Toden ja tarun fuusio

Tarua ja Totta Co Ltd

Se tärkein, mitä exiilin ajan kirjoittajat ottivat tehtäväkseen todistaa, on juutalaisen kansan erikoisuus, ts. sen identiteetti. 
Olevista oloista johtui että sitä oli korostettava erityisesti.
Mutta koko se aineisto, jolla tätä perusteltiin, palautuu taruihin. Vanhimmillaan niin kauaksi menneisyyteen että perspektiivi ei paljoa muutu siitä katsotaanko sitä sitten meidän ajastamme vai pakkosiirtolaisuuden ajasta käsin. 
Sanalla sanoen ammoisiin aikoihin.
Niiden tarujen päälle tuli siis juutalaisuus perustettua. 
Ja juuri niidensamojen tarujen, sekä juutalaisuuden päälle on kristinuskokin perustettu.

Patriarkkatarut

Ehkä eniten juutalaisten identiteetille merkitsevät patriarkkatarut. Varsinkin Abraham on keskeinen kulttihahmo.
Patriarkkatarut kulminoituvat kahdentoista sukukunnan muodostumiseen, mikä taas liittyy voimakkaasti Egyptissä olemiseen, sieltä lähtemiseen sekä Kanaanin maan rosvoamiseen ja asuttamiseen. Kolmantena esiin nousee kuninkaitten aika joista erityisesti David nostetaan keskeiseksi.

On syytä ottaa vakavasti se arkeologian todistus, että näiden kertomusten todenperäisyydestä ei ole sen enempää näyttöä kuin Kalevalaisesta Sampo-tarusta rakkaustarinoineen ja ryöstöretkineen.

Juuri nämä kuitenkin ovat niitä "uskon asioita" jotka jokaisen juutalaisen on identiteettinsä nimissä nielaistava.
Ja ne ovat periytyneet suoraa kristinuskoon sikäli, että juuri nämä on jokaisen kristityn pakko nielaista totuuksina, tunteakseen itsensä kelvolliseksi seurakuntaan.
Ne ovat asioita jotka tulevat opiskeltaviksi sen jälkeen kun varsinainen paavalilainen "uskoon tulo" on tapahtunut.  


Itse asiassa vaikuttamassa on kaksi eri efektiä: Samalla kun kirjallinen aineisto alkaa käydä yhä häilyvämmäksi, alkaa myös arkeologinen aineisto olla todistusvoimaltaan yhä kyseenalaisempaa; todella harvassa ovat ne "vanhojen" kirjojen kertomat tapahtumat joille löytyy selkeä tuki arkeologiasta.

Näin kertoo tuntematon exegeetikko Wikipediassa:
"Abrahamista ei ole muuta tietoa kuin Raamatun kertomukset.
Teologi Aapeli Saarisalo [1] kuitenkin mainitsee Ensimmäisen Mooseksen kirjan 14. luvussa kuvattujen tapahtumien [2] saaneen muinaistutkimuksesta ja nuolenpääkirjoituksista vahvistuksen. Luvussa kerrotaan muun muassa Kedorlaomerin, kanssaan olleiden kuninkaiden ja Abrahamin välisestä taistelusta."

Tässä onkin jotakin tuiki oleellista koskien näyttöä:
Ihan samoin kuin suomalaisen Sampo-tarinan taustalla täytyy olla jokin todellinen tapahtuma, on todennäköistä, että myöskään Abrahamia ei ole nostatettu aivan tyhjästä.  Ei ihmiselle ylipäätään ole mahdollista kuvata mitään mikä ei tavalla tai toisella liity hänen omaan kokemuspiiriinsä.
Minkä hyvänsä taruhohteen takaa paljastuu aina tarua ja totta. Se on tullut monesti vastaan historiantutkijoita.  Troijan kaupungin rauniotkin löytyivät vaikka koko tarinaa Troijan sodasta pitkään pidettiin pelkkänä taruna.
Rauniot puhuvat omaa kieltään samoin monet muut Iliadissa mainitut seikat, auringonpimennykset yms.
Kuka niitä voi epäillä!
Mutta sitten siellä kerrotaan myös, miten erinäiset jumalat puuttuivat sodankäyntiin henkilökohtaisesti, lähettivät unia eri osapuolille jne. Kuka niitä nyt totena pitäisi, kun ei sen nimisiä jumalia pitäisi olla olemassakaan.
Kaiken kaikkiaan selkeän historiallisen aineksen erottaminen selkeästi taruaineksesta ei pitäisi olla mahdotonta nykyajan keskivertoihmiselle.


Kun siis "nuolenpääkirjoituksetkin vahvistavat että Abraham on taistellut kuninkaita vastaan", on mieletöntä epäillä tapahtuneen todellisuuspohjaa yhtään enempää kuin muissakaan yhteyksissä missä lähdevertailua käytetään todistusaineistona. 

Mieletöntä olisi siis edes yrittää todistaa valheeksi sitä, että Abraham olisi aikonut uhrata poikansa jumalalle, vaikka tätä eivät nuolenpääkirjoitukset vahvistakaan.  Vanhoista kirjoituksista ja muusta arkeologisesta aineistosta selviää kuitenkin riittävällä varmuudella, että ihmisuhrit ovat olleet tuona aikana yleisiä, mm. Molok-nimisen jumalan kultissa. On myös selvästi osoitettu, että myöhemmin Jahveksi nimetty jumala ei noina aikoina ollut suinkaan saavuttanut sitä identiteettiä mikä exiilin aikana kirjoituksiin sinetöitiin.
Miksi siis se mikä onnistui Molokin palvojilta ei olisi onnistunut myös Abrahamilta?
Tiedetäänkö ylipäätään, minkä nimistä  jumalaa Abraham palveli?
Jahveha putkahti näyttämölle vasta ilmestyttyään Mooseksen aikana!

Mutta kun kulisseista astuu henkiolento joka lopulta estää murhateon, tekee sopimuksia sopimusten päälle ihmisten kuten Abrahamin kanssa, orjuuttaa näitä kummallisilla säädöksillä jne, niin tekstiin tulee niin monta todistusvoiman kannalta heikkoa lenkkiä että kokonaisuutta ei voida enää pitää luotettavana.

Taistelu joitakin heimopäälliköitä vastaan on nyt kerta kaikkiaan aivan eri tason tarinaa kuin jumalalliset ilmestykset.  Edellisen on katsottava kuuluvan todennettaviin asioihin, siis tavalla tai toisella kokemuspiiriimme, jälkimmäisen taas ei.
Vielä nykyäänkin kaikenlaisten ihmeiden ensisijainen tunnusmerkki on se, että niistä vain kuullaan ja luetaan, kyselijä ei koskaan saa niitä henkilökohtaisen kokemuksen kautta.

Alinomaan vätkytetty kysymys "onko Raamattu totta" ei ole selvitettävissä sillä että todistetaan jonkin siinä mainitun maallisen tason tapahtumaan todellisuus muihin lähteisiin vertaamalla.

Egyptin keikka.

Myös se on aivan ilmeistä että joku porukka on lähtenyt egyptistä.
Mutta yhtä ilmeistä on, että tähänkin tarinaan on , suullisen perimätiedon lainalaisuuksien mukaisesti, liittynytmuista aiheista liittynyttä aineistoa samoin kuin mielikuvituksen tuotetta.
 Ja yhtä ilmeistä on, että historiankirjoituksen tarkoitushakuisuuden lainalaisuuksien perusteella tapahtumia on vielä valikoitu ja väritetty toimitusvaiheessa, ts. exiilin aikana.  Onhan vallinnut poliittinen tilanne lähes todistettu asia, ja onko missään muualla ikinä nähty täysin motiiveista riippumatonta, objektiivista historiankirjoitusta?!
Jopa Raamatussa itsessään on paljon viitteitä siitä että asiat eivät todellisuudessa tapahtuneet aivan kuvatun laisessa järjestyksessä
1. Moos. sisältää moniakin viittauksia siihen että "luvatussa maassa" eleltiin suhteellisen normaalia elämää niinä aikoina kun kirjoittajat satuilivat koko kansan olevan Egyptissä.
Ruuben muhinoi isänsä vaimon kanssa, yhden niistä. Tästä teosta Jakob sitten kirosikin tämän kuolinvuoteellaan.
Juuda muhinoi poikiensa yhteisen lesken kanssa. 1.Moos.38.
Tämä kertomukset ovat ennen Josefin Egyptissäolokertomusta, mutta kerrotut tapahtumat sinänsä osoittavat, että Kanaanin maan ja Egyptin ajat virtasivat siinä määrin eri tahtiin, että molemmat eivät voi olla totta.
Tai paremminkin, että kumpikaan ei voi olla täysin totta!

Josef oli kolmissakymmenissä kun muhinoi rva Potifarin kanssa eikä paljon aikaa vierryt siitä kun Faaraon uni tuli ajankohtaiseksi.
Juuda oli samoissa ijissä lähtiessään pois porukan luota ja mennessä naimisiin, siitä täytyi mennä vielä n. 25 v.  että esikoispoika tuli naimaikään, kuoli, ja toinen poika, Oona, rupesi hässimään leskeä.
Sitten vielä jonkin aikaa ja tämäkin kuoli...
Siitä vielä jokunen vuosi että Seela, kuopuspoika, tuli täysi-ikäiseksi jotta leski kerkesi havainnoida että tämä friijusteli muita eikä meinannutkaan tulla häntä hässimään, siitä sitten vielä jonkin aikaa, ja niin Juuda itse kerkesi siittää lesken tiineeksi.
Karkeasti arvioiden puhutaan vähintään 40 vuoden rupeamasta, mutta 7 lihavaa vuotta menivät ja tulivat tuona aikana ja nälkävuodet seurasivat ja koko 11 hengen velisarja olisi muka lähtenyt yhdessä Egyptiin ostoksille.
Ei sovi kuvaan.
Eikä kuvaan sovi sekään, että kun Taamarin, lesken, raskaus paljastui, Juuda aikoi muitta mutkitta polttaa tämän.  Mutta minkä lain mukaan? Mooseksen laki annettiin vasta vuosisatoja tapauksen jälkeen!
Jos taas jokin vastaava laki oli voimassa jo Juudan ja Taamarin aikana, niin se himmentää koko Mooseksen lain gloriaa; mihin tarvittiin jumalallisia säädöksiä joita ihmiset osasivat noudattaa oma-alotteisestikin !?
Toisaalta, Rubeninkin teosta oli Mooseksen laissa kuolemanrangaistus. Miksi siitä sitten ei ollut muita seurauksia kuin että Jakob haukkui Rubenin ennen kuolemaansa?

Johdonmukaisuutta ei edes viitsi alkaa pohtimaan kun pitää mielessä, että niin lakien kuin tapahtumienkin kirjoittajat tuskin tiesivät niiden tapahtuma-ajoista sen tarkempaa kuin mitä me nyt tiedämme !

Taas kolme muuttujaa

 Välineinämme tietojen käsittelyyn ovat havaintomme, sekä kykymme ja hankitut tapamme tarkastella asioita. Jälkimmäiseen kuuluu siis persoonallisuus ja kansallinen, paikallinen ja henkilökohtainen kulttuuri. Suurin piirtein tarkasteltuna sillä on tekemistä koko ihmiskunnan kulloisenkin kehitysasteen kanssa.

Mutta siinä on vasta kaksi muuttujaa. Olemme kuitenkin todenneet että minkä hyvänsä mekanismin ymmärtämiseksi tarvitaankin kolme, trigonometrisen funktion edellytykset.
Kolmas onkin se, joka näyttää muuttuvan kahden muun muuttujan yhteisvaikutuksesta.  Niinhän trigonometriset funktiot kaikilla aloilla toimivat.
Tässä tapauksessa sen on asia itse. Siis se, mikä olla jököttää, on niinsanotusti "hiljaa tosi" kaiken aikaa, riippumatta siitä, kuka tarkastelee, missä tarkastelee ja milloin tarkastelee.
Tapahtuma on tapahtuma per se, meidän on tunnustettava että se on, on ja on, riippumatta havaitsijasta, koska muutkin havaitsevat sen, joskin toisesta kulmasta. Ja vielä koska omakin käsityksemme siitä muuttuu kun, pääsemme tarkastelemaan sitä entistä paremmasta näkökulmasta.
Niinpä Juudan pojan Oonan kuolema on tapahtunut tosiasia, eikä edes mitenkäään poikkeuksellinen. Silloin, kuten nytkin, kuoli ihmisiä ja uusia syntyi, ilman että niitä kirjattiin edes väestörekisteriin.
Tämä nimenomainen tapahtuma nyt kuitenkin kirjattiin Raamatun lehdille, ja  sitten tulkittiin raamatullisesti. Siinä juuri näkyy kulttuurin vaikutus.

Uskovaisella on paineet oman uskontonsa peruskertomukset  kirjaimellisesti.


Toisen uskonnon piirissä tapahtuneet tulkinnat kuitenkin näyttäytyvät helposti sen kannattajien tulkinnalta.
Oonan kuoleman   sellaisuutta ja muita vastaavia raamatun tapahtumia pääsemme nyt katsomaan uudesta vinkkelistä kun tiedossamme on  Iliaksen Troija tarun ja muiden  tarujen lainalaisuudet; myytinmuodostuksen lainalaisuudet yleensä.
Näemme, miten ja mistä syystä jumalallinen kosketus tulee kertomukseen mukaan.
Tässä ei oteta kantaa siihen, onko Jahve tai muu jumala ollut ohjaamassa Raamatussa kuvattuja tapahtumia, tässä otetaan kantaa siihen, ja vain siihen, miksi kirjoittaja on sen näin tulkinnut. Sitä on joka tapauksessa pidettävä selviönä, että kirjoittajalla ei ollut asiasta henkilökohtaista havaintoa. Kumotkoon tämän joka tietää paremmin.

"Sananselityksen" pullonkaula

Tämä aikajana kannattaa pitää mielessä aina kun arvioi Raamatun tekstien painoarvoa.

 Sananselityksen suurstrategia

Sananselityksellä tarkoitan kaikkien uskontojen edellyttämää vanhojen kirjoitusten sisältämien ristiriitaisuuksien poisselittämistä, joka on etupäässä papiston tms. hengellisen kastin tehtävänä.

Näin se toimii:

Nykyaikaisessa kristillisessä sananselityksessä suunnataan katseet 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Sen lisäksi sekä nykyiset että 2000 vuoden takaiset sananselittäjät suuntaavat katseemme ”Vanhan testamentin” tapahtumiin.

Siitä tuleekin melkoinen salaatti, sillä fundamentalistisenkin käsityksenkin mukaan nyt mentäisiin yli kuudentuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin, mutta alaa voittaneen tieteellis-historiallisen maailmankuvan mukaan vuosimiljoonien takaisiin tapahtumiin, jotka käytännössä merkitsevät jokamiehelle suurin piirtein samaa kun myriaadit, ts. ovat täysin hahmottamiskykymme ulkopuolella.

Mutta yksi solmukohta, missä todellisuus astuu mukaan tarkastelukulmaan, löytyy tästä kvasijatkumosta.

Kyse on exiilin eli pakkosiirtolaisuuden ajasta.

Kyseinen tapahtuma alkoi joko vuonna 587 tai 586 ennen eaa. , ja noinkin tarkka ajanmääritys on mahdollinen siksi, että sen kuvauksissa on ensimmäisen kerran kyse ajoista, joista saadaan kosolti tietoa myös muista, historiallisista lähteistä.

Tuohon aikaan liittyviä kirjoituksia on kokonainen rypäs; niitä on vaikea sijoittaa kronologiseen järjestykseen, koska kaikkia on toimitettu jälkikäteen niin että edes tekijöistä ei pystytä sanomaan oliko kullakin kirjalla niitä yksi vai useampia. Molemmista löytyy viitteitä puolesta ja vastaan.

Mutta lisäksi tuohon aikakauteen liittyy leimaa antavana se aikaisemmin mainittu seikka, että itseasiassa myös kaikki exiiliä edeltäneitä aikakausia käsittelevät kirjat on vähintäänkin toimitettu, jollei peräti kirjoitettu juuri exiilin aikana, tuolloin vallinneen poliittisen tarpeen kontekstissa.

Joitakin exiilin ajan kirjoituksia

Laitan tähän selostuksenomaisesti Wikipediasta koottuja kuvauskatkelmia muutamista näistä kirjoista.

Kirjoittajista en tiedä sen tarkempaa kuin että Wikipediassa on melko hyvä himphamppusuodatin; kuka hyvänsä lukija saa nimittäin käydä kirjoittamassa uusiksi havaitsemansa virhekohdat. Tietämäni mukaan tätä mahdollisuutta käytetään ahkerasti.

Kirjoittajat lienevät kristittyjä teologeja, eksegeetikkoja, historiantutkijoita jne, jotka katselevat asioita siinä nykyaikaisessa hengessä, joka saa fundamentalistit raivoihinsa.

Leimallista näille selostuksille on, että kirjoittajat syrjäyttävät lähdekriittisen näkökulman tyystin ja profeettojen kertomia höpötyksiä "jumalan ilmoituksesta pidetään ilman muuta  totuusarvoltaan yhtäläisinä todennettavien faktojen kuten vuosilukujen, hallitsijain nimien  yms kanssa.

1. "Danielin kirja

Sen muokatun version Danielin kirjasta, joka meillä on nykyään, ajoitus perustetaan tekstissä oleviin elementteihin, pikemmin kuin kirjassa mainittuihin kuninkaallisiin ja muihin hahmoihin liittyviin päivämääriin ja vuosilukuihin. Esimerkiksi kuningas Nebukadnessarin nimestä, joka Jeremian ja Hesekielin kirjoissa on muodossa "Nebuchadrezzar", esiintyy Danielin kirjassa muodossa "Nebuchadnezzar", joka on myöhempi muoto kuin edellinen. Lisäksi musiikki-instrumenteilla on kirjassa kreikkalaiset nimet, ei heprealaisia, kuten voisi olettaa. Tämä antaa olettaa kirjoittamisen tapahtuneen hellenistisenä aikana.

Useat tulkitsijat löytävät Danielin kirjasta viittauksia, jotka kuvastavat seleukki-kuninkaan Antiokhos IV Epifaneen (175–164 eaa.) toimeenpanemia Israelin vainoja, ja niin muodoin ajoittavat tekstin hellenistiselle ajalle. Tämän päätelmän teki jo kolmannella vuosisadalla filosofi Porfyrios. Katso myös: Eenokin kirja.

Toisaalta Danielin kirjan 9. luvussa[1] mainitaan seitsemänkymmentä vuosiviikkoa (490 vuotta), laskettuna siitä kun annettiin käsky Jerusalemin uudelleenrakentamiseen siihen hetkeen kun voideltu ruhtinas saapuu, pahat teot sovitetaan ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan. Samoissa jakeissa mainitaan myös voidellun tuhoaminen ja että "kaupungin ja pyhäkön hävittää hyökkäävän ruhtinaan väki". Nämä on kristillisessä perinteessä tulkittu Jeesusta koskeviksi ennustuksiksi, sekä tätä seuraavia tapahtumia, Jerusalemin ja sen temppelin tuhoamista roomalaisten toimesta koskeviksi. 490 vuotta lasketaan tässä alkaneeksi Artakserkseen seitsemännestä hallitusvuodesta,[2] eli vuodesta 457 eaa, jolloin kolmas ja viimeinen erä juutalaisia palasi Babylonin vankeudesta."

2. "Jesajan kirja

Jesaja eli 700- ja 600-lukujen vaihteessa eaa. Jesaja oli osa yläluokkaa, ja se voidaan päätellä myös siitä, että hänellä oli aina pääsy kuninkaiden puheille. Hän profetoi neljän kuninkaan, Ussian, Jotamin, Ahasin ja Hiskian, aikana. Hän oli lojaali kuningas Hiskialle, mutta oli eri mieltä tämän kanssa tämän pyrkimyksistä tehdä liitto Egyptin ja Babylonian kanssa Assyrian uhkaa vastaan. Legendan mukaan Jesaja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 687 eaa. valtaan nousseen Manassen kaudella.

Yksi eniten väiteltyjä asioita tutkijoiden keskuudessa Jesajan kirjan suhteen on näkemys useammasta kuin yhdestä kirjoittajasta. Suurin osa tutkijoista kannattaa kahta kirjoittajaa, pitäen rajana kirjan lukua 39. Heidän mukaansa ensimmäisen osan kirjoitti Jesaja 700-luvulla eaa., ja toisen osan ns. Deuterojesaja pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana. Ne jotka kannattavat näkemystä kolmesta kirjoittajasta, jakavat kirjan toisen kerran luvun 55 kohdalta. Heidän mukaansa ns. Tritojesaja on lisännyt kirjaan vielä sen jälkeen uusia osia.

Tutkijat katsovat, että kirja jakaantuu ainakin kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu luvuista 1-39. Tutkijat katsovat, että sen on kirjoittanut joko profeetta Jesaja tai hänen seuraajansa, jotka kirjoittivat hänen sanansa ylös. Toinen osa koostuu luvuista 40-66. Useat tutkijat ovat kyseenalaistaneet, että Jesaja olisi kirjoittanut sen.

Näkemystä vain yhdestä kirjoittajasta on vastustettu lähinnä seuraavista syistä:

Anonymiteetti: Jesajan nimeä ei yhtäkkiä käytetä lainkaan luvuissa 40-66.

Tyyli: Kirjan tyyli vaihtuu äkillisesti luvun 40 jälkeen.

Historiallinen tilanne: Jos kirjoittajia olisi ollut vain yksi, hänellä olisi pitänyt olla yksityiskohtaista tietoa ajasta 150 vuotta kuolemansa jälkeen. (nim. Kyyros II Suuri, joka vapautti kansan Babylonin vankeudesta ja josta kirjassa puhutaan ennustuksen muodossa jakeissa Jes. 44:28 ja 45.1

Tämä keskustelu on saanut useimmat tutkijat ajattelemaan, että Jesajan kirja on nykymuodossaan laajan muokkauksen tulos, ja että siinä annetut lupaukset Jumalan suorittamasta pelastuksesta on uudelleentulkittu juutalaisen kansan tarpeisiin pakkosiirtolaisuuden aikana ja heidän palattuaan Juudan maahan. Koska kirjaa on vaikea tulkita selkeänä historiallisena selontekona, tutkijat ovat pyrkineet tutkimaan sitä kirjallisena kokonaisuutena. Nykyinen tutkimus pyrkii tutkimaan kirjan intertekstuaalisuutta, eli sitä, millä tavoin myöhemmät muokkaajat ovat yhdistelleet kirjan eri tasoja toisiinsa."

3."Jeremian kirja

Jeremian kirja kertoo juutalaisen profeetta Jeremian profetioista ja hänen elämänsä ympärille sijoittuneista tapahtumista. Jeremia eli siihen aikaan, kun Juudan kuningaskunta kukistui babylonialaisten vallan alle ja Salomon temppeli tuhottiin. Ei tiedetä, milloin ja missä oloissa kirja sai nykyisen muotonsa.

Jeremia (hepreaksi ‏יִרְמְיָהוּ‎, Yirməyāhū) oli Hilkian poika, Vanhan testamentin profeetta. Hänen kirjoittaminaan pidetään Jeremian kirjaa sekä Valitusvirsiä; lisäksi hänen katsotaan kirjoittaneen myös 1. Kuninkaiden ja 2. Kuninkaiden kirjan, joissa käsitellään molempien valtakuntien (Juudan ja Israelin) historiaa siitä lähtien, mihin Samuelin kirjat päättyvät (ts. Daavidin koko Israelia koskeneen hallituskauden jälkipuoliskolta), molempien valtakuntien loppuun saakka.

Jeremia oli pappissukua, kotoisin Anatotista, Benjaminin heimon alueelta. Hänen isänsä oli pappi Hilkia. Jeremian isä oli hyvin todennäköisesti Itamarin sukuhaaraa ja mahdollisesti Abjatarin jälkeläinen, papin jonka kuningas Salomo poisti pappispalveluksesta. Herran sana tuli hänelle Juudan kuninkaan Josian, Amonin pojan, kolmenatoista hallitusvuotena.

Herra puhui hänelle vielä kuningas Jojakimin, Josian pojan, aikana ja sen jälkeen aina kuningas Sidkian, Josian pojan yhdenteentoista hallitus vuoteen saakka, jonka viidentenä kuukautena Jerusalemin asukkaat ja Juudan kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

Josia taas oli yksi Juudan kuninkaista. Hän tuli kuninkaaksi isänsä Aamonin murhan jälkeen kahdeksanvuotiaana ja hallitsi 31 vuotta. Josia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä. Hän kulki kaikessa esi-isänsä Daavidin teitä... Hallituskautensa puolivälissä temppelistä löytyi sattumalta kirjakäärö, joka oli lakikirja. Kun kirjakääröä luettiin Josialle, hän tuskastui ja tajusi sen hirveän synnin, jonka hänen isoisänsä Manasse oli tehnyt. Hän päätti puhdistaa temppelin assyrialaista epäjumalista ja muutenkin jumalanpalveluselämän.

Joojakim oli yksi Raamatussa mainituista Juudan kuninkaista. Hänen alkuperäinen nimensä oli Eljakim, mutta Faarao Neko antoi hänelle uuden nimen. Hän oli myös yksi Josian pojista. Hän tuli valtaan 25-vuotiaana, kun hänen veljensä otettiin viralta, ja hallitsi 11 vuotta. Joojakimin hallituskauden alkuvaiheissa Babylonia nujersi Egyptin, ja Joojakim joutui tunnustamaan Babylonian ylivallan huolimatta Egyptiä kohtaan tuntemastaan sympatiasta. Viimeisenä hallitusvuotenaan Joojakim nousi kapinaan Egyptin tukeen luottaen. Nebukadnessar ja babylonialaiset valloittivat koko maan ja aloittivat Jerusalemin piirityksen noin vuonna 597eaa. Silloin Joojakim yllättäen kuoli, ja kuninkaaksi tuli hänen poikansa Jojakin."

4." Hesekielin kirja

Hesekiel (יְחֶזְקֵאל "Jumala vahvistaa", hepreaksi Yəḥezqel) oli yksi Israelin profeetoista. Hän oli papin poika ja toimi itsekin pappina Jerusalemin temppelissä. Hänellä oli vaimo, kunnes hänet vietiin 26-vuotiaana pois pakkosiirtolaisuuteen vuonna 597 eaa.

Hesekielin kirja kirjoitettiin israelilaisille, jotka elivät pakkosiirtolaisuudessa Babylonissa. Siihen saakka heidän tapansa oli palvoa Jumalaa Jerusalemin temppelissä.(Ei ollut, vaan väitetään olleen.Minun huomautus) Pakkosiirtolaisuus synnytti tärkeitä teologisia kysymyksiä. Kuinka israelilaiset saattoivat palvoa Jumalaa, kun he olivat kaukana kotimaastaan? Oliko Jumala vielä heidän saatavillaan? Hesekiel käsittelee tätä ongelmaa. Hän selittää ensin, että heidän pakkosiirtolaisuutensa on rangaistus heidän uskottomuudestaan, ja tarjoaa toivoa maanpakolaisille, kunhan he palaavat takaisin Jumalan luo. Hesekielin kirja on siis viesti toivosta sitä epätoivoisesti tarvitseville.

Kirjan asemasta on käyty vuosisatojen aikana paljon keskusteluja. Keskustelut eivät ole koskeneet kirjan kirjoittajaa, sillä Hesekielin roolista ollaan melko yksimielisiä. Sen sijaan on keskusteltu siitä, tulisiko kirjan kuulua Raamatun kirjojen kaanoniin. Tämä ei ole johtunut siitä, että kirjan profeetallista sanomaa ja jumalallista inspiraatiota olisi epäilty, vaan siitä, että se on melko vaikeaselkoinen, ja oppimattomat saattaisivat tulkita sitä väärin. Kirjan ensimmäistä lukua ei ole yleensä luettu synagoogissa, ja kirjan lukeminen yksityisyydessä oli kielletty alle 30-vuotiailta.

Ennen vuotta 1924 kukaan ei ollut kyseenalaistanut Hesekielin kirjan kirjoittajan henkilöllisyyttä. Suurimmalle osalle tutkijoista on ollut selvää, että kirjan on kirjoittanut yksi henkilö, sillä se osoittaa yhtä ajattelutapaa ja kirjoitustyyliä. Vuonna 1924 kehitettiin kuitenkin teoria, että 1103 kirjan jakeista olisi lisätty vasta myöhempinä aikoina.

Siitä lähtien tutkijat ovat jakaantuneet asian suhteen. W. Zimmerli on ehdottanut, että kirjan alkuperäinen sanoma vaikutti myöhempään koulukuntaan, joka lisäsi siihen syvempää ymmärrystä profetioista. Muut tutkijaryhmät, kuten M. Greenbergin johtama ryhmä, pitävät kirjaa edelleen enimmäkseen Hesekielin itsensä kirjoittamana.

Ajoitus

Hesekielin kirja voidaan ajoittaa perustuen Hesekielin kuningas Jojakinin hallintokauden tapahtumiin tekemiin viittauksiin. Monien kirjan lukujen alussa on jopa sanottu suoraan, milloin se on tapahtunut. Esimerkiksi kirjan alussa sanotaan, että näky tapahtui kun "oli kolmaskymmenes vuosi, neljännen kuun viides päivä [..], kuningas Jojakinin pakkosiirtolaisuuden viides vuosi". Näiden avulla voidaan ajoittaa sekä Hesekielin elämä että hänen profettana toimimansa aika melko tarkasti.

Hesekielin kirja kirjoitettiin alun perin 25 vuoden aikana vuosien 593 ja 571 eaa. välillä. Kirjat vaikuttavat kirjoitetun kahdessa jaksossa tämän Hesekielin 25 vuotta kestäneen profetoimisen aikana. Ensimmäinen jakso, joka on tarkoitettu Juudan ylemmille luokille, kirjoitettiin vuosien 593 ja 586 eaa. välillä. Toinen jakso, joka on kirjoitettu vuosien 586 ja 571 eaa. välillä, käsittelee hänen ennustuksiaan kansan pelastumisesta.

5. Hoosean kirja

Hoosea profetoi Israelin kuningaskunnassa kuningaskunnan historian synkimmän ja melankolisimman vaiheen aikana, kun se kukistui 700-luvulla eaa. Kirjan alussa luetellaan sen tapahtumien sijoittuvan Juudan kuninkaiden Ussian, Jotamin, Ahaan ja Hiskian, ja Israelin kuninkaan Jerobeamin aikaan. Hoosea oli siis Jesajan aikalainen.

Hoosean elinaikana Israelin kuningaskunnan kuninkaat, heitä tukeneet ylimykset ja papit olivat jättäneet kansan tilaan, jossa he luopuivat Jumalan Mooseksen kirjoissa antamasta laista. Ihmisten synnit, mukaan lukien pappien ja hallitsijoiden synnit, sai aikaan suuren kansallisen katastrofin. Kirjassa mainittuja ja kritisoituja syntejä olivat muun muassa epäjumalien palvominen, epäpyhyys, murhat, haureus, väärät valat ja varkaudet. Epäjumalista palvottiin erityisesti Baalia, kanaanilaista hedelmällisyyden jumalaa. Muut synnit seurasivat tästä. Hoosea, kuten muutkin 700-luvun eaa. profeetat, julisti, että jos kansa ei luovu synneistään, Jumala sallii valtakunnan tuhoutua, ja kansa viedään vankeuteen Assyriaan, seudun tuon ajan suurimpaan."

Esran ja Nehemian kirjat ovat meidän teemamme kannalta keskeisiä sikäli, että ne liittyvät aikaan jolloin kulminoitui pakkosiirtolaisuudessa alkanut kehitys. Seuraavassa Wikipedian kuvausta näistä kahdesta kirjasta:

6. "Esran kirja

Esra oli Esran kirjan mukaan juutalainen pappi ja kirjanoppinut. Häntä on usein pidetty varsinaisen lakiin perustuvan juutalaisuuden perustajana.

Esran kirjan mukaan kuningas Artahsastan (Artakserkses) antoi lähtöluvan Esralle vuonna 457 eaa. Esra sai luvan viedä kultaa ja hopeaa Jerusalemin uudelleenrakentamiseen. Esran joukko oli suhteellisen pieni – vajaat kaksikymmentätuhatta juutalaista – verrattuna aikaisemmin muuttaneiden lukumääriin. Esra sai valtuudet asettaa tuomareita ja lakimiehiä tuomitsemaan lainrikkojia kuolemaan tai vankeuteen. Hän sai juutalaiset luopumaan pakanallisista vaimoistaan ja hyväksymään hänen Baabelista tuomansa lain (444 eaa.).

Esran kirjan kuvaamien tapahtumien ajoitukseen ja historiallisuuteen liittyy huomattavia epävarmuustekijöitä. On epäselvää liittyvätkö tapahtumat Artakserkses I:n, II:n vai Artakserkses III:n kuninkuuden aikaan. Toisaalta tutkimuksessa on edelleen epäselvää heijastavatko Esran kirjassa kuvatut tapahtumat ylipäänsä historiaa. Esraan tai hänen tekoihinsa ei viitata muissa aikalaislähteissä. Ongelmia lisää se, että Esran ja Nehemian kirjat ovat kaksi vuosisataa kestäneen toimitusprosessin tuloksia."

7." Nehemian kirja.

Historia

Kirjaa pidetään historiallisesti Esran kirjan jatkona. Kirjan kirjoittajana pidetään perinteisesti Nehemiaa itseään. Monet nykyiset oppineet kuitenkin kyseenalaistavat tämän. Kirjassa on osia, jotka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa (luvut 1 - 7; 12:27-47, ja 13), sekä osia, joissa Nehemiaasta puhutaan kolmannessa persoonassa (luvut 8, 9, 10). Perinteisen käsityksen kannattajat katsovat, että nämä osat on kirjoittanut Esra, ja että Nehemia kokosi ne osaksi kirjaansa ja oli näin koko kirjan "toimittaja", lukuun ottamatta jakeita 12:11, 22, 23. Tästä ei kuitenkaan ole suoria todisteita. Monet tutkijat ovat myös katsoneet, että Esran ja Nehemian kirjojen tapahtumien historiallinen järjestys on sekoittunut, ja näin he ovat päätelleet, että kirjojen lopullinen järjestäminen ja toimittaminen on tapahtunut vasta myöhemmällä ajalla.

Jos Nehemia oli kirjan kirjoittaja, kirja on todennäköisesti kirjoitettu noin vuosina 431 - 430 eaa., jolloin Nehemia oli palannut Jerusalemiin toisen kerran vierailtuaan Persiassa."

Kuten nähdään, itsensä Esran aikaan liitetään paljon tapahtumia joilla on merkitystä Jahve-uskonnon vakiinnuttamisen kannalta.

Tärkein kaikista on tietysti muukalaisten vaimojen erottaminen. Sillä mikä olikaan todettu ”syyksi” siihen että kansa ja sen parhaat hallitsijat olivat ”tehneet sitä mikä oli pahaa Hran silmissä”. Toisuskoiset vaimot olivat, nyt se oli todistettu, omiaan viekoittelemaan hurskaitakin miehiä pois oikealta, Jahven, tieltä.

Esra on pantu kirjan lopussa kertomaan miten hän jopa parrasta kiinni pidellen oli vedellyt ympäri korvia joitakin seka-avioliittoon sortuneita ja pitänyt nuhdesaarnan jossa oli todennut, että Salomonkin, maailman viisaimman kuninkaan, olivat pakanavaimot viekoitelleet oikealta tieltä.

Se jäi häneltä sanomatta, että ei seka-avioliittoja oltu Salomonin aikana kiellettykään. Kielto keksittiin vasta pakkosiirtolaisuuden aikana kun mietittiin syitä silloiseen kurjuuteen.  Tämä onkin argumentti jossa liimataan yhteen kaikki se, mitä arkeologiset todisteet ovat osoittaneet Israelin historiasta ennen pakkosiirtolaisuutta,

Tässä sopii viitata vaikka kirjaan "Israelin uskonto ennen pakkosiirtolaisuutta", toimittanut Kirsi Valkama.

Kaiken kaikkiaan ajatuskulku tuo mieleen merihätätilanteen, kun laivalla aloitetaan käräjöinti siitä kuka matkalla olevista on myrskyn aiheuttanut.
Monia tiedetään heitetyn mereen tilanteen ratkaisemiseksi. Relevanttia on, että toisinaan loput ovat pelastuneet ja päässeet kertomaan ilmeisen onnistuneesta ratkaisusta. Useimmin lienee kuitenkin koko ekipaasi vaipunut pohjaan todistusaineiston perässä.

Nehemian kirja sisältää useitakin koko asetelmaa kuvaavia katkelmia.

Nehemian itsensä rukous, jossa tämä tunnustaa syntinsä, sisältää egypti-kronologian lähes kokonaisuudessaan. -Ajanlaskuhan toimii myös kulttuurisen identiteetin rakentajana, sillä ajanlasku aloitetaan aina jostakin kunkin  kulttuurin itseymmärrykselle merkittävästä tapahtumasta.

Myös siinä mainitaan nimeltä ne maat ja ruhtinaat joiden oli määrä väistyä Israelin tieltä, mainittiin erikseen kaupungit ja niiden varustukset joita valmiina rosvottiin omaa n käyttöön...

Myös siinä on kansan katumusrukous joka noudattelee samoja linjoja, sekä liittosopimus, : ”Valalla vannoen he lupasivat elää Jumalan lain mukaan, jonka Mooses oli Jumalan palvelijana heille antanut, ja lupasivat noudattaa tarkoin kaikkia Herran, meidän Jumalamme, käskyjä, määräyksiä ja säädöksiä”.

Jossain välissä oli pyhään tekstiin päässyt livahtamaan sanat ”jonka Mooses jumalan palvelijana oli heille antanut, sen sijaan että olisi edes väitetty Jumalan antaneen jotakin Mooseksen kautta tai välityksellä. :)

Tämähän ihan selvästi implisiittisesti kertoo, mitenkä tekstejä oli pakkosiirtolaisuuden aikana soviteltu toisiinsa.

Kaiken kaikkiaan Nehemian kirjan rukous noudattelee kaavaa jolla mikä hyvänsä alku- tai nykykantainen kansa ylistää jumalaansa onnistuneen sotaretken jälkeen. Voidaan olettaa viikinkien näin kiitelleen Odinia ja Toria onnistuneen rosvoretken jälkeen. Ja vaikkapa Suomen tai Venäjän suhteen ei tarvitse tyytyä oletuksiin, saatavilla on kosolti tämän kaavan mukaisia saarnoja ja puheita jotka tiedetään todella pidetyiksi.

Sananselittäjät korostavat mielellään, että kirjat kirjoitettiin "ankaran epätoivoisissa oloissa antamaan toivoa".

 Eräät Raamatun omatkin kuvaukset israelilaisten menestyksestä (Ester, Daniel, Esra, Nehemia jne) antavat ymmärtää että yksityisten ihmisten kannalta ei kyse ollut kovinkaan epätoivoisista oloista sen ajan kontekstissa, vaan "epätoivo" oli poliittista laatua.

 Todennäköistä siis onkin, että kirjoittajat kantoivat huolta lähinnä siitä että väki alkoi mukautua oleviin oloihin, jolloin he itse menettävät kannatuksensa. 

Tästä lähtökohdasta sitten kirjoitettiin vimmalla  juutalaisen identiteetin säilyttämiseen tähtääviä tekstejä.

Tässähän he valitettavasti osittain onnistuivat, mikä aiheutti maailmanhistorialle yhä vielä jatkuvia seurauksia.

Henkeytys

Entä sitten jumalallinen inspiraatio, josta eksegeetikot, vastoin itse esittämiään tutkimustuloksia, sitkeästi jaksavat puhua?

Itse asiassa ”profetoiminen” on juuri sitä että ollaan itsestä ulkopuolisen hengen johdateltavana.

Kuten Raamatun itsensä kuvauksista ilmenee, profeettoja oli paljon ja vain osa heistä kanonisoitiin Vanhaantestamenttiin. Suurinta osaa pidetään väärinä profeettoina. Mitä profetointi siis kaikenkaikkiaan ilmiönä oli?

Kaikilla kansoilla oli tietäjänsä, druidinsa ja shamaaninsa. Ihmiskunnan kehityksen koodi sanelee sen.

Tämä asettaa tiettyyn valoon puheet jumalallisesta inspiraatioista, varsinkin kun voidaan osoittaa poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Mikä voi olla poliittisen päämäärän ja jumalallisen innoituksen suhde?

Ilman muuta se, että poliittinen tarve on määräävä ja jumalallisen innoituksen on katsottava kuuluvan kirjoittajien tehokeinoihin joilla haetaan teksteille arvovaltaa.

Sama ilmiö toistuu, alemmalla tasolla, siinä, että monissa kohdin (eikä ainoastaan raamatussa!) voidaan osoittaa käytetyn myöhemmissä kirjoituksissa jo ammoin kuolleen ja auktoriteettia saavuttaneen kirjoittajan nimeä. Joillekin kirjoittajille on sittenkin tärkeämpää saada ajatuksensa hyväksytyiksi kuin nimensä historiaan!

Sanalla sanoen, jos kirjoituksista haluaa jotain ymmärrettävää saada irti, on hylättävä sellainen mahdollisuuskin että jumala olisi edes pienimmässä määrin missään kohtaa tarttunut kirjoittajan ulkopuolelta tämän kynään ja ohjanneen sitä haluamaansa suuntaan. 

Itseasiassa juuri tuon kaltaisesta tendenssistä on alkuperäistä kuvausta juuri exiilin aikaisten tapahtumien kuvauksissa.

Sekä Jesajan että Jeremian mukaan Nebugadrezar toimi Jahven välikappaleena, siis jotenkin tämän käskyn alaisena, toimittaessaan Juudan kansan pakkosiirtolaisuuteen.

Samoin Persian kuningas Kyyros toimi Jahven toimeksiannosta kaikessa minkä teki, juutalaisten palauttamisessa, temppelin uudelleen rakentamisessa.

Ihan yhtä hyvin voisimme me kertoa omasta lähihistoriastamme, että koska suomalaiset olivat keskenään eripuraisia, Hra rankaisi meitä käskemällä Neuvostovenäjän hyökätä kimppuumme, ja koska suomalaiset taipuivat yhtenäisyyteen, Hra peruutti antamansa tuomion ja ”salli” Venäjän vetäytyä.

Siitähän vain on kysymys että valitaanko historiallinen vai teologinen tarkastelutapa.  Yhdessä ne eivät voi toimia, ja teologisen on väistyttävä.

Iänikuinen sananselitys

Sananselitys näyttää kuuluvan kirjauskontoon yhtenä sen keskeisistä elementeistä. Se on kirjoitettujen tekstien merkityksen selittämistä. Tarve siihen syntyy siitä kaikille mitä hyvänsä kirjoja lukeneille, ja varsinkin kirjoittaneille, tutusta asiantilasta, että jokainen lukija kokee kirjoitetun omalla tavallaan.

Mutta uskonnollisen sananselityksen suhteen on tilanne sellainen, että kirjoittajat ovat ammoin kuolleet, ja papisto ym piirit jotka tuntevat tarvetta uskonnon koossapitämiseen, kokevat tarvetta saavuttaa jonkinlainen yhteinen näkemys kirjoituksista. Edellä mainitun lainalaisuuden perusteellahan se on pitemmän päälle mahdotonta, ja niinpä eräänä, ehkä vailla itsetietoa syntyneenä, menetelmänä on väsyttää kuulijat kertomusten monilla haaroilla selityksineen, toisaalta viedä selittelyn terminologia niin korkealle tasolle että maallikot eivät viitsi sinne kiivetä, vaan tyytyvät oletukseen että ”kaipa ymmärtävät paremmin kun ovat siihen koulunsa käyneet”.

Tavanomainen sananselitystilanne on sellainen, että ensin viitataan selitettävään tekstiin lukemalla se ääneen läpi.

Esmes luterilaisen kirkon kaavoihin näyttää kuuluvan, että kussakin sananselityksessä, ns. sanaosassa luetaan alussa kaksi raamatuntekstiä, yksi Vanhasta sekä yksi Uudesta testamentista (epistola)Tämän jälkeen luetaan evankeliumi.

Lukemisen suorittaa joko pappi osittain tai kokonaan maallikot.

Tämä ”asiaosuus” on usein yhdistetty liturgiaan siten että jokaisen lukemisen jälkeen kuoro tms. restitoi ”Tämä on jumalan sana”, minkä tarkoitus on erottaa luetut tekstit seurakuntalaisten mielissä kaikista muista maailman teksteistä erityiseen kategoriaan.

Kuvaavaa on myös se, että tekstit ovat aina raamatun eri osista!

Se on tämän teeman kannalta erityisen merkittävää, etten sanoisi paljastavaa, sillä siinähän on juuri tarkoituksena iskostaa ja tukea sitä asettamusta että ne kaikki kuuluvat yhteen ja samaan kaavan, toisin sanoen ovat samaa asiaa siinä suuressa yhtenäisessä juonessa, minkä Raamatussa muka on.

Tämä toistuu niin systemaattisesti jokaisessa jumalanpalveluksessa, että oletan luterilaisen kirkon pitävän tätä koko uskontonsa perustotuutena.

Siitä on vain se uskonnon kannalta välitön seuraus, että tärkeintä ei olekaan esmes Jeesuksen kristuksen pelastustyö, ei jumalan armo tai anteeksianto, vaan todellinen fokus on siinä, kirjoituksesta pidetään kiinni.

Itse asiassa kaikki se kurssista poikkeaminen, ”pieleen meno” mitä historian aikana on tapahtunut, onkin seurausta juuri tästä. Pintapuolinenkin kirkkohistorian tarkastelu osoittaa, että aina sekä uskonnon että poliittisen tilanteen kannalta parempi ratkaisu tapahtunut siinä vaiheessa, kun vanhoja dogmeja on onnistuttu tulkitsemaan uudella tavalla.

Juuri tässä tilanteessa herääkin sitten yksi suuri kysymys: Kumpi sitä jumalan sanaa oikein on, sekö mitä on kirjoitettu, vai se, miten se on osattu tulkita!

Mutta nyt tarkastellaan sitä, millaista tämä jokaviikkoinen sananselitys on käytännön kannalta.

Kirkkokäsikirjassa määrätyn kaavan mukaan on valittu raamatunkohtia jotka käsitellään jokaisessa kirkossa samana sunnuntaina.

Jokainen voi Yliopiston Almanakasta lukea mitä tekstejä kullekin sunnuntaille on määrätty, ja jos ei ole sitä vielä tehnyt, voi vaikka kirkkoon menemällä tai radiosta kuuntelemalla todeta että näitä todella noudatetaan.

Tekstejä on yksi Vanhantestamentin puolelta, yksi ns. ”epistolateksti” tavallisimmin Paavalin kirjeistä, Apostolien teoista tms, sekä vielä Evankeliumiteksti, joka tulee nimensä mukaisesti jostakin Uudentestamentin evankeliumista.

Tiedossani ei ole millä perusteella kirkko yhdistelee kulloisellekin pyhäpäivälle kuuluvat tekstit, mutta olettaisin, että pyrkimys tuoda esiin yhteistä teemaa vanhan ja uuden testamentin välillä olisi keskeisintä.

Myöskin kansalliset ns. maalliset merkkipäivät yms. näyttävät toisinaan olevan taustalla, ja siinä tapauksessa tekstien juonellinen yhteys jonkin verran hämärtyy.

Viittauksien ketju.

Sananselitys eli saarna siis lähtee kirjoitettuun viittaamisesta.

Lähempi tarkastelu osoittaa heti, että se ei jää miltään osin yksittäiseen viittaukseen, vaan viittauksen takaa paljastuu kokonainen viittauksien ketju, vai pitäisikö sanoa peräti verkosto, jonka viimeinen lenkki pappimme viittaus vain onkin.

Otetaan esimerkiksi fiktiivinen tapaus, jossa pappi haluaa nojata puheessaan johonkin Jeesusta koskevaan, jonka apostoli Paavali on tullut kirjeissään maininneeksi.

Mitä se sitten voisi olla?

Paavalilla on hämmästyttävän vähän sanottavaa mistään Jeesuksen opetuksista, mitkä koskevat ns. vaellusta, eli arkipäivän käyttäytymistä tässä maailmassa. Lähes ainoa, minkä hän tuntuu Jeesuksesta tietävän, on se, että tämä oli teloitettu ristiin naulaamalla, sekä jotakin mystistä kautta tullut tietämys siitä, että tämä toimenpide oli vapauttanut ihmiskunnan synneistä. Se on siis hänen uskontonsa absoluuttinen ydin.

Oletamme nyt että pappimme viittaa juuri tähän, esmes. Galatalaiskirjeen 3:1 esiintuomaan seikkaan.

Pappi viittaa tässä suoraa johonkin hyvin todennettavissa olevaan sikäli, että Paavali on todella näin kirjoittanut. Eikä sitäkään ole syytä epäillä etteikö ristiinnaulitsemista olisi tapahtunut, paljonhan sellaista tapahtui muutenkin tuona aikana.

Mutta itse se teologia, mikä tähän sisältyy, nim. Syntien sovitus ja anteeksiantamus yms, tuleekin sitten monen mutkan kautta. On olemassa varma tieto, että mitään nykyisistä evankeliumeista ei ollut tuohon aikaan kirjoitettu, joten niihin ei voinut Paavali viitata. Siinä on selvä katko.

Itse periaate, että jokin synti olisi sovitettavissa uhrilla jumalalle, juontaa juuri niihin ammoisiin aikoihin jolloin ihmiset ylipäätään olivat pelkouskontojen vallassa uhraten milloin millekin jumalalle vaikka mitä, jopa omia lapsiaan (en tarkoita Molokin palvontaan vaan Abrahamin ja Isakin tapausta, ks. 1. Moos. 22:2)

Hiljattain ilmestyi hyvin hyvin ansiokas artikkelikirja jossa näitä asioita valotetaan. Kyseessä on Suomen Eksegeettisen Sauran julkaisu jonka on toimittanut Kirsi Valkama.

Hän on pannut kirjalle nimeksi ”Israelin uskonto ennen juutalaisuutta” ja se on hyvin kuvaava nimi, sillä kirjan artikkeleista on selkeästi nähtävissä, että ennan usein mainittua eksiiliä, pakkoriistolaisuutta, kyseessä oli todellakin eri uskonto. Alleviivaan sitä, että tämä ei ole ateistien, vaan teologien tekemää tutkimusta.

Kun nyt pappi viittaa Paavaliin, joka puolestaan viittaa veriuhriin, niin pappi viittaa itseasiassa itse usein tuomitsemaansa pakanalliseen uskomukseen! Eikä siinä kyllin, pian tämän puheensa jälkeen hän käy jakamaan ns. ehtoollista (vaikka onkin todennäköisesti aamupäivä) joka on , jos mahdollista vieläkin pakanallisempaa, sillä siinähän toteutetaan symbolisella tasolla kannibalismia!

Viime vuosikymmeninä tapahtunut arkeologinen tutkimus on paljastanut melko aukottomasti ihmisen jumalakäsityksen asteittaisen muuttumisen juuri siten, että kivikaudella olivat käsitykset olleet peräti toisenlaiset kuin pronssikaudella, rautakauden tavat taas erottuivt selkeästi pronssikautisista jne, mutta siten, että vanhaa perimää raahattiin mukana niin hyvin kuin se muistiinmerkitsemistekniikoiden kehitystasosta riippuen oli mahdollista.

Sillä eihän kukaan voi olla sitä mieltä, että se kiivas, kiukkuinen, oikutteleva epämääräisyyksiä ilmoituksissaan viljelevä olento, josta ei kaikistellen saanut selvää, oliko henki vai fyysinen olento kyseessä, joka mekkaloi vanhan testamentin sivuilla milloin milläkin epiteetillä varustettuna, olisi sama jumala josta Jeesus puhui Taivasten Valtakunnan hallitsijana.

Minä en suinkaan yritä Puolustaa Jeesusta vääristelyiltä. Tosiasiahan on, että evankeliumien Jeesus nojautui mitä suurimmassa määrin oppinsa perusteluissa siihen mitä ”kirjoitettu on”, ollen siis itse varsinainen kirjauskovainen. Sehän ei suinkaan vähennä hänen oppiensa arvoa, vuorisaarnan opetukset ovat edelleenkin parasta mitä yksikään tuon ajan julistajista tarjosi.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä kertoo jotakin siitä miten kirjauskonto toimii: Jeesukselle itselleen oli tuskin edes vaikeaa lähteä liikkeelle kirjoitetusta, sillä ne joiden kanssa hän joutui tekemisiin, pitivät niitä jo valmiiksi totuuksina. Kuten Jeesus itse sanoi, ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. ” (Matt. 5:17)

Näin hän sanoi, ja silti kumosi lakeja minkä ennätti!

Mutta siinä tuli vain todistettua kirjauskonnon onttous;

No miten on että lopputulos voi kuitenkin olla niinkin hyvä kuin on ?

Ensinnäkin, ei voida puhua mistään lopputuloksesta, vaan tämänhetkisestä tilanteesta.

Jos hartauselämän funktiona pidetään tasapainoista elämää, niin kirjauskonnot sananselityksineen ovat sitä haitanneet yhtä paljon kuin hyödyttäneetkin, siitä syystä että ne ovat vieneet huomion hartauselämän perusteista joka on hengellinen, tykkänään sielulliselle puolelle vaatien alituista älyllisen tason kannanottoa milloin mihinkin kysymykseen.

Edellä kuvattu selitysten ketju ei rajoitu jo tapahtuneeseen, vaan selityksiä syntyy jatkuvasti lisää, asian luonne vaatii sitä.

Lisäksi on nähtävissä suoranainen miinoitus, jonka sisältää lähetyskäsky, ja tämä koskee kaikkien uskontojen lähetyskäskyjä. Ottamatta kantaa siihen mikä kulloinkin on ollut varsinainen syy kullekin sodalle, niin aiheena on huomattavan usein kummitellut Matt. 28:19 annettu tehtävä ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...”.

Uuden testamentin katkokohdat

Uuden testamentin sisäiset katkot.

Myös Uusi testamentti sisältää selviä juonen katkoja. Ne on siinä jopa helpompi huomata koska sen synnyn aikajana on paljon lyhyempi kuin Vanhan testamentin vastaava.,

Siiä voi melkein nähdä historian kehityksen siirtymisen uudelle tasolle.

Muistiinmerkitsemistaidon- ja -tekniikan kehittyminen on taustalla.

Mutta ainoastaan taustalla, sillä merkillepantavaa on, että Uudentestamentin kaikkein perustavimmat tapahtumat, evankeliumeissa kuvatut, onnistuttiin muuntamaan muistitiedoksi kansanperinteeksi, muistitiedoksi, ennen päätymistään papyruskääröihin.

Ja vasta paljon sitäkin myöhemmin kristilliseen kuvioon tuli mukaa kuvaamataiteet, kuvanveisto arkkitehtuuri yms, jotka myöhemmin ovat vaikuttaneet sen fiksoitumiseen. Jopa Jeesuksen kasvot tunnistetaan oitis kun ne ilmaantuvat milloin pilveen, milloin talon seinään, milloin taas Torinon käärinliinaan!

On sanottu, että Jeesus-usko olisi jäänyt tulematta jos se olisi jäänyt Jeesuksen puheiden varaan.

Tässä onkin nähtävissä selvä katko aatehistoriassa.

Mutta lisäksi näkyy selvääkin selvemmin, miksi tuollainen katko on tarpeellinen uskonnon kehityksessä

Evankeliumien miehet Johannes kastaja ja Jeesus kristus julistivat määrätynlaista sanomaa, jossa keskeisellä sijalla oli taivasten valtakunta. Juuri taivasten valtakunnan kuvaamiseenhan olivat suunnatut Jeesuksen kuuluisat vertaukset.

Kaikenkaikkiaan tuo termi esiintyy evankeliumeissa ainakin 20 kertaa. Jos ei siitä voi päätellä, että Jeesus julisti oppia Taivasten valtakunnasta, niin ei sitten mistään.

Toiseksi Jeesus puhui paljon konkreettista siitä, miten tuohon valtakuntaan pääsee sisälle. Kun niitä lukee, täytyy olla sokea tai hullu jos ei ymmärrä että kysymys on asianomaisen omasta käyttäytymisestä, niinkuin esmes Luukkaan evankeliumin 18. luvussa:”22 Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: "Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua."  23 Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. ”

Paavalin kirjeistä termiä ”Taivasten valtakunta” ei tahdo löytyä tikulla kaivelemallakaan muutoin kuin implisiittisesti.

Mistä johtuu että Paavali pystyi esittämään teologiansa kokonaan muilla termeillä, vain etäisesti viittaamalla Taivasten valtakuntaan?

Tässä ilmeneekin aatehistoriallinen katko. Perustana on yksinkertaisesti se, että Jeesus siis esitti korkean moraalin vaatimusta Taivasten valtakuntaan pääsyn edellytyksenä (”Ei jokainen joka huutaa 'Herra Herra' pääse Taivasten valtakuntaan, vaan jokainen joka tekee minun isäni tahdon” ).

Mutta Paavali lienee oivaltanut, että ei tuollainen oppi voi kauaa kestää, koska ihmiset ryntäävät aina tavoittelemaan omaa etuaan, ja muokkasikin oppia niin, että sysäsi taka-alalle Jeesuksen keskeisen opetuksen. Tilalle hän nosti sola gratia- nimellä elämään jääneen oppinsa, jonka mukaan ainoa edellytys on usko Jeesukseen kristukseen. Ei kuitenkaan samassa mielessä kuin Jeesus oli opettanut, siis että uskominen häneen on sitä että uskoo ja tunnustaa oikeiksi hänen opetuksensa, vaan tykkänään uudessa merkityksessä: että Jeesus on ristinkuolemalla sovittanut ”meidän kaikkien” synnit, ja joka ei tätä usko päätyy kadotukseen.

Teot taas... no niin, eihän Paavali niidenkään merkitystä voinut tyystin kieltää, vaan niistä kyllä puhuttiin jo hänen kirjeissään. Siitä kuitenkaan ei pääse yli eikä ympäri että Paavalin opissa ne ovat alisteisessa asemassa yksin armosta-oppiin nähden.

Huhut on kirjattu todeksi

Se katkeamaton ja täyteläinen sanoma jonka eheyttä joka pyhä ja arki sadattuhannet saarnaajat todistelevat, sisältää itse asiassa säröjä ja katkoja lukemattoman määrän.

Niitä on syytä analysoida lähemmin, koska ne ovat täysin kompromettoivia mitä tulee "sanan eheyteen".

Kompromettoiva merkitsee tässä sitä mitä se raskaimmillaan voi merkitä; se ei pelkästään herätä epäilyksiä, vaan saattaa sanoman kyseenalaiseksi osoittamalla että tuo ei voi olla totta, koska myöhemmin sanottu perustuu aikaisemmin esiin tuotuun vain hataraakin hatarampien aasinsiltojen välityksellä.Ja ennen kaikkea, koska aikaisemmin sanottu on todistettavasti fiktiota.

Jonkinlaisena pääkatkona voidaan pitää sitä, että evankeliumien tapahtumia ylipäätään perustellaan Vanhantestamentin kertomuksilla.

Ne nimittäin kumoutuvat itsestään siihen, että ne häipyvät eksiilin, pakkosiirtolaisuuden aikana tapahtuneen kirjaamisen kautta historian, esihistorian ja tarumaailman todistamattomaan hämärään.

Suurin osa ennen pakkosiirtolaisuutta tapahtuneeksi kirjattu on kulkupuhetta tavalla tai toisella..

Ne kirjoitukset, joiden väitetty olevan ajalta ennen pakkosiirtolaisuutta, kertovat usein samoista asioista eri tavoin, sisältäen sellaisia ristiriitoja jotka eivät selity millään muulla kuin muistivirheillä joita vääjäämättä ilmenee kun eri lähteitä ruvetaan yhdistelemään.

Tämä nyt ei olisi kovin vakava asia, mutta kun kaikki nämä kirjoitukset asetetaan kategoriaan "Jumalan sana".
Kohtuudella voisi odottaa, että jumalan ilmoitus olisi johdonmukainen sekä ytimeltään että muodoltaan.
Tämä merkittävä katko aktualisoituu siinä vaiheessa, kun Jeesuksen historiaan liittyviä tapahtumia aletaan niillä perustella.

Juuri nyt on Jukka Norvanto julkaissut kirjan Mooseksesta evankelistana, minkä tarkoituksena on nimenomaan vahvistaa tätä ikivanhaa tulkintatapaa. 

UT:n  harhaviittauksia menneeseen

Uudesta testamentista voidaan osoittaa useitakin viittauksia Vanhaan testamenttiin, jotka lähemmin tarkasteltuina ovatkin viittauksia tyhjään.

Kuten nyt evankeliumin (Matteus 1:22-23) viittaus Jesajan kirjan 7:14 ennustukseen Immanuelista jonka on määrä syntyä neitsyestä näyttää aivan selkeältä, paitsi että Immanuel nimisestä pojasta ei sen koommin kuultu. Mutta kun Jesajan kirjan teksti onkin osoittautunut käännösvirheeksi; Jesaja ei ollutkaan maininnut neitseestä mitään vaan nuoresta naisesta. Sellaisen raskaaksi tulemisessa ei pitäisi olla mitään ihmeen kaltaista.

Jehovan todistajat ovat omassa käännöksessään lieventäneet ”neitsyen” ”neidoksi”, mikä onkin jo jonkin verran toinen asia.

Entä sitten kuvaukset Marian saamasta ilmestyksestä, jonka yhteydessä hänen piti, paitsi ilmoitusta, saada myös itse hedelmöitys. Hartaalla paatoksella kerrotaan täytenä totena, miten Maria totteli jumalan käskyä ja hoiti hommansa kuten tulikin tietoisena siitä että poika joka syntyi oli jotain erityistä.

Mutta missä oli tämä tietoisuus silloin, kun saman kertomuksen puitteissa tullaan ns. tosiasioiden kanssa tekemisiin?

Tosisian kuvauksena voitaneen nimittäin pitää sitä, kun Jeesus oli opettamassa kotikaupungin synagogassa, ja Maria, saatuaan tästä tiedon, tuli hakemaan häntä pois sen varman vakaumuksen vallassa, että poika "oli suunniltaan". Suunniltaan meno on samaa kuin hulluksi tuleminen, jonka perusteella suku on ennen sitä ja sen jälkeen useinkin ryhtynyt vastaavanlaisiin toimenpiteisiin: haetaan poika pois ennen kuin häpäisee koko suvun.

Tämä episodi on otettu evankeliumeihin mukaan ilmeisen merkittävyytensä ansiosta; Marian esiintymisen seurauksena Jeesus nimittäin antoi potkut koko suvulle äitiä itseään poislukematta.  Tämä on tärkeää, koska se on sellaisen pojan vääjäämätön osa, joka lähtee kulkemaan omia polkujaan.

Tässä yhteydessä Jeesus myös sanoo, että hänen sukunsa on siellä synagoogassa niiden keskuudessa jotka häntä kuuntelevat. Tämä on jonkin verran epäjohdonmukaista, sillä alkoi sitten löytyä hänen huomattavimmat vastustajansakin; lisäksi sen kantelupukin joka meni järjestämään perhedraamaa kertomalla Marialle, oli täytynyt olla osana tuota kuulijajoukkoa hetkeä aikaisemmin. 

Mutta epäjohdonmukaisuus onkin hyvin inhimillistä, vaan ei jumalallista.

Juonen katko UT:n sisällä

Uudessa testamentissa on nähtävissä selvänä eräs katkos, joka toteutuu kokonaan sen itsensä puitteissa. Kyseessä on paradigman muutos siirryttäessä Jeesuksen opetuksista Paavalin opetuksiin.

Kun Jeesus saarnasi lähelle tulleesta Taivasten valtakunnasta, jonka hän kehoitti ottamaan täydestä todesta, toisin sanoen uskomaan siihen, niin Paavalin kirjeistä ainoastaan paatuneet teologit pystyvät tätä alkuperäistä sanomaa kaivelemaan esille. Se on siis siellä korkeintaan implisiittisesti, rivien väleissä.

Paavali antaa piut ja paut taivasten valtakunnalle ja sen läheisyydelle, ja kääntää asian niin päin että uskominen tarkoittaakin sitä että Jeesuksen tappio kansanjohtajana käännetään nurin perin ja tehdäänkin voitoksi, ja että tähän sitä on juuri uskottavakin.

Ei Paavali eikä muutkaan hänen teologiaansa uskovat kysele että mihin uskomisesta Jeesus ylisti roomalaista komppanianpäällikköä josta sanoi että "en ole juutalaistenkaan keskuudessa tavannut noin vahvaa uskoa". Ei ollut mitään ristinkuolemaa, tuskin edes näköpiirissä.

Entä foinikialaista naista jota ensiksi haukkui siaksi ja koiraksi, ja joka riiteli takaisin rääväsuisen naisen sinnikkyydellä, "herra, syöväthän penikatkin niitä muruja joita tipahtelee isäntien pöydiltä"... mihin uskoi?

Ilmeisesti Jeesus oli tyytyväinen siihen että nainen oli uskonut hänen puheisiinsa. Mitään muuta ei ainakaan kertomus sisällä.

Mutta tämä tällainen ei kelpaa Paavalille, ja ylipäätäänkin hän käyttäytyy kuin ei olisi ikinä kuullutkaan mistään mitä Jeesus oli sanonut elävänä, historiallisena henkilönä.

Hän sanoikin että vain ristiinnaulitusta kristuksesta hän haluaa tietää . ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1.Kor. 2:2)

Paavalikin vetosi joitakin kertoja  raamatunkohtiin, jotka ilmiselvästi edellytti yleisesti tunnetuiksi.

Nyt meidän kannattaa verrata tätä vetoamista siihen vetoamiseen mitä nykyteologi tekee sanaa selittäessään ja viitatessaan Raamattuun.
Tilanteesta tulee jopa mieletön siitä johtuen, että sitä, mihin nykyteologi kaikkein useimmin viittaa ja vetoaa, ei Paavalille ollut edes olemassa, vaan hän oli juuri itse tekemässä sitä!

Kysyin kerran Jehovan todistajalta, että missä kohtaa Raamattua edes väitetään, että Raamattu, on jumalan sanaa, hän tuota pikaa selaa esiin 2. Timoteuskirjeen 3:16, jossa selitetään että ”koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyötyisä opetuksena, nuhteena, kasvbatuksena vanhurskaudessa.” (vällttääkseni käyttämästä Jehovantodistajien omaa käännöstä jäljensin tämän sitaatin Aapeli Saarisalon ns. sanatarkasta käännöksestä, jossa suomen lauseoppi on jätetty mahdollisimman vähälle).

Näin siis viitataan auktoriteettiin joka ei ollut mikään auktoriteetti syntyessään, vaan yritti kaikin keinoin hakea itselleen auktoriteettia vanhemmista auktoriteeteista.

Syntyy köyden kaltainen punos jossa yksikään säie ei johda sen päästä päähän, vaan näennäinen jatkuvuus syntyy siitä että säikeet takertuvat ja tukeutuvat toinen toisiinsa.

No mikäs siinä, onhan köysi suhteellisen kestävä rakennelma, Mutta sen jatkuvuus on ainoastaan näennäinen.

Yhtä näennäinen on Raamatun yhtenäinen juoni. 
 

Pätkä köyttä

Historian tulkinnan problemtiikkaa

Kuvitteellinen folkloristi tapaa rituaalin harjoittajan.

Joka aamu täsmälleen klo 7 hän menee kodissaan tarkoitusta varten pyhitettyyn paikkaan.

Seinällä riippuu kummallinen teline jossa on kaksi hyllyä. Niistä ylemmällä on iso sininen pullo, alemmalla sienen muotoinen keramiikkaesine sekä pieni vihertävä litteän kuution muotoinen kappale.

Hyllyn kahta puolta on tapit, joista vasemmanpuoleisessa riippuu kahvasta ylösalaisin olevaa T-kirjainta muistuttava esine jonka tarkoitusta voi vain arvailla. Oikeasta riippuu pitkävartinen esine joka näyttää harjalta.

Tämän rustingin edessä hän nyt suorittaa merkillisiä menoja joissa taivutetaan vartaloa, nostellaan jalkoja vuorotellen, ojennellaan käsiä kaikkiin suuntiin jne. Tätä kestää hyvinkin 15 minuuttia.

Lopussa tulee yhdeksän pitkään kestävää kumarrusta, ja aivan lopuksi hän laskeutuu polvilleen ja näyttää kohdistavan katseensa tuohon seinässä olevaan kotialttariinsa, jonka yläosa on nyt aivan hänen otsansa korkeudella.

Tästä hän kumartuu hitaasti eteenpäin kunnes otsa painautuu lattiaa vasten. Hän ristii kätensä päälaelle.

Tässä loppuasennossa hän ilmeisesti vaipuu jonkinasteiseen transsitilaan, sillä tässä asennossa hän viipyy vähintään 3 minuuttia.

Tottahan tästä kuvauksesta voisi päätellä, että harjoitetaan jotain uutta (tai vanhaa) uskontoa suorittaen pakanallisia palvontamenoja. Kaikki rekvisiitta on saapuvilla, aina harrasta tunnelmaa myöten.

Tosiasiassa siinä olen minä suorittamassa kylppärissä joka-aamuista voimistelua.

Harrasta harjoitusta. Oikealla vessan pönttö

Alttarin mieleen tuova hökötys seinällä on suihkuhylly, jossa on shampoopullo, saippua ja jalkainhoitoraspi. Tapeissa roikkuvat varsistaan lattiankuivauslasta ja suihkuharja.

Kumarrusliikkeissä on kysymys kinttujen ja pakaroiden venyttelystä, ja aivan lopuksi on ristiselän ja niskan venyttelyliike, jonka on ohjeen mukaan tehotakseen kestettävä kolme minuuttia kerralla (on muuten osoittautunut erinomaiseksi liikkeeksi ehkäisemään ristiselän vaivoja!).

Kylpyhuoneessa tämä kaikki tapahtuu siksi, että vain siellä on lattialämmitys. Lisäksi se vielä sattuu olemaan riittävän iso jotta siellä sopii kaiken tämän tekemään, mistä edusta ei aivan jokaisessa saniteettitilassa pääse nauttimaan.

Ja sama kaava todellisessa sananselityksessä

Eräs näkemys kerubista.

Tämän kuvitteellisen kuvauksen kaltaisessa tilanteessa on jokainen antiikin tutkija, ja jokainen eksegeetikko joka selittää mitä hyvänsä rituaaliin liittyvää. Ja kun niitä kuvauksia lukee, kannattaa aina muistaa, että mikä hyvänsä tunnistamaton tai vaillinaisesti tunnistettu esine tai ilmiö voi saada aivan muunlaisen merkityksen kuin mitä sillä on todellisuudessa ollut.

Mieleen muistuu esmes Hesekielin kirjan kuvaus Herran kohtaamisesta, joka on uskonnollisten taiteilijoiden mieliin loihtinut kuvia kerubeista enkeleinä, elollisen oloisina siivekkäinä olentoina..Huomatkaa, miten oheisen kuvan tekijällä on ollut vaikeuksia mieltää eri suuntiin sojottavia siipiä joilla on iso merkitys Hesekielin kuvauksessa!

Sekin asia voidaan kuitenkin nähdä toisellakin tavalla.

Toinen näkemys Hesekielin kerubeista. Jos minä saan valita valitsen tämän!

En välitä tähän siteerata itse tekstiä, mutta kehoittaisin jokaista lukaisemaan Raamaatusta Hesekielin kirjan 1. luku kokonaisuudessaan. Väitetään, että eräällä Nasan insinöörille annettiin tehtäväksi piirtää paperille mitä hän kirjan kerubikuvauksesta käsitti, ja tuloksena oli jonkinlainen mönkijän tapainen kulkuneuvo (vrt. ”kuukulkija”!).

Saman tapaisia mahdollisia väärinselityksiä piisaa Raamatun lehdillä vaikka kuinka paljon, sitä enemmän mitä kauemmaksi taaksepäin kirjoittamisajankohdasta, ts. pakkosiirtolaisuudesta, mennään.

Mikä oli esmes ”palava pensas” missä IHVHn kuvataan ilmestyneen Moosekselle.

Mooses ja palava pensas.

Mitä olivat ”lain taulut”, jotka tuhoutuivat ja häipyivät havaintopiirin ulkopuolelle yhtä vääjäämättömästi kun Josef Smithin kultataulut myöhemmin.

Mikä oli ”liiton arkki” jolla kuvausten mukaan oli maagisia ominaisuuksia.

Entä uurim ja tummim, mitä ne ?

Tällaisilla tarinoilla on taipumus fiksoitua kiinteiksi ja pysyviksi selityksiksi. Pikku hiljaa ne hyväksytään yhä laajemmin ja niistä tulee auktoriteetteja per se.

Lisäksi on vielä huomioitava tämä kaksoisvaikutus:

Meille merkitsee jotakin se, minkälaisen käsityksen me, nykyajan ihmiset, saamme kun luemme noita kuvauksia. Saattaa olla että silloin ei ole kovinkaan suurta merkitystä sillä mikä palava pensas tai Hesekielin kerubi on todellisuudessa ollut.

Mutta uskonto, joka olennaiselta osaltaan on juuri Raamatun kirjoitusten jatkumoa, on muurattu ja liimattu kokoon yhä uusista paloista joihin vanhat palat senhetkisine selityksineen on otettu mukaan. Niiden päälle on sitten rakenneltu uutta kertomusta osittain käsittämättömästä aineistosta.. On aivan selvää, että johtopäätös ei voi olla oikea jos lähtökohta on väärä!

Näköala muuttuu ku valaistus muuttuu

Tätä taustaa vasten alkaa moni vanhan testamentin kuvauksista näyttäytyä toisessa valossa.

Lisäksi on syytä lähteä siitä marxilaisesta asettamuksesta, että elinehtojen hankkiminen ja ylläpitäminen ovat aina olleet primäärisiä, henkisyyden ja hengellisyyden harjoitukset tulevat lisäksi sikäli kuin aikaa riittää.

Päivät hikoillaan leipätyössä, muut harjoitukset ovat lähinnä iltojen hupia.

Kuten Raamatusta voimme lukea, oli karjanhoidolla keskeinen osa kuvattujen aikojen talouselämässä.

Karjaa syötiin, lypsettiin ja uhrattiin jumalille.

Kuten Raamattu kertoo, kahakat kansanryhmien välillä olivat yleisiä, orjia otettiin sekä työvoimaksi että perheenjäseniksi, vaimoiksi.

Kuten Raamatussa implisiittisesti kerrotaan, naapurisopu oli usein vallitsevana, ja tämä mahdollisti ristiinnaimisen. Tästä on monia esimerkkejä.

Kuten raamattu myöskin implisiittisesti kertoo, olivat olot toisinaan, ehkä jopa enimmäkseen, uskonnollisessa mielessä suvaitsevaisia, mikä oli tietysti enemmän kuin toivottava olotila yhteiskunnassa missä on monesta eri kulttuuripiiristä lähtöisin olevaa väkeä.

Se oli sen ajan monikulttuurisuutta ja siihen oli pakko liittyä suvaitsevaisuus.

Aika ajoin tilanne tietysti ryöstaytyi käsistä, niinhän se pakkaa nykyisinkin tekemään.

Kuten sanottu, teologit itse tuovat aineistoa joka mahdollistaa lähdekriittisen suhtautumisen Raamatun uskontoon.

*Kirsi Valkaman* toimittamassa kirjassa "Israelin uskonto ennen juutalaisuutta" valotetaan monelta taholta sitä, miten Israelina tunnetun kansan uskontoon kuului monenlaisia jumalia, kumpaakin sukupuolta, ennenkuin monoteistinen jahve-uskonto eli juutalaisuus pääsi valtaan. Ja tuohan tapahtui itseasiassa vallankumouksen omaisesti pakkosiirtolaisuuden hyvin lyhyen periodin aikana ja seurauksena.

En ole varma voiko sitä edeltävää aikaa kutsua edes suvaitsevaisuuden ajaksi, sehän edellyttää, että on joku joka ottaa suvaitakseen joitain toista. Mutta kun monijumalaisuus kuului jokapäiväiseen elämään, niin mikä osapuoli olisi silloin suvaillut mitä?

En ole koskaan kuullut että Kreikan ja Rooman sisäisiä uskontoja olisi nimitetty suvaitsevaisiksi, pikemminkin näyttää siltä että jumalat riitelivät enimmäkseen keskenään, ilman että kukaan olisi organisoinut kansanjoukkoja puolustamaan yhtä toista vastaan. Niin myös Palestiinassa.

Genesiksessä ja Exoduksessa tapaamme useitakin kertoja papiksi tituleerattuja vaikuttajia, eikä ole paljoa kyselty minkä jumalan pappi kukin heistä oli.

Kuitenkin on selvää, että Abraham, joka asettui Kanaaniin, ja tapasi siellä Saalemin papin Melkisedekin (jonka kanssa tuli muuten huomattavan hyvin toimeen), ei voinut tavata sen uskonnon pappia jota itse oli vasta perustamassa.

Ja mikä olikaan Mooseksen appiukko muu kuin pappi. "Ja Mooses kaitsi appensa Jetron, Midianin papin, lampaita...". Yksinkertaisesti vain maininta pappeudesta, ainoana epiteettinä paikkakunnan nimi, Midian. Eikö tämä kerro selvääkin selvemmin sen, että ei ollut tärkeää minkä jumalan pappi oli kyseessä, ja toisaalta, että oli luonnollista että paikkakunnan jumalalla kuuluu olla paikkakunnan pappi.

Joka tapauksessa, sen aikaisiin toimintatapoihin kuuluu laajasti nimenomaan erilaisiin kultteihin liittyvien rituaalien salliminen.

Mutta kun tätä historiaa sitten alettiin kirjoittaa, juuri olosuhteista lähtevä tarve pani kirjoittajat värittämään tapahtumat mieleisikseen. Tarkoituksena oli ennenkaikkea Isralelin identiteetin luominen.

Juuri tällä tavalla todella hyvistä kuninkaista, jotka ottivat huomioon kansan monipuoliset tarpeet, jotka sallivat tuhansien kukkien kukkia, tuli kuninkaita "jotka tekivät sitä mikä oli pahaa Herran silmissä", kun taas yhteen pisteeseen tuijottavista niuhottajista , kuten Joosiasta, tuli esikuvallisia Hran tahdon toteuttajia.

Kaikkien kuolemat, sotavoitot ja -tappiot, koko elinkaari oli helppo jälkikäteen sepittää suoranaiseksi Hran vaikutukseksi. Hra palkitsi ja rankaisi.

Näinhän nykyäänkin tehdään. Monet menestysteologiat selittävät eurooppalaisen kapitalismin kukoistuksenkin palkkioksi jumalalta, ja suurin osa kristityistä taitaa syvällä sisimmässään uskoa että näin on.

Näin paradigman muutos, pitäytyminen annettujen uskomusten sijasta vain tietoon saatuihin tosiasioihin, muuttaa hetkessä koko kuvan toisenlaiseksi. 

Aikaperspektiivi sananselityksessä

 Aikaperspektiivi

En ole varma mitä aikapespektiivillä tarkoitetaan, sen verran kummallisissa yhteyksissä olen nähnyt käsitettä käytetyn.

Tässä kuitenkin tarkoitan sillä sitä ilmiötä joka tulee näkyviin kun aletaan peräämään vanhan tiedon syntyhistoriaa: Kun kysytään että "kuka niin sanoo ja mistä hän sen tietää", joudutaan vääjäämättä kysymään myös että minä ajankohtana ja minkälaisissa olosuhteissa mikäkin tiedon murunen ilmaantui.

Selvennykseksi ensin vähän maisemaperspektiiviä kuvan kanssa.

Alla olevassa kuvassa ratakiskot ovat aivan selvästi suoria.

Kun ne nyt kaukana taivaanrannalla näyttävät kohtaavan toisensa, niin erään logiikan mukaan niiden pitäisi taivaanrannan takana mennä ristiin ja edelleen alkaa loitota toisistaan.

Kokemuksemme, siis tietämyksemme asiasta, kertoo kuitenkin muuta: raideleveys pysyy muuttumattomana myöskin kaukaisuudessa.

Mutta sitten kokemuksemme kertoo myöskin, että ei mikään suora rataosa ole äärettömän pitkä, ei edes kovin pitkä, vaan ensimmäinen mutka tulee ennemin tai myöhemmin vastaan.  Mutta tämä asiantila ei paljastu tästä kuvasta.

Siksi joudumme turvautumaan päättelyyn, ja tiedämme, että päättely voi johtaa vain hyvin ylimalkaisiin tuloksiin. Emme pysty edes sanomaan, kaartuuko rata ensimmäiseksi oikealle vai vasemmalle, miten jyrkkä kaarros on kyseessä, ja vain summittaisesti voimme sanoa mihin suuntaan rata johtaa. Yleensä niillä on taipumus johtaa suurin piirtein siihen ilmansuuntaan jonka näkyvillä oleva pätkäkin paljastaa. Mutta hyvin tiedämme, että kun astuu junaan  vaikkapa Sydänmaa asemalla, voi matkustaa periaatteessa yhtä hyvin  Turkuun kuin Vladivostokiinkin. Kaikki riippuu omista valinnoista matkan varrella.

Sydänmaan asema Pohjanmaan radalla, Seinäjoen kunnan alueella.

Tämäntapaista ilmiötä tarkoitan siis aikaperspektiivillä, joka avautuu eteemme ottaessamme Raamatun käteemme.

Meitä esimerkiksi yritetään Raamatun ja sen perustalle luotujen instituutioiden toimesta saattaa uskomaan että Mooseksen laki siihen kuluvien kymmenine käskyineen, on suoraa jumalalta tullutta tekstiä.

Juuri tässä kohtaa kannattaa ensin selvittää mutka mutkalta se tie jota pitkin 10 käskyä on meille asti saapunut.

Yksinkertaisin, ja pitkään vallalla ollut tapa on ollut uskoa sokeasti kirjoitettuun tekstiin.  ”Tottakai ne on jumalalta tulleita kun Mooses kerran oli ollut niitä vastaanottamassa Siinain vuorella. Sana niin opettaa”.

Tämä on eräänlainen ”mutkat suoriksi” menetelmä joka ei sisällä pienintäkään lähdekritiikkiä. Eikä se oikeaksi muutu sillä että vaaditaan ”todistamaan Raamatulla” että se on väärää tietoa.

 ”Todista se raamatulla” on usein kuultu vaatimus uskonnon oppikysymyksiä koskevissa keskusteluissa.

Logiikaltaan vaatimus on sama kuin jos vaadittaisiin perustelemaan Robinson Crusoella että Robinson Crusoe autiolla saarella ollessaan himoitsi tai ei himoinnut Perjantaita vuodekumppanikseen.

 Sivuhyppy autiolle saarelle

Wanhan Robinson-kirjan kuvitusta

300 vuoden ajan asia on sivuutettu vähin äänin, ja 1700 luvun puritaanisessa englannissakin salonkikelpoisuuden seulan läpäisi sellaiset tosiasiat kuin että Perjantai oli alasti, Perjantain ihonväri oli hyvin kauniin ruskea, Perjantain kasvot olivat kauniit, ja hänellä oli tasaiset ja valkeat hampaat, ja Perjantai oli 24 vuotias – siis hyvin aktiivisessa iässä seksuaalisuutta ajatellen.

  Asiaan ei ole kiinnitetty juuri mitään huomiota, korkeintaan on todettu, että Defoe ei katsonut aiheelliseksi kertoa mitään seksuaalisuudesta. 

  Vaikka todellisuudessa kertoikin. Juuri nuo lyhyet maininnat ensitapaamisen yhteydessä sisältävät implisiittisesti ankaran seksuaalisen latauksen, joka ei jää nykyiseltä seksuaalisesti virittyneeltä sukupolvelta suinkaan huomaamatta.

 Mutta jos vaaditaan perustelemaan kirjan teksteillä tuon latauksen purkautuminen, se jää tekemättä. Se on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä koska kirjan sankari tekee ja ei tee juuri sitä mitä kirjailija sanoo hänen tekevän tai tekemättä jättävän. Tällaisessa tapauksessa kysymys jää lukijan ratkaistavaksi, ja lukija ratkaisee tällaiset kysymykset oman kokemuspiirinsä perusteella.

Nykyinen  seksuaalisesti orientoitunut lukija siis käsittää ilman muuta että pojat hipelöivät toistensa elimiä, turha muuta edes yrittää uskotella, nykylukija  näkee nimittäin, että se vasta olisi peräti pervoa että kaksi aktiivisessa iässä olevaa urhoa viettää 6 vuotta ilman muuta seuraa kuin toisensa seura, ja suostuvat täydelliseen selibaattin.

Asianhaaroista voi siis päätellä että näin ei todellisuudessa ollutkaan, vaan saarella vietettiin aktiivista sukupuolielämää. 

Siihen viittaa kyllä Robinsonin huokauskin, että ”asiat olivat nyt niin hyvin että jos ei villien vierailujen vaara olisi alituiseen ollut taustalla olisin mielihyvin jäänyt saarelleni lopuksi elämää” (muistinvarainen lainaus siitä kohdasta missä Perjantai on hiljattain astunut kuvioon).

 Tämän tapaista paradigman vaihdosta tarvitaan tässäkin tapauksessa.
 Niinkuin Robinsonin saarella olo saa tykkänään uuden värityksen siitä, että ylipäänsä vapaudutaan seksuaalisuus-tapusta, joka kielsi edes ajattelemasta sellaisia mahdollisuuksia, niin on tämänkin asian selvittämisen vapaudutaan siitä tapusta että itse Raamattu on jumalan sanaa.

Lähes meidän päiviimme saakka tällaista ajatusta pidettiin kuitenkin syntinä.

Nyt olemme tulleet tilanteeseen, että teologit, eskatologit etunenässä, ovat tuoneet luettavaksemme arkeologista tutkimusta ja tekstianalyyseja koskevia tosiasioita kiitettävällä tarmolla, ja asia onkin kääntymässä niin päin että maallikot, jotka eivät niinkään vaivaudu perehtymään tutkimustuloksiin, ovat jääneet vanhojen käsitysten innokkaimmiksi puolustajiksi

Iso valhe mikä sisältyy tähän kaikkeen on se, että lopputulos, tarkasteltava teksti,  siis vaikkapa 10 käskyä, lanseerataan eteemme ikäänkuin sen kulkema tie olisi täysin mutkaton, siis läpinäkyvä.

Mutta kun ei olekaan. Se tosaiasia, että kyseessä oleva teksti on pantu kansiin pakkosiirtolaisuuden kaudella, ei ole mitenkään kierrettävissä.

Pakkosiirtolaisuuden kausi muodostaa siis horisontin, jonka taakse emme pysty suoraa näkemään.

Niinpä on ainoa mahdollisuutemme jatkaa siitä eteenpäin (siis taaksepäin historiassa) samoin menetelmin kuin näkemämme radanpätkän arvioinnissa. On sovellettava niitä tiedon sirpaleita mitä on käytettävissä, ja siinä ei tule kysymykseen mikään muu kuin kaiken sen keskinäinen vertailu mitä tiedämme muinaisten kansojen uskonnoista ja historiasta yleensäkin.

Tämä taas laittaa aivan uuteen kehykseen senkin, miksi Hammurabin lain oikeusperiaatteet kertautuvat Mooseksen laissa lähes 1:1.

Kaiken esittämäni kritiikin tarkoituksena on saattaa epäilyttävään valoon se kristikunnan perustava väite, että Raamattu on jumalan sanaa.

Se ei yksinkertaisesti voi olla, niin monessa kohdassa kertomus katkeilee, vieläpä niin tökerösti että se ei edes näytä yhtenäiseltä jatkumolta joka alkaa Genesiksestä ja päättyy Johanneksen ilmestyskirjaan.

Sen sijaan on nähtävissä yritys rakentaa yhtenäistä jatkumoa. Itse asiassa kirkon historia ja teologian historia on juuri jatkuvaa selittelyä, ja jatkuvia yrityksiä pois selittää milloin mikäkin ristiriitaisuus.