Paavalin ja Augustinuksen dualismi

Paavali

Minuun on tehnyt suuren, tosin negatiivisen, vaikutuksen Paavalin Roomalaiskirjeen 7:14:sta alkava ja luvun loppuun jatkuva selostus siitä, miten Paavali kokee itsensä.
Jäljennän sen tähän kokonaan kirkkoraamatun v. 1938 käännöksen mukaan, mutta poistaen typerät numeroinnit, jotka häiritsevät lukemista, ja typerääkin typerämmät väliviittaukset, joiden tarkoituksena on suoranaisesti huijata esittämällä, että käsillä olevassa tekstissä olisi muka jotain rinnakkaisuuksia Vanhan testamentin kirjoituksen kanssa.

Pate neuloo. Taustalla Aqvila ja Priscilla

Siis, siinä toivossa että edes joku viitsisi lukaista sen ihan niinkuin kirjaa normaalisti luetaan:


"... me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.
Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia."

Tämä on oma kokonaisuutensa, jota ei ole irrotettu mistään asiayhteydestä. 
Jos joku väittää, että se on täysin ymmärrettävää tekstiä, niin pyydän selittämään mitä tarkoittaa esmes se, että "minä en tunne omakseni sitä mitä teen,  koska en toteuta sitä  mitä tahdon vaan mitä minä vihaan sitä minä teen".
Entä sitten tämä: "niin en tee sitä enää minä vaan synti joka minussa asuu.."
Ja: "..tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia."

Kyllä minä tiedän että tämä on Raamatun eräs eniten seliteltyjä kohtia, mutta vaatiiko sellainen selittelyä joka on per se selkeästi sanottu?

Tekee mieleni sanoa niinkuin Erich v. Däniken: Ei tätä tarvitse selittää, osaanhan minä lukea.

Ja mitä siitä sitten on luettavissa?
Sen vain, että äänessä on (ts. kirjoittaja on) henkilö joka on kokenut oman sisäisen ristiriitaisuutensa ja, sensijaan että tarkastelisi niitä kaikessa rauhassa trialismin kannalta (ts. tunnustaisi itsensä kolmitahoiseksi ja pitäisi myöskin spirituaalista puoltaan itseensä kuuluvana),  alkaa tunkea koko soppaa dualismin kaksipäiseen putkeen. Siinä on käynyt niin, että minkä hyvänsä seikan hän ottaa esille, niin milloinkaan ei käytettävissä oleva viitekehys tunnu vastaavan tarvetta.
Se johtaa umpikujaan. Vai mitä sanotaan tästä:  "Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu."
Tuota kaavaa noudattaen päädytään nim. siihen, että jos satun tekemään hyvää, vaikkapa ajattelemaan hyvää, niin sitä en teekään tai ajattelekaan minä, vaan hyvä, jumala, Jeesus, tai mikä se synnin vastakohta nyt voisikaan olla, joka asustaa minussa.
Summa summarum: Minua tuskin on olemassakaan, on vain jonkinlainen taistelutanner jossa ulkopuoliset voimat taistelevat keskenään.

No hyvä, myönnän että meissä on ristiriitoja, minussa on ristiriitoja.
Mutta sitä vain ajan takaa, että ei niistä Paavalin keinoin ole toivoakaan päästä yli.
Hänellä ongelman kuvaus on yksinkertaisesti väärä, ja siksi tuloksena on himphamppu joka ei lopultakaan  anna todellista ohjetta sisäisen tasapainon saavuttamiseksi.

Valitettavinta on, että tuo paavalilainen dualismi on pesiytynyt kaikkeen länsimaiseen filosofiaan, myöskin ateistiseen
Dualistinen ajattelu jakaa maailman "hyvään" ja "pahaan".

Augustinus

Kirkkoisä Augustinus, 300-400 lukujen taitteessa elänyt filosofi, kehitteli edellä siteerattua Paavalin synkän yksinpuhelun ajatusrakennelmaa omaksumansa kreikkalaisroomalaisen filosofian perustalta, soveltaen sitä omassa elämäs-

Augustinus ja äitinsä Monica

säänkin tragikoomisella tavalla.
Hän oli potran pojan isä, jonka oli saanut rakastamansa avovaimon kanssa. Hän hylkäsi tämän "tultuaan uskoon", ja suunnitteli "laillisen" vaimon ottamista. Koska piti kuitenkin odottaa, että morsian tulee lailliseen naimaikään, ts. täyttää 12 vuotta, hän harrasti ns. avioliiton ulkopuolista seksiä, josta piti paljon.  Noilta ajoilta
häneltä on kirjoitettu muistiin rukous joka ehkä vastaa hyvin kirkon nykytodellisuuttakin:

"Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä".

Ennen kuin avioliitto ehti toteutua, hän tuli vielä lisää uskoon, ja tällä kertaa siveys eteni niin pitkälle että ei enää vain täydellinen selibaatti tuli kysymykseen, ja niin pikkutyttö pääsi, ehkäpä suureksi helpotuksekseen, jatkamaan nukeilla leikkimistä.
 Augustinus pohtikin paljon tuota Paavalin kuvaamaa ongelmaa, jota minä kutsuisin tahdon ja halun ristiriidaksi.
Hän ei onnistunut loppuun saakka erittelemään mistä nuo ristiriitaiset voimat kumpuavat, ja miten olisi voinutkaan kun oli ottanut tehtäväkseen dualistisen uskonnon palvelemisen.  Niinpä hän kehitteli hirviömäisen ajatusrakennelman "haluamisen haluamisesta" ja totesi että jos ylipäätään voi tehdä hyvää on ensin haluttava haluta sitä. Tähän sitten tähdättiin rukouksilla.

Itse asiassa tämä on hyvin lähellä "kymmeneen laskemisen menetelmää" jota suositellaan kiivaille ihmisille: jos onnistuu laskemaan kymmeneen ennenkuin reagoi, seurauksena on useimmiten maltillisempi reaktio kuin miten olisi jos olisi reagoinut välittömästi.

Minä olen sitä mieltä että tuollainen sisäinen ristiriita on ihan todellinen.
Se on juuri se ristiriita että mieleen tulee aineistoa eri tahoilta, ja psyykkinen suggestio on tavan mukaan lyhytnäköistä, se ei voi tähdätä pitemmälle kuin mihin ajattelumme yltää. Ja se yltää, niinkuin on nähty,
-talouselämässä vuosineljänneksen loppuun,
-energiataloudessa tämän sukupolven tarpeisiin,
-ammattiliitoissa seuraaviin palkkaneuvotteluihin
-valtiollisessa ja kunnallispolitiikassa seuraaviin vaaleihin
Ja niin edelleen.
Lyhytnäköisyys on leimaa antavaa psyykkiselle .
Sensijaan spirituaalista tietä tuleva suggestio saa meidät näkemään kokonaisuuksia.
Sillä tasolla jokainen meistä tietää että kestävyysvaje on realiteetti, mutta ei toki se kestävyysvaje jonka perusteella eläkeikää pitäisi nostaa, vaan se kestävyysvaje, joka aiheutuu siitä, että koko talouselämä tuottaa pääasiassa tarpeetonta paskaa.

Henki tietää sen, ja se mieltämme kaihertaa.

Eipä ihme, että dualistisessa ajattelussa tätä spirituaalista näkökulmaa on ruvettu pitämään itsensä Jumalan näkökulmana.

Meditaatiossa nämä suggestiot saatetaan kohtaamaan toisensa, ja niiden seurauksena käyttäytymisemme muuttuu vääjäämättömästi.
Ja sitähän me pelkäämme aivan samoin kuin Augustinus pelkäsi että Hra ottaa irstailun ilot pois kesken nautinnon.

Meditaatiossa, eikä missään muussa, tapahtuu juuri se mitä sekä Paavali että Augustinus turhaa rukoilivat...