Rituaalit uskonnossa

Rituaalien kaksi puolta

On nähty, miten tietyt rituaalit ovat omian helpottamaan päivittäistä elämäämme.
Tämä on kuitenkin pettävä ensivaikutelma. Koska rituaalit on voima, niillä täytyy olla vastavoima, ja näin se toimii: Samalla kun rituaalit auttavat selviytymään pienimmällä energialla rutiineista, ne myös muodostavat erittäin tehokkaan jarrun kehitykselle.

Olisi senvuoksi hyvä olla tietoinen kunkin rituaalin sisällöstä.  Rituaaleja voi todellakin hallita, ja on hyvä pyrkiä hallitsemaan niitä, sillä muutoin ne hallitsevat meitä.
On esmes hyvä olla tietoinen, että mikään arvanheitto, joista edellä oli puhetta, ei perustu vaikutuksiltaan mihinkään yliluonnolliseen, vaan kyse on puhtaasti omassa mielessämme tapahtuvasta toiminnasta. Rituaalien avulla voimme helpottaa mielemme toimintaa ja suunnata voimavarojamme arkirutiineista erityisongelmiin joita tiellämme riittää...

Rituaalit uskonnossa

Kaikki edellä sanottu koskee tietysti myös uskonnollisia rituaaleja.
Ja juuri uskonnollisissa tunkee yliluonnollisuus-efekti erityisen voimakkaasti mukaan. 
Itse asiassa uskonnon tärkeimpänä elementtinä voidaan pitää juuri tätä yliluonnollisuus-efektiä. Uskonnoissa edellytetään alistuttavan jumalan tahtoon.
Ja sen sanojia, mikä se jumalan tahto oikein on, piisaa näköjään ihan kiitettävästi ympärillämme.

 Pidän aksioomana, eräänlaisena oletusasetuksena sitä, että kaikkinainen "iäisuyyskapipuu", "etsikkoaika", "jumalan kutsuminen", jne, mitä nimeä siitä käytetäänkin, perustuu meidän henkilökohtaiseen tarpeeseemme tunnistaa ja sitä kautta tiedostaa oma spiritualiteettimme, hengellisyytemme.

Tähän tulee sitten hämmentävänä tekijänä mukaan se, että meidän ei useinkaan anneta edes joutua sellaiseen tilanteeseen missä pääsisimme punnitsemaan näitä oman itsemme tarpeita, vaan olemme syntyneet uskonnon sisälle,  ja siellä meidät on kasvatettu.
Ja siellä meille ei kertakaikkian tahdota antaa vapaata aikaa jotta voisimme tutustua itseemme, vaan kaiken aikaa läsnä on ulkopuolisia voimia kuiskimassa omia ehdotuksiaan, joit he pitävät jumalan tahtona.


Ns. karismaattisissa uskonnollisissa yhteisöissä on jatkuva voimakas käännytystyö, "missio", käynnissä. Tätä silmällä pitäen ne toivottavat kokouksiinsa tervetulleiksi aina uusia ja uusia tulokkaita.
Kokousten aikana esitetään ohjelmaa joka kaikkine saarnoineen ja liturgioineen ja ylistyslauluineen on hyvin voimakkaasti suggeroivaa, siinä todella lähestytään hengellisyyttä ja annetaan läsnäolijoille mahdollisuus kokea jotain joka uudelle tulokkaalle on ennen kokematonta.
Enkä minä ollenkaan kiistä sitä, etteikö tämä olisi hengellinen kokemus .

Loppuhuipentumaksi on sitten varattu rituali jossa kehotetaan kaikkia, jotka tuntevat jumalan kutsuvan, "tuleman eteen", ts salin etuosaan mistä kaikki puheet ja suurin osa muustakin ohjelmasta on esitetty.
Siellä on jonkinlainen "alttari", siten rakennettu että se kaikessa karuudessaan mahdollistaa polvistumisen. Tähän nyt sitten edellytetään eteen tulleiden polvistuvan, ja olenpa tottavieköön nähnyt usein niin tapahtuvankin.
Mutta seuraako nyt sitten se "syntisen" nöyrtyminen jumalan edessä mistä edeltäneissä saarnoissa on puhuttu?
Ei suinkaan, vaan tähän kohtaan on varattu ns. "rukouspalvelu", mikä merkitsee, että jokaisen nöyrtyneen syntiseen niskassa -- ihan sanan mukaisesti -- on vanhempi veli tai sisar, joka tarjoaa rukouspalvelua niin että syntinen ei nyt varmasti pääse hiljentymään, vaan joutuu tässä herkässä mielentilassa kuuntelemaan asianomaisen puhetta tai kuiskintaa,  missä sitten "synnit" "tunnustetaan" yhdessä jne.

Vanhempi veli niskassa

Monet tuntevat tämän rituaalin jälkeen olonsa hyvin katarttiseksi, puhdistuneeksi. Mutta se on tilapäistä.

Asia ei nimittäin tähän jää.
Edellä kuvattu rukouspalvelu on, lähellä hengellisyyttä, mutta vain lähellä; sen perimmäinen funktio on rakentaa silta spirituaalisen ja psyykkisen välille niin että spirituaalinen jää taka alalle ja psyykkinen sittenkin pääsee voitolle.
 Tähän tarvitaan ns. jälkihoitoa. Siihen kuuluu sen varmistaminen tavalla tai toisella, että syntinen tulee vastakin näihin  kokouksiin, mutta kaikkein parhaiten tämä varmistuu jos syntinen saadaan mukaan ns. opetukseen.
 

Raamattupiiri

Monet lähtevätkin "uskoon tultuaan" erilaisille kursseille raamattuopistoihin, joita pisaa, osa peräti lukemaan teologiaa vuosikausiksi jne. Suurin osa toki tyytyy käymään iltaisin raamattupiireissä.

Siinä vaiheessa alkuperäinen spirituaalinen kokemus viimeistään jää psyykkisen jalkoihin, sillä juuri tämän opetuksen tarkoitus on varmistaa että koko seurkunta "uskoo" samalla tavalla.
Sana "usko" sitaateissa siksi, että eihän tällä ole uskon kanss. mitään tekemistä, vaan kyse on mielipiteestä, kyse on siitä että määrätynlainen paradigma, ajattelumalli, iskostetan syntisen päähän, ja riippuen tapauksesta, tätä hän sitten puolustaa "omana käsityksenään" hamaan elämänsä loppuun.


Tämä kaikki muodostaa erittäin kehnot puitteet oman sisäisen tasapainonsa löytämiseen, ja näyttää siltä että suuren osan meistä kohtalona on koko elämäniän jatkuvat pakerrus "uskonasioiden" kimpussa, "kilvoittelu", kuten monet  sitä kutsuvat.
Joudutaan tosiasiallisesti tilanteeseen missä tasapaino tosin saavutetaan, mutta se ei ole aitoa sisäistä tasapainoa, koska siinä mieli vaatii jatkuvaa tai toistuvaa ulkopuolista suggestiota, se tulee siitä riippuvaksi.
Voidaan sanoa että nyt on rituaali alkanut hallita mieltä.

Kaiken tämän perustana on dualistinen ajattelumalli jolla spiritualiteetti siirretään ihmisen ulkopuolelle.


Tästä on myös monenlaisia seurauksia yhteiskunnan tasolla, sillä hengellisyyden valekaapuun pukeutunut uskonto on on yleensä vahvana tekijänä ns. kansallisen identiteetin rakenteissa.

Minun ei kannattane tässä enää viitata uskonsotiin eikä sotin yleensäkään.
Luullakseni jokainen tätä lukeva ajattelee niitä jo itsekin...