Iänikuinen sananselitys

Sananselitys näyttää kuuluvan kirjauskontoon yhtenä sen keskeisistä elementeistä. Se on kirjoitettujen tekstien merkityksen selittämistä. Tarve siihen syntyy siitä kaikille mitä hyvänsä kirjoja lukeneille, ja varsinkin kirjoittaneille, tutusta asiantilasta, että jokainen lukija kokee kirjoitetun omalla tavallaan.

Mutta uskonnollisen sananselityksen suhteen on tilanne sellainen, että kirjoittajat ovat ammoin kuolleet, ja papisto ym piirit jotka tuntevat tarvetta uskonnon koossapitämiseen, kokevat tarvetta saavuttaa jonkinlainen yhteinen näkemys kirjoituksista. Edellä mainitun lainalaisuuden perusteellahan se on pitemmän päälle mahdotonta, ja niinpä eräänä, ehkä vailla itsetietoa syntyneenä, menetelmänä on väsyttää kuulijat kertomusten monilla haaroilla selityksineen, toisaalta viedä selittelyn terminologia niin korkealle tasolle että maallikot eivät viitsi sinne kiivetä, vaan tyytyvät oletukseen että ”kaipa ymmärtävät paremmin kun ovat siihen koulunsa käyneet”.

Tavanomainen sananselitystilanne on sellainen, että ensin viitataan selitettävään tekstiin lukemalla se ääneen läpi.

Esmes luterilaisen kirkon kaavoihin näyttää kuuluvan, että kussakin sananselityksessä, ns. sanaosassa luetaan alussa kaksi raamatuntekstiä, yksi Vanhasta sekä yksi Uudesta testamentista (epistola)Tämän jälkeen luetaan evankeliumi.

Lukemisen suorittaa joko pappi osittain tai kokonaan maallikot.

Tämä ”asiaosuus” on usein yhdistetty liturgiaan siten että jokaisen lukemisen jälkeen kuoro tms. restitoi ”Tämä on jumalan sana”, minkä tarkoitus on erottaa luetut tekstit seurakuntalaisten mielissä kaikista muista maailman teksteistä erityiseen kategoriaan.

Kuvaavaa on myös se, että tekstit ovat aina raamatun eri osista!

Se on tämän teeman kannalta erityisen merkittävää, etten sanoisi paljastavaa, sillä siinähän on juuri tarkoituksena iskostaa ja tukea sitä asettamusta että ne kaikki kuuluvat yhteen ja samaan kaavan, toisin sanoen ovat samaa asiaa siinä suuressa yhtenäisessä juonessa, minkä Raamatussa muka on.

Tämä toistuu niin systemaattisesti jokaisessa jumalanpalveluksessa, että oletan luterilaisen kirkon pitävän tätä koko uskontonsa perustotuutena.

Siitä on vain se uskonnon kannalta välitön seuraus, että tärkeintä ei olekaan esmes Jeesuksen kristuksen pelastustyö, ei jumalan armo tai anteeksianto, vaan todellinen fokus on siinä, kirjoituksesta pidetään kiinni.

Itse asiassa kaikki se kurssista poikkeaminen, ”pieleen meno” mitä historian aikana on tapahtunut, onkin seurausta juuri tästä. Pintapuolinenkin kirkkohistorian tarkastelu osoittaa, että aina sekä uskonnon että poliittisen tilanteen kannalta parempi ratkaisu tapahtunut siinä vaiheessa, kun vanhoja dogmeja on onnistuttu tulkitsemaan uudella tavalla.

Juuri tässä tilanteessa herääkin sitten yksi suuri kysymys: Kumpi sitä jumalan sanaa oikein on, sekö mitä on kirjoitettu, vai se, miten se on osattu tulkita!

Mutta nyt tarkastellaan sitä, millaista tämä jokaviikkoinen sananselitys on käytännön kannalta.

Kirkkokäsikirjassa määrätyn kaavan mukaan on valittu raamatunkohtia jotka käsitellään jokaisessa kirkossa samana sunnuntaina.

Jokainen voi Yliopiston Almanakasta lukea mitä tekstejä kullekin sunnuntaille on määrätty, ja jos ei ole sitä vielä tehnyt, voi vaikka kirkkoon menemällä tai radiosta kuuntelemalla todeta että näitä todella noudatetaan.

Tekstejä on yksi Vanhantestamentin puolelta, yksi ns. ”epistolateksti” tavallisimmin Paavalin kirjeistä, Apostolien teoista tms, sekä vielä Evankeliumiteksti, joka tulee nimensä mukaisesti jostakin Uudentestamentin evankeliumista.

Tiedossani ei ole millä perusteella kirkko yhdistelee kulloisellekin pyhäpäivälle kuuluvat tekstit, mutta olettaisin, että pyrkimys tuoda esiin yhteistä teemaa vanhan ja uuden testamentin välillä olisi keskeisintä.

Myöskin kansalliset ns. maalliset merkkipäivät yms. näyttävät toisinaan olevan taustalla, ja siinä tapauksessa tekstien juonellinen yhteys jonkin verran hämärtyy.

Viittauksien ketju.

Sananselitys eli saarna siis lähtee kirjoitettuun viittaamisesta.

Lähempi tarkastelu osoittaa heti, että se ei jää miltään osin yksittäiseen viittaukseen, vaan viittauksen takaa paljastuu kokonainen viittauksien ketju, vai pitäisikö sanoa peräti verkosto, jonka viimeinen lenkki pappimme viittaus vain onkin.

Otetaan esimerkiksi fiktiivinen tapaus, jossa pappi haluaa nojata puheessaan johonkin Jeesusta koskevaan, jonka apostoli Paavali on tullut kirjeissään maininneeksi.

Mitä se sitten voisi olla?

Paavalilla on hämmästyttävän vähän sanottavaa mistään Jeesuksen opetuksista, mitkä koskevat ns. vaellusta, eli arkipäivän käyttäytymistä tässä maailmassa. Lähes ainoa, minkä hän tuntuu Jeesuksesta tietävän, on se, että tämä oli teloitettu ristiin naulaamalla, sekä jotakin mystistä kautta tullut tietämys siitä, että tämä toimenpide oli vapauttanut ihmiskunnan synneistä. Se on siis hänen uskontonsa absoluuttinen ydin.

Oletamme nyt että pappimme viittaa juuri tähän, esmes. Galatalaiskirjeen 3:1 esiintuomaan seikkaan.

Pappi viittaa tässä suoraa johonkin hyvin todennettavissa olevaan sikäli, että Paavali on todella näin kirjoittanut. Eikä sitäkään ole syytä epäillä etteikö ristiinnaulitsemista olisi tapahtunut, paljonhan sellaista tapahtui muutenkin tuona aikana.

Mutta itse se teologia, mikä tähän sisältyy, nim. Syntien sovitus ja anteeksiantamus yms, tuleekin sitten monen mutkan kautta. On olemassa varma tieto, että mitään nykyisistä evankeliumeista ei ollut tuohon aikaan kirjoitettu, joten niihin ei voinut Paavali viitata. Siinä on selvä katko.

Itse periaate, että jokin synti olisi sovitettavissa uhrilla jumalalle, juontaa juuri niihin ammoisiin aikoihin jolloin ihmiset ylipäätään olivat pelkouskontojen vallassa uhraten milloin millekin jumalalle vaikka mitä, jopa omia lapsiaan (en tarkoita Molokin palvontaan vaan Abrahamin ja Isakin tapausta, ks. 1. Moos. 22:2)

Hiljattain ilmestyi hyvin hyvin ansiokas artikkelikirja jossa näitä asioita valotetaan. Kyseessä on Suomen Eksegeettisen Sauran julkaisu jonka on toimittanut Kirsi Valkama.

Hän on pannut kirjalle nimeksi ”Israelin uskonto ennen juutalaisuutta” ja se on hyvin kuvaava nimi, sillä kirjan artikkeleista on selkeästi nähtävissä, että ennan usein mainittua eksiiliä, pakkoriistolaisuutta, kyseessä oli todellakin eri uskonto. Alleviivaan sitä, että tämä ei ole ateistien, vaan teologien tekemää tutkimusta.

Kun nyt pappi viittaa Paavaliin, joka puolestaan viittaa veriuhriin, niin pappi viittaa itseasiassa itse usein tuomitsemaansa pakanalliseen uskomukseen! Eikä siinä kyllin, pian tämän puheensa jälkeen hän käy jakamaan ns. ehtoollista (vaikka onkin todennäköisesti aamupäivä) joka on , jos mahdollista vieläkin pakanallisempaa, sillä siinähän toteutetaan symbolisella tasolla kannibalismia!

Viime vuosikymmeninä tapahtunut arkeologinen tutkimus on paljastanut melko aukottomasti ihmisen jumalakäsityksen asteittaisen muuttumisen juuri siten, että kivikaudella olivat käsitykset olleet peräti toisenlaiset kuin pronssikaudella, rautakauden tavat taas erottuivt selkeästi pronssikautisista jne, mutta siten, että vanhaa perimää raahattiin mukana niin hyvin kuin se muistiinmerkitsemistekniikoiden kehitystasosta riippuen oli mahdollista.

Sillä eihän kukaan voi olla sitä mieltä, että se kiivas, kiukkuinen, oikutteleva epämääräisyyksiä ilmoituksissaan viljelevä olento, josta ei kaikistellen saanut selvää, oliko henki vai fyysinen olento kyseessä, joka mekkaloi vanhan testamentin sivuilla milloin milläkin epiteetillä varustettuna, olisi sama jumala josta Jeesus puhui Taivasten Valtakunnan hallitsijana.

Minä en suinkaan yritä Puolustaa Jeesusta vääristelyiltä. Tosiasiahan on, että evankeliumien Jeesus nojautui mitä suurimmassa määrin oppinsa perusteluissa siihen mitä ”kirjoitettu on”, ollen siis itse varsinainen kirjauskovainen. Sehän ei suinkaan vähennä hänen oppiensa arvoa, vuorisaarnan opetukset ovat edelleenkin parasta mitä yksikään tuon ajan julistajista tarjosi.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä kertoo jotakin siitä miten kirjauskonto toimii: Jeesukselle itselleen oli tuskin edes vaikeaa lähteä liikkeelle kirjoitetusta, sillä ne joiden kanssa hän joutui tekemisiin, pitivät niitä jo valmiiksi totuuksina. Kuten Jeesus itse sanoi, ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. ” (Matt. 5:17)

Näin hän sanoi, ja silti kumosi lakeja minkä ennätti!

Mutta siinä tuli vain todistettua kirjauskonnon onttous;

No miten on että lopputulos voi kuitenkin olla niinkin hyvä kuin on ?

Ensinnäkin, ei voida puhua mistään lopputuloksesta, vaan tämänhetkisestä tilanteesta.

Jos hartauselämän funktiona pidetään tasapainoista elämää, niin kirjauskonnot sananselityksineen ovat sitä haitanneet yhtä paljon kuin hyödyttäneetkin, siitä syystä että ne ovat vieneet huomion hartauselämän perusteista joka on hengellinen, tykkänään sielulliselle puolelle vaatien alituista älyllisen tason kannanottoa milloin mihinkin kysymykseen.

Edellä kuvattu selitysten ketju ei rajoitu jo tapahtuneeseen, vaan selityksiä syntyy jatkuvasti lisää, asian luonne vaatii sitä.

Lisäksi on nähtävissä suoranainen miinoitus, jonka sisältää lähetyskäsky, ja tämä koskee kaikkien uskontojen lähetyskäskyjä. Ottamatta kantaa siihen mikä kulloinkin on ollut varsinainen syy kullekin sodalle, niin aiheena on huomattavan usein kummitellut Matt. 28:19 annettu tehtävä ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...”.