, yksinkertaisesti samaa kuin "ehdotus" suomessa.

Kolmisivuisen mielen toimintaa on mahdotonta kuvata ilman suggestion käsitettä.
Asia on kaikessa yksinkertaisuudessaan sellainen, että mieleemme tulvii joka hetki aineistoa, juurikin suggestioita eli ehdotuksia eli virikkeitä, kaikista kolmesta suunnasta.
Asiaa mutkistaa se, että myös ulkopuolinen taho voi sekaantua asiaan.
Useimmiten sekaantuukin. Itse asiassa olemme jatkuvasti alttiina kaikenlaiselle ulkoapäin tulevalle aineistolle.
 Nämä taas ovat fyysisiä.
Ennen mieleen tulemista vaikutteet vielä suodattuvat psyyken läpi.
Lisäksi osa fyysisistä aistimuksista saavuttaa mielen suoraa, tai ainakin lähes suoraa, kuten esmes kipu ja fyysinen mielihyvä.


"Mieleenjuolahdukset" ja "päähänpälkähdykset", joita koemme tämän tästä, eivät tietenkään tule tyhjästä, vaan ne ovat juuri niitä suggestioita, ehdotuksia, joita muistimme varastoi ja alitajuntamme jauhaa hitaassa myllyssään.
Sieltä ne sitten juolahtelevat ja pälkähtelevät milloin missäkin yhteydessä, hyvin usein sellaisessa jota emme lainkaan ymmärrä. Ne eivät silloin ole käyttökelpoisia.
Itse asiassa ihmisen onnellisuus on siitä kiinni miten hyvin hän pystyy käyttämään mieleen tulevia suggestioita.

Alitajunnan mylly, joka näitä mielen suggestioita tuottaa, on käsitellyt ne usein alkuperältään tuntemattomiksi. Siten voimme esittää omana ideanamme jotain mikä on meille syötetty ulkoa, joko tahattomasti tai sitten ovelan tarkoitushakuisesti.

Satusetä Topelius

Kerrotaan että Z. Topelius jr. oli herännyt eräänä aamuna mieli tulvillaan säveliä, jotka hän sitten soitti pianolla lähipiirilleen kertoen itse säveltäneensä.  Musiikkia tuntevat ystävät kuitenkin ilmoittivat, että valitettavasti tämän on W. A. Mozart jos säveltänyt aikaisemmin. (Kyse oli tietääkseni laulusta joka on julkaistu ja levytettykin Topeliuksen sanoituksella nimellä Tuhantein rantain partahilla, reipas  laulu jonka W. A. oli säveltänyt posetiiville!)

Helen Keller

Tämänkin pani paremmaksi Helen Keller, joka kirjoitti kokonaisen romaanin, joka sitten paljastui täydelliseksi plagiaatiksi.
Helen pystyi kuitenkin helposti todistamaan tekonsa tahattomuuden; tämä syntymästään saakka kuuro-sokea nainen oli yksinkertaisesti kuullut kirjan luettuna ja autuaasti unohtanut kuulemansa, kunnes...

Näissä on siis kyse alitajunnan jalostamista ulkopuolelta tulleista suggestioista.


Koskaan emme voi tietää miten paljon mikäkin mielle on saanut vaikutteita ulkoapäin.
Joka tapauksessa suggestioita tulee mieleen jatkuvasti, ja nimensä mukaisesti kaikki ne  ehdottavat meille toimintaa.  Ne ovat siis ilmisodassa keskenään. Itse kukin joutuu joskus, kuka pitemmäksi kuka lyhyemmäksi aikaa lamaannuksen tilaan suggestioiden runsauden takia.

Mielteiden saapumista on usein helppo seurata, tuntuu siltä kuin ajatus seuraisi toista jne pitkänä ketjuna.  On vain muistettava että eivät ne mitään ajatuksia ole, ne ovat mielteitä, jotka toisinaan ovat ketjussa, toisinaan taas nousevat yksittäin,  selittämättömästä syystä, esiin, ja vaivaavat sitten kiusallisen pitkään.

Jatkuva suggestioiden ristituli merkitsee suunnatonta rasitusta mielelle.  Siksi se luonnollisesti pyrkii etsimään vapautusta tästä tilanteesta.

Eräs tunnettu uususkonto, scientologia, perustuu juuri siihen sinänsä oikeaan olettamukseen että olemme alati alttiina tällaisille suggestioille. (L. Ron Hubbard: Scientologia.)
Heidän keinonsa niiden torjumiseen on kuitenkin uusi, heidän itsensä toteuttama suggestio, jonka täytyy olla todella tehokasta; jäsenet nimittäin pulittavat iloisin mielin tuhansia euroja päästäkseen autuudesta osallisiksi, ja monet laittautuvat perheineen elinkautiseen pakkotyöhön.

Onneksi tarjolla on halvempiakin menetelmiä.

Meditaatio on suggestioiden pyyhkimistä.

Yrjö Kallinen

Yrjö Kalliselta, joka koko elämänsä etsi ja myös löysi meditaatiosta mielenrauhaa, kysyttiin eräässä haastattelussa, että eikö hän meditoimalla suggeroi mieleensä kaikenlaista vierasta ainesta.
Kallinen vastasi, että meditaatio ei ole mitään itsesuggestiota, vaan päin vastoin kaiken vieraan  suggestion pois pyyhkimistä mielestä.

Tuo Kallisen määritelmä on minun mielestäni suorastaan tyhjentävä kuvaus meditaatiosta, siinä kun kerrotaan, mitä meditoidessa tapahtuu. Sen lisäksi se on myös sen indikaattori, ilmaisin, onko meditoinut oikein.
"Oikein" ei tässä tarkoita jonkin opin mukaisesti oikein tehtyä, vaan sitä, onko se vaikuttanut, onko mielenrauhaa tullut, ja ovatko ne vieraat suggestiot todella poistuneet.
Tässä voi joutua huomaamaan, että asioiden  tärkeysjärjestys muuttuu ja aikaisemmat tavoitteet eivät enää tunnukaan mielekkäiltä.
Mutta varma voi olla siitä, että uusia tulee tilalle!

Eräs käytännön sovellus

Suggestioiden runsautta on mahdollista käyttää hyväkseen esmes jos haluaa irti tupakasta tai muuusta haitallsieksi kokemastaan tavasta.

Himokkaat kädet hamuavat kessuja

Aikaisemmin oli kyse mielen pirstaleisuudesta jota kuvasin nimellä "pärekattoefekti".
Siinähän on kyse nimenomaan tästä nyt kuvatusta ilmiöstä.
Kun tupakan mieliteko iskee, se on hyvin voimakas.
Mutta johtuen juuri tuosta suggestioiden runsaudesta se ei ole kovin pitkäikäinen, vaan muut suggestiot sysäävät sen sivuun tuota pikaa.
Jos siis todella haluaa irti tupakasta, ei tarvitse kuin odottaa että näin tapahtuu. Repaleinen mielemme ei pysty pitämään mitään, ei edes tupakan himoa, kuin tuokion.
Tuleehan se tietysti takaisin, mutta mitäs siitä. Kun takaisintulo kestää kerta kerralta pitempään, niin siinä vaiheessa näkee ehkä ensi kerran elämässään, mitä turhaa höpötystä on ollut puhe tahdonvoimasta, johon aikaisemmin on yrittänyt tukeutua.
Mukaan tulee aivan uusi mahti, mielen voima, mikä on meditaatiolla otettavissa käyttöön. Sillä tottahan sisimmässämme on jokinkohta joka tietää että tupakointi on turmiollista! Se on se spirituaalinen puoelemme, joka näin pikkuisella tempulla selättää sekä kehon että psyyken, joissa todistetusti tupakantuska ja moni muukin turha himo asustavat.

Rituaalit uskonnossa

Rituaalien kaksi puolta

On nähty, miten tietyt rituaalit ovat omian helpottamaan päivittäistä elämäämme.
Tämä on kuitenkin pettävä ensivaikutelma. Koska rituaalit on voima, niillä täytyy olla vastavoima, ja näin se toimii: Samalla kun rituaalit auttavat selviytymään pienimmällä energialla rutiineista, ne myös muodostavat erittäin tehokkaan jarrun kehitykselle.

Olisi senvuoksi hyvä olla tietoinen kunkin rituaalin sisällöstä.  Rituaaleja voi todellakin hallita, ja on hyvä pyrkiä hallitsemaan niitä, sillä muutoin ne hallitsevat meitä.
On esmes hyvä olla tietoinen, että mikään arvanheitto, joista edellä oli puhetta, ei perustu vaikutuksiltaan mihinkään yliluonnolliseen, vaan kyse on puhtaasti omassa mielessämme tapahtuvasta toiminnasta. Rituaalien avulla voimme helpottaa mielemme toimintaa ja suunnata voimavarojamme arkirutiineista erityisongelmiin joita tiellämme riittää...

Rituaalit uskonnossa

Kaikki edellä sanottu koskee tietysti myös uskonnollisia rituaaleja.
Ja juuri uskonnollisissa tunkee yliluonnollisuus-efekti erityisen voimakkaasti mukaan. 
Itse asiassa uskonnon tärkeimpänä elementtinä voidaan pitää juuri tätä yliluonnollisuus-efektiä. Uskonnoissa edellytetään alistuttavan jumalan tahtoon.
Ja sen sanojia, mikä se jumalan tahto oikein on, piisaa näköjään ihan kiitettävästi ympärillämme.

 Pidän aksioomana, eräänlaisena oletusasetuksena sitä, että kaikkinainen "iäisuyyskapipuu", "etsikkoaika", "jumalan kutsuminen", jne, mitä nimeä siitä käytetäänkin, perustuu meidän henkilökohtaiseen tarpeeseemme tunnistaa ja sitä kautta tiedostaa oma spiritualiteettimme, hengellisyytemme.

Tähän tulee sitten hämmentävänä tekijänä mukaan se, että meidän ei useinkaan anneta edes joutua sellaiseen tilanteeseen missä pääsisimme punnitsemaan näitä oman itsemme tarpeita, vaan olemme syntyneet uskonnon sisälle,  ja siellä meidät on kasvatettu.
Ja siellä meille ei kertakaikkian tahdota antaa vapaata aikaa jotta voisimme tutustua itseemme, vaan kaiken aikaa läsnä on ulkopuolisia voimia kuiskimassa omia ehdotuksiaan, joit he pitävät jumalan tahtona.


Ns. karismaattisissa uskonnollisissa yhteisöissä on jatkuva voimakas käännytystyö, "missio", käynnissä. Tätä silmällä pitäen ne toivottavat kokouksiinsa tervetulleiksi aina uusia ja uusia tulokkaita.
Kokousten aikana esitetään ohjelmaa joka kaikkine saarnoineen ja liturgioineen ja ylistyslauluineen on hyvin voimakkaasti suggeroivaa, siinä todella lähestytään hengellisyyttä ja annetaan läsnäolijoille mahdollisuus kokea jotain joka uudelle tulokkaalle on ennen kokematonta.
Enkä minä ollenkaan kiistä sitä, etteikö tämä olisi hengellinen kokemus .

Loppuhuipentumaksi on sitten varattu rituali jossa kehotetaan kaikkia, jotka tuntevat jumalan kutsuvan, "tuleman eteen", ts salin etuosaan mistä kaikki puheet ja suurin osa muustakin ohjelmasta on esitetty.
Siellä on jonkinlainen "alttari", siten rakennettu että se kaikessa karuudessaan mahdollistaa polvistumisen. Tähän nyt sitten edellytetään eteen tulleiden polvistuvan, ja olenpa tottavieköön nähnyt usein niin tapahtuvankin.
Mutta seuraako nyt sitten se "syntisen" nöyrtyminen jumalan edessä mistä edeltäneissä saarnoissa on puhuttu?
Ei suinkaan, vaan tähän kohtaan on varattu ns. "rukouspalvelu", mikä merkitsee, että jokaisen nöyrtyneen syntiseen niskassa -- ihan sanan mukaisesti -- on vanhempi veli tai sisar, joka tarjoaa rukouspalvelua niin että syntinen ei nyt varmasti pääse hiljentymään, vaan joutuu tässä herkässä mielentilassa kuuntelemaan asianomaisen puhetta tai kuiskintaa,  missä sitten "synnit" "tunnustetaan" yhdessä jne.

Vanhempi veli niskassa

Monet tuntevat tämän rituaalin jälkeen olonsa hyvin katarttiseksi, puhdistuneeksi. Mutta se on tilapäistä.

Asia ei nimittäin tähän jää.
Edellä kuvattu rukouspalvelu on, lähellä hengellisyyttä, mutta vain lähellä; sen perimmäinen funktio on rakentaa silta spirituaalisen ja psyykkisen välille niin että spirituaalinen jää taka alalle ja psyykkinen sittenkin pääsee voitolle.
 Tähän tarvitaan ns. jälkihoitoa. Siihen kuuluu sen varmistaminen tavalla tai toisella, että syntinen tulee vastakin näihin  kokouksiin, mutta kaikkein parhaiten tämä varmistuu jos syntinen saadaan mukaan ns. opetukseen.
 

Raamattupiiri

Monet lähtevätkin "uskoon tultuaan" erilaisille kursseille raamattuopistoihin, joita pisaa, osa peräti lukemaan teologiaa vuosikausiksi jne. Suurin osa toki tyytyy käymään iltaisin raamattupiireissä.

Siinä vaiheessa alkuperäinen spirituaalinen kokemus viimeistään jää psyykkisen jalkoihin, sillä juuri tämän opetuksen tarkoitus on varmistaa että koko seurkunta "uskoo" samalla tavalla.
Sana "usko" sitaateissa siksi, että eihän tällä ole uskon kanss. mitään tekemistä, vaan kyse on mielipiteestä, kyse on siitä että määrätynlainen paradigma, ajattelumalli, iskostetan syntisen päähän, ja riippuen tapauksesta, tätä hän sitten puolustaa "omana käsityksenään" hamaan elämänsä loppuun.


Tämä kaikki muodostaa erittäin kehnot puitteet oman sisäisen tasapainonsa löytämiseen, ja näyttää siltä että suuren osan meistä kohtalona on koko elämäniän jatkuvat pakerrus "uskonasioiden" kimpussa, "kilvoittelu", kuten monet  sitä kutsuvat.
Joudutaan tosiasiallisesti tilanteeseen missä tasapaino tosin saavutetaan, mutta se ei ole aitoa sisäistä tasapainoa, koska siinä mieli vaatii jatkuvaa tai toistuvaa ulkopuolista suggestiota, se tulee siitä riippuvaksi.
Voidaan sanoa että nyt on rituaali alkanut hallita mieltä.

Kaiken tämän perustana on dualistinen ajattelumalli jolla spiritualiteetti siirretään ihmisen ulkopuolelle.


Tästä on myös monenlaisia seurauksia yhteiskunnan tasolla, sillä hengellisyyden valekaapuun pukeutunut uskonto on on yleensä vahvana tekijänä ns. kansallisen identiteetin rakenteissa.

Minun ei kannattane tässä enää viitata uskonsotiin eikä sotin yleensäkään.
Luullakseni jokainen tätä lukeva ajattelee niitä jo itsekin...

Arpominen elämäntapana

Rituaalit tulevat vastaan monessa paikassa.

Eilen, kun Nokian matkapuhelinten myynti ulkomaille on ollut päivän uutinen, moneltakin on kysytty uutislähetyksissä, että millaisia tulevaisuuden näkymiä on luvassa.
Useammasta suusta olemme saaneet kuulla toteamuksen, että "tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa".

No, onhan se, siihen aikaan kun Suomessa harkittiin liittymistä yhteisvaluuttaan, sain harvinaisen tilaisuuden kokeilla ennustajan lahjojani Gallup- kyselyssä.
Kysyttiin, että pitäisikö Suomen liittyä yhteisvaluuttaan (taisi kulkea nimellä "ecu" tuossa vaiheessa). 
Minä olen alusta saakka ollut EU:n tukija ja olen nytkin sitä mieltä että siitä pitäisi muodostaa liittovaltio.
Tietysti vastasin siis, että "kyllä pitäisi".
Haastattelija tivasi vielä että "tuleeko siitä ecusta mitään. Minä sanoin että "ei tule" (silloin oli vielä ihmiset tekemässä haastatteluja, kone ei olisi tuollaista vastausta hyväksynyt vaan olisi ilmoittanut että "ette  voi tähän vastata noin koska olette siihen ja siihen vastannut niin ja niin")
Ei mennyt vuottakaan kun Euro oli tapahtunut tosiasia.

Mutta mikä tekee ennustamisesta vaikeaa?

 Ja eikö päätöksiä kuitenkin tehdä määrätynlaisten tulevaisuuskuvien perusteella?
Lähempi tarkastelu osoittaa, että kautta aikojen päätöksiä on tehty vähintäänkin yhtä paljon arpomalla kuin  minkäänlaisten tiedossa olevien tulevaisuuskuvien perusteella.

Hamasta historian hämärästä on erilaiset arpomiset otettu  mukaan päätöksenteon keinovalikoimaan, ja näyttää siltä että niillä on ollut siinä peräti keskeinen rooli.
Nykyihminen tietysti haluaa sanoutua sellaisesta irti, mutta mistä sitten johtuu että vähintäänkin kaikki vakavasti otettavat vastuuhenkilöt alvariinsa valittavat ennakoimisen vaikeutta.

Israelin historiassa näytteli melkoista roolia "uurim ja tummim"- nimellä tunnettu arpomisväline. Kukaan ei oikein tiedä millainen se on ollut, mutta hajatietojen perusteella siihen kuului jonkinlainen kaulasta roikkuva rintakilpi jossa sitten oli pari kiven tapaista killutinta. Sitä käytetään sitten jonkin aikaa myöhäisemmissäkin vaiheissa kunnes se onnistuttiin hukkaamaan samoin kuin liiton arkkukin (ja kalevalaisten Sampo).

Viimeisen kerran tuo noitakalu on putkahtanut esiin (kuinkas muuten!) Amerikassa, jossa Adam Smith kertoi saaneensa sen Moroni nimiseltä enkeliltä. Hän oli sitten kääntänyt Mormonin

A 21st century artistic representation of the Golden plates, Urim and Thummim, Sword of Laban, and Liahona. Wikipedia

kirja nimisen tunnetun opuksen englanniksi tämän avulla.
Kuvaan kuuluu, että minkäänlaista kuvaa siitä ei ole olemassa, vaan kaikki kuvitus on mielikuvituksen tuotetta.


Nykyuskovaiset, jotka käyttävät raamattuaan etupäässä kaikkeen muuhun paitsi lukemiseen, ovat keksineet arpoa työntämällä sormensa lehtien väliin. Se jae mikä kohdalle sormi osuu, on sitten oraakkeliteksti.
Ja tästäkin helpotettu menetelmä on ns. "mannalaatikko", se on rasia joka sisältää näitä lauseita irtolapuille painettuina tai kirjoitettuina. Sieltä sitten vain nostetaan samalla rukoillen kuponki ja kaikki asiat selviävät.


Tämä kaikki tuo helposti mieleen suomessakin muinoin käytetyn noitarummun. Se ei ole sinänsä erityisesti suomalaisten omaisuutta, alkuperäiskansojen uskonnot näyttävät vaatineen jonkinlaisen arpomiskoneen, jos se ei ollut rumpu niin se oli joku muu! Rummun toimintaperiaate oli yksinkertainen, tai kenties jopa nerokas: rumpukalvolle oli piirretty kuvioita, ja kun arpa asetettiin kalvolle ja sitä rummutettiin jonkinlaisella astalolla, niin arpa liikkui jollekin kuviolle, josta sitten voitiin päätellä mitä on tulossa ja minkälainen ratkaisu on syyt tehdä kysytyssä tilanteessa.

Noitarumpu

Voidaan sanoa, että rummuttaja saattoi ohjata arvan liikkeitä, mutta mitäs siitä; pääasiahan oli tietysti että päätös voitiin tehdä.

Kiinasta on kotoisin ikivanha kirja I. Ching, joka on vieläkin laajassa käytössä.  Sen sanotaan kuuluvan taolaisuuden pyhiin kirjoihin, minä en kuitenkaan usko ett Lao Tse olisi sitä siihen tuonut, pikemminkin se voi olla hänen myöhäisten seuraajiensa siihen liittämää. Näillä kun on taipumusta tehdä selkeimmästäkin opista mystiikkaa.
Kirjaa on saatavissa suomeksikin useampanakin versiona, joista yksikään ei vastaa alkuperäistä.
Idea kuitenkin on heksagrammeissa jotka koostuvat kukin kahdesta 3:n "pehmeän" ja "jäykän" viivan sarjasta, joita siis voi olla 64 erilaista.
Heksagrammit muodostetaan arpomalla esmes. kolmen kolikon avulla, ja tulkitaan sitten oraakkelitekstien (äärimmäisen yleistävä teksti!) avulla. On selvä että lopputulos riippuu tulkit-

Heksagrammiin yhdistetään kummaltakin riviltä triagrammi. Numeroilla löytyy ao. oraakkelitekstit

sijasta. Mutta niin se pitää ollakin .

Humbugiako kaikki tämä?
Ei minun mielestäni.

Eräs suomalainen insinööri, aivan vakavasti otettava, on julkaissut kirjan joka käsittelee arvanheittoa päätöksenteossa.
Valitettavasti olen unohtanut sekä tekijän että kirjan nimen.
Jos joku muistaa, pyydän ilmoittamaan.

Kirjoittaja osoittaa, että päätöksenteon nopeudella on käytännössä vähintäänkin yhtä suuri merkitys kuin pohjana olevilla asiatiedoillakin.
Niinpä hyvän yritysjohtajan tuntee siitä että hän tekee ratkaisunsa nopeasti.
Sama koskee sotapäällikköä.
Reserviupseerikoulussa kuulemma opetetaan että "jos et tiedä mitä pitäisi tehdä, koukkaa".

Mikä siis voisi olla parempi keino päästä nopeasti pulmatilanteen yli kuin lantin heittäminen.
Kruuna, teen sitä, klaava, teenkin tätä.

Tunnustan että kirjan luettuani rupesin välittömästi soveltamaan oppia, ja elämä helpottui heti puolella. Enää ei tarvitse haaskata voimiaan painimalla kysymyksen kanssa "haenko vai enkö hae olutta"
Kruunu, tietysti haen, klaava, ei tulisi mieleenkään.
Kävi kumminpäin hyvänsä, asialle ei tarvitse enää uhrata ajatustakaan.
Siinä se taikakalun taika on :)



Itse asiassa en pysty edes kuvittelemaan miten mikään päätös voisi syntyä jollei rituaaleja olisi käytettävissä.

Meditaatio ja rituaalit

Meditaatio ja rituaalit

Lempiohjelmiini kuuluu Viron Vikerraadiossa lauantaisin esitettävä "Veel üks maailm", joka käsittelee erilaisia elämään liittyviä uskomuksia ja rituaaleja.
Eilen käsiteltiinkin nimenomaan rituaaleja.
Rituaalien merkityksen todettiin olevan pohjimmiltaan siinä, että ne tuovat turvallisuuden tunentta tarjoamalla ikäänkuin jotakin "kiinteää"  tilanteissa, joihin luonon pakosta ilmaantuu aina epävarmuustekijöitä.
Ohjelmassa kuvattiin sitten melko seikkaperäisesti erilaisia rituaaleja joita ihmiset noudattavat.
Ne liittyvät ihan arkipäiväisiin asioihin, niinkuin luontaistaloudessa esmes metsälle tai kalaan lähtöön, kylvöhommien aloitukseen, sadonkorjuuseen, erilaisiin vuodenaikoihin liittyviin juttuihin jne.

Monet rituaalit antavat leimansa yhteisöille, kokonaisille kansoille, mutta pienemmissäkin piireissä, kuten suvuissa, kylissä ja perheisä, muodostuu omia rituaalejaan. Ja yksityisillä ihmsilläkin on omansa (miten usein näkee esmes marketeissa lapsia, joiden menetelmiin kuuluu astua vain joka toiseen ruutuun. Jalkakäytävillä on nähtävissä sama milloin vain jos vain käytävässä on pienintäkään kuviomuodostelmaa.
Ja kuvioita löytyy, muistan omasta lapsuudestani miten metsän polullakin oli joskus  tehtävänä astua vain kivien päälle.   

Näiden rituaalien merkitys on juuri tuo turvallisuuden tunteen varmistaminen; kun eilen menettelin niin ja kaikki meni hyvin, siis on tänään syytä tehdä samoin.
Sekä lapset että aikuiset alkavat usei "kokemuksensa kautta" alkaa uskoa mitä merkillisimpiin juttuihin joita sivulliset voivat pitää ihan mielettöminä.
Minä en sanoisi tätä toimintaa uskonnolliseksi, enkä edes taikauskoksi (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), sillä ne perustuvat paljon arkisempaan tarpeeseen: asiat on kertakaikkiaan tehtävä jollakin tavalla, ja tehdä tänään samoin kuin eilen merkitsee, että asiaa ei tarvitse enää miettiä ja huomion voi keskittää uusiin asioihin.  Jos ei tee tällä tavalla niin sitten toisella,  ja jos on jollakin tavalla tehtävä niin miksi ei hyväksi koetulla!  
Siinä ilmiön koko logiikka lyhykäisyydessään.
Viehtymys rituaaleihin ei siis ole välttämättä uskonnollista.

Heldi Normet-Saarna, Vikerraadion toimittaja

Mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri, että uskonnollisia rituaaleja on, vieläpä paljon.
Salaliittoteoreetikko sanoisi, että "ne" (porvarit, kommunistit, Siionin visaat, Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, mikä nyt kellekin edustaa pahan valtkunta) ovat punoneet juonia saadakseen ihmiset näiden rituaalien valtaan.
Asia taitaa kuitenkin olla niine että kaikki tämä liittyy maailman  sellaisuuteen, siinä on jotain synnynnäistä, ja jotain mikä etenee yhteiskunnallisten lainalaisuuksien mukaisesti.
Kirkossa käyntiin, virrenveisuuseen, rituaaliseen Raamatun lukuun, Pyhään, aamupäivisin nautittavaan ehtoolliseen yms.  on synnynnäisen tarpeen lisäksi vaadittu sekä voimakasta että pitkäkestoista organisaatiota. Jokainen uskonpuhdistus kylläkin uudistaa rituaaleja omalta osaltaan (esmes Jehovan todistajat, jotka ovat siirtäneet Pyhän ehtoollisen illalla, siis ehtoolla, (tosin vain kerran vuodessa) "nautittavaksi".  Tuo sana on sitaateissa siksi että nauttimista ei todellisuudessa tapahdu. Seurakuntaa on itseasiassa kielletty koskemasta armonvälineisiin muutoin kuin siirtämällä tarjotut leivän ja viinin seuraavalle, mikä sinänsä on täysin uusi rituaali, joka perustuu johonkin Ilmestyskirjan jakeeseen jota ainakaan minä en ole ymmärtänyt). Mutta heti kun tällainen uusi rituaali on ilmaantunut, se alkaa fiksoitua niin, että siitä ei sitten hevin luovuta, se ikäänkuin ottaa väen valtaansa ja siihen on tyytyminen. 

Ringo Ringvee, rituaalien asiantuntija

Vikerraadion ohjelman Ringo Ringvee (teol. tri) puhui  paljonkin näistä uskonnollisista rituaaleista, eikä vain kristillisistä, vaan  muidenkin uskontojen. 
Sitten toimittaja Haldi Normet-Saarna ehdotti, että "meditaatiokin taitaa kuulua samaan sarjaan". Niin kuuluu" sanoi Ringvee.
 
Tässä kohtaa minulla pyöri rattaat pari kierrosta tyhjää.  Niinkö se todella kuuluu?
Minä olin itse asiassa sen syvemmin miettimättä pitänyt selviönä että meditaatio on luku sinänsä, ei ollut tullut mieleenkään niputtaa sitä mihinkään ala- kuin yläkategoriaankaan.

Asia vaatii lähempää tarkastelua.

Siis rituaalien lähtökohdaksi todettiin synnynnäinen tarve. Rituaaleja ovat siis oikeastaan erilaiset tavat tehdä asioita.
Ihmisten kesken on kuitenkin vielä muutakin toimintaa, joka ei sovi aivan 1:1 tuohon kaavaan.
Keskinäinen kommunikointi, nimittäin. 
Tietysti sekin tapahtuu fiksoituneiden signaalien välityksellä, olkootpa käsimerkkejä, tönäisyjä, silmäniskuja tai mitä muuta hyvänsä.
Puhekielihän on mitä suurimmassa määrin tapa ilmaista asioita, ja miten pinttynyt tapa, selviää viimeistään kun joudutaan ummikkona vieraskielistan keskelle.
Mutta siltikään en pistäisi kieltä samaan koriin vaikkapa ristinmerkin, Mekkaanpäin kumartamisen, pippelin silpomisen, enkä edes joulukuusen sisääntuomisen, huvilakauden päättäjäiskarnevaalien (olivat muuten eilen) yms kanssa.
Kyllä se on nähtävä ihan omana kategorianaan.
No niin, uskonnollisissa rituaaleihin kuuluu myös  puhella jumalten kanssa. Sitä kutsutaan rukoiluksi.
Sitä tehdään rituaalien yhteydesä.  
Kumpaan se siis kuuluu, rituaalien vai kommunikoinnin kategoriaan?
En oikein pysty ratkaisemaan tuota, mutta olenpa huomannut että tässä maailmassa monikin asia liukuu kategoriasta toiseen portaattomalla säädöllä...
No niin, entä sitten meditointi.
Puhtaimmillaan se ei ole mitään puhetta, vaan se on puheen vaikenemista, jopa ajattelun vaikenemista, se on äänetöntä ja sanatonta itsetarkkailua
Sitä ei siis voi pitää ainakaan kommunikointina.
Toisaalta, siihen pätee kyllä sama mikä todettiin rituaalien aluperästä: Mikä hyvänsä asia on tehtävä jollakin tavalla, jos ei tällä niin toisella .
Enkä ole tavannut meditaation opettajaa joka sanoisi että meditoikaa mutta älkää tehkö sitä millään tavalla.
Asian kuvaamisessa tulee vastaan se tosiasia että edellä mainitut rituaalit kuuluvat ihmiselämän siihen sivustaan joka on määriteltävä psyykkiseksi (sekä myös fyysiseen, soveltuvin osin).
Meditaatiossa sensijaan joudutaan niin likelle spirituaalista sivuamme, että siinä lakkaa pätemästä sama mikä psyykkisellä puolella.
Zeniläiset gurut itse asiassa teroittavatkin, että kaikista rituaaleista on luovuttava.
Mutta sen selittämisen vaikeus ilmenee vaikkapa eräässä koanissa joka kuuluu: Kun kahta kättä  lyödään yhteen kuuluu tälläinen ääni: "läps"! Millainen ääni kuuluu kun yhtä kättä lyödään?

Niin, tällaista tulee vastaan, mutta vaikeus on spirituaalisen kuvaamisessa psyykkisellä tasolla. Se ei ole ylipääsemätön ongelma, kunhan totuttelemme hyväksymään tällaisen paradigman:

Jos psyykkinen käsityskykymme tuottaa ja vaatii logiikan siihen kuuluvine ajatusmalleineen, niin spirituaalinen kykymme tuottaa ja vaatii uskon (jota ei saa käsittää niin että on uskottava tähän tai tuohon jumalaan tai yhtään mihinkään. Ei logiikallakaan ole sisältöä, vaan se on kehys johon sisältö asettuu. Niinmuodoin ei uskollakaan ole sisältöä vaan se on kehys, mahdollisuus käsittää asioita sille ominaisella tavalla.)
  Tähän kategoriaan meditaatio asettuu.

Jos meditaatio sisältääkin rituaalin tunnusmerkistöä, niin siltikin enemän oikeaan johtaa käänteinen tarkastelutapa:
Entäpä jos kaikki muut rituaalit tähtäävätkin juuri meditaatioon...