Intuitio mielen toimintona

Heureka

Monikin on kokenut kauan vaivanneen ongelman yht'äkkisen selviämisen tavalla, jota tuntuu ylittävän kaiken sen mitä on pitänyt omina resursseinaan.
Toiset ovat kokeneet raitistumisen, ja riippuvuudesta  vapautumisen juuri tällaisena välähdyksenä. Tunnetaan paljon tapauksia jolloin merkittävä tieteellinen keksintö on tullut tällä tavoin. Jotkut ovat kokeneet raitistumisen tällaisena välähdyksenä. Ja tietenkin uskovaiset kokevat "tulleensa uskoon" juuri siten.
Yhteistä näille että kaikki tuntuu yht'äkkiä todella selvältä, ja ennen vallinnutta tilannetta ei enää tahdo edes ymmärtää: miten niin saattoi ajatellakin!
Uskovaiset ovat kauan ”tienneet”, että tässä on kyseessä se pyhän hengen työ, mistä kirjat puhuvat.
Psykologit taas ovat yhtä vakuuttuneita siitä, että kyseessä on intuitio, jonka perimmäistä syytä tosin ei tiedetä, mutta josta empiirinen tutkimus on antanut riittävästi näyttöä, jotta esitä ei ole voitu sulkea pois tutkimuksen piiristä.
Ja eikö vain aivotutkimus, nykyajan muotitiede, ehtinyt jo materialisoimaan tämänkin asian osoittamalla aivoista alueen joka aktivoituu kun intuitio tapahtuu.

Intuitiossa on kyse ilmiöstä, että ongelma, olkoon sitten looginen, taiteellinen, omantunnonasia, tai mikä muu hyvänsä, on vallinnut aikansa tajunnassani, siis tietoisessa mielessäni, siis juuri siinä tajunnassa, jota pidän varsinaisena itsenäni, yhtäkkisesti selkenee. Ja sitten kun selkeneminen tapahtuu, tuntuu siltä, kuin ratkaisu olisi lopulta tapahtunut jossakin muualla kuin mielessäni.
Tämä on hengen kosketus. Tämä on intuitio.

 Aivotutkija on jo ennättänyt huomata, että silloin tapahtuu aktivoitumista tietyssä aivolohkossa. 
Trialistisen paradigman mukaisesti tarkasteltuna tämä ei ole mitään muuta kuin itsemme eri puolten kohtaamista tietoisessa mielessämme. Mieli käsittelee suggestioita, ehdotuksia joita tulee eri tahoilta.
Koska uskovainen on projisoinut koko oman hengellisen aspektinsa jumaliin ja ikoneihin, onko ihme, että hän ei voi sitä nähdä itsensä sisäisenä tapahtumana vaan ulkoapäin tulevana. 
Kysymyksiä saattaa herättää, miksi sitten intuitio on niin mystisen tuntuinen tieteelliselle tutkimukselle. On kuitenkin muistettava, että dualismi on edelleen kaiken tieteellisen toiminnan, niin myös psykologian, vallitseva viitekehys.
Sama koskee aivotutkimusta; psykologian kautta aivotutkimukseen johtava linja ei suinkaan ole vapautunut dualismista, se on sen paradigma jatkuvasti.
Dualismilla on taipumus etsiä vastakohtapareja.
Niinpä arkiajattelussa  paljon käytetty paradigma on puhua järki-ihmisistä ja tunneihmisistä, ollen kummallakin ryhmällä omanlaisensa tapa lähestyä kohtaamiaan haasteita.
Jaottelulla on tietty oikeutuksensa kun puhutaan tietyistä asioista, mutta jos intuition käsitettä yritetään selittää tunne-reaktion avulla, niin se jää yritykseksi; historia tuntee aivan liikaa kuivan älykeskeisiä neroja jotka kuitenkin ovat kertoneet mitä merkillisimpiä tarinoita kokemistaan intuitioista.  Niitten valossa intuitiota ei suinkaan voida pitää tunne-elämään kuuluvana.
Näyttää yksinkertaisesti siltä, että luovuus edellyttää intuitiota, onpa kysymys mistä hyvänsä inhimillisen toiminnan alasta.

Trialistinen tarkastelu paljastaa tässä kolmiyhteisen prosessin,  missä mielen taululle tulee suggestioita sen eri sivustoilta, ja ratkaisut niiden pohjalta ovat useimmiten onnistuneita.Asiaa voidaan lähestyä vaikkapa tarkastelemalla, miten erilaisista pakkomielteisistä riippuvuuksista vapaudutaan.

Hyvän lähtökohdan tarkastella tätä päätöksentekoprosessia tarjoaa vaikkapa maailmanlaajuinen Anonyymnit Alkoholisit- järjestö ohjelmineen. 

"Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa".

Jos ei protestiliikkeitä oteta lukuun, niin yhteistä kristillisissä kirkoissa on sola gratia – oppi. Sen mukaan "pelastuminen" tapahtuu yksinomaan jumalan armosta (tietysti edellytyksenä on että on vastaanottanut herran Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan).  
Virkistävää onkin kohdata sellainen liike, missä selvästi ymmärretään uskon funktio, mutta asetetaan asiat vähän uuteen järjestykseen.
Kyseinen liike on kirjannut keskeiseen peruskirjaansa kuvauksen ovesta, jonka edessä seisomme, ja sitten ”..Sisään katsoessamme näemme polun, jonka vierellä on seuraava tienviitta: 'Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa' ”.
Kyseessä ei ole aivan julkinen seurakunta, vaan eräänlainen yhden asian liike, johon avoimesti ilmaistaan vain määrätynlaisten jäsenten olevan tervetulleita.
Ja heidän muotoilunsa perustuu laajaan elämänkokemukseen joka on lopulta kiteytetty noihin muutamiin sanoihin.
Tämä yhteisö on Anonyymit Alkoholistit – järjestö, joka on muotonsa saavuttanut, sanoisiko, riittävän monen lankeemuksen kautta, jotta sille on käynyt täysin selväksi, että mistään aikaisemmin noudatetuista periaatteista ei kannata pitää kovin tiukasti kiinni..
Mitä sillä sitten on niiden tilalle antaa ?
Äskeinen lainaus on AA:n ohjelman 3. askeleesta. Lähes jokaisessa sen kahdestatoista askeleesta korostetaan uskon merkitystä tai ainakin mainitaan siitä. Esmes toinen askel kuuluu näin: ”Opimme uskomaan, että jokin itseämme suurempi voima voisi palauttaa terveytemme”
Ensimmäisessä askeleessa jo oltiin parahdettu, että ”Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään."
Kuudennessa askeleessa ”olimme valmiita antamaan Jumalan poistaa kaikki nämä luonteemme heikkoudet".
Sitten seisemännessä jo ”nöyrästi pyysimme Häntä poistamaan vajavuutemme”.

Yhdennessätoista askeleessa sanotaan näin: ”pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin hänet käsitimme, rukoillen ainoastaan tietoa hänen tahdostaan ja voimaa sen toteuttamiseen.
Kahdennessatoista askeleessa puhutaan sitten jo ”kokemastamme hengellisestä heräämisestä”.
Askelten tekstit ovat pääpiirteissään sellaisia, että voisivat aivan hyvin sijaita baptisteista luterilaiseen valtionkirkkoon minkä hyvänsä yhteisön kirjoissa.
Mutta näitä kahta eivät teologit hyväksy:  ”usko joka tehoaa” ja ”jumala sellaisena kuin hänet käsitimme” 
Ei siis mikä hyvänsä usko.
Osoittautuu, että "usko joka tehoaa" on juuri sitä uskoa jota minkään kirkon teologit eivät hyväksy.
Se on uskoa "jumalaan sellaisena kuin kukin hänet käsittää".
Ja juuri tämä on se, minkä seurauksena AA-yhteisössä tapahtuu todellisia, määrätietoisia raitistumisia, ts. riippuvuudesta vapautumisia.

Puheena oleva  teksti on ohjelman kolmannessa askeleessa, jossa sitä perustellaan seuraavasti:

"..meidän on ikäänkuin avattava ovi, joka kaikesta päättäen on vielä suljettu ja lukittu. Emme muuta tarvitse kuin avaimen ja päätöksen avata ovi selkoselälleen. On olemassa yksi ainoa avain, ja se on oma halumme. Kun tämä avain on kerran kiertynyt lukossa, ovi avautuu melkein itsestään, ja siitä sisään katsoessamme näemme polun" ...jonka vieressä siis on e.m. tienviitta.
Tässä ollaankin asian ytimessä. Niin paljon kuin ohjelmassa uskosta puhutaankin, siinä korostuu asia, joka eräässä kohtaa mainitaankin: oma osuus.
Usko joka tehoaa on sitä, että on valmis tekemään oman osuutensa, ja se on aina tehtykin silloin kun tuloksia on näkyvissä.
Ei kuitenkaan pelkästään oma osuus, vaan se yhdessä uskon kanssa.
Trialismin näkökulmasta asia on tällainen: Oma halu on fyysisen ja psyykkisen puolemme yksimielinen päätös yrittää ulos umpikujasta, riippuvuudesta. Ja usko on spirituaalisen puolemme tietoinen kutsuminen mieleen osallistumaan asian käsittelyyn.
Kun tämä tapahtuu, niin loistavana hedelmänä on raittius.
Jos näin löydetty hengellisyys voi korvata riippuvuuden, niin eikö riippuvuus ole silloin syntynyt alunperin korvamaan kadotettua hengellisyyttä!

Trialisti näkee, että kyse on siitä ahtaudesta mikä vallitsee kun mielen kolmio on litistetty niin että se näyttää suoralta viivalta.
Ja miten asiaa analysoikin, tuloksena voi olla vain, että juuri hengellisyys on se mikä on hukassa. 
Jotain tällaista onkin uumoiltavissa juuri vaikkapa AA:n hengellisyyttä korostavassa ohjelmassa. 

Sama pätee riippuvuuksiin yleensä

Kuten sanottu, edellinen on siis hyvä lähtökohta tutkia sitä, missä kohtaa sisimmässämme päätöksemme teemme.
Todellisuudessa koko addiktion käsitteen selviäminen nykyisessä määrin on tapahtunut juuri samassa järjestyksessä. AA:n ohjelma oli ensimmäinen ohjelma joka johti tilastoitavissa oleviin tuloksiin. Voitiin esittää lukuja, tosin epävirallisia, siitä, kuinka moni oli vapautunut addiktiosta ohjelman avulla.
Tämä johti hyvin nopeasti yleistykseen, että eri addiktiot toimivat soveltuvin osin samoilla mekanismeilla, ja niistä vapautumiseen alettiinkin eri tahoilla käyttää saman tapaisia menetelmiä.
Craig Nakken on kirjoittanut aiheesta erinomaisen esityksen "The Addictive Personality". En tiedä onko se suomeksi saatavissa, ruotsinnoksen olen kyllä nähnyt, nimellä "Jaget och Missbrukaren"
C. Nakken  kuvaakin riippuvuuden mekanismia transsitilana, jonka sukulaisuus uskonnollisen kokemuksen kanssa on ilmeinen:
"On helppo nähdä juopumus pyrkimyksenä transsendenttiin tilaan, yhteyteen jumalten kanssa.
Vasta muiden riippuvuuksien tarkastelu paljastaa mitä on tekeillä.
Niissä näkyy kuinka on mahdollista elellä kahdessa maailmassa, todellisessa sekä siinä mihin on addiktoitunut, saman aikaisesti, ilman, että muut edes huomaavat mitään.
Transsi mahdollistaa addiktin  vapautua paineista, syyllisyydestä, häpeästä joita hän tuntee, josta syystä se on erittäin houkuttelevaa ja koukuttavaa.
Addikti tuntee tässä tilassa valtaa ja voimantunnetta, mutta tulee siitä yhä enemmän riippuvaiseksi. "
(vapaa suomennos  originaalista, joka löytyy Google-kirjastosta)

Kirjassa otetaan siis addiktio lehempään käsittelyyn yleisenä ilmiönä, ts. tutkitaan piirteitä jotka ovat yhteisiä addikteille henkilöille riippumatta siitä mihin kukin heistä on koukussa.
Ja koukkujahan on monia: alkoholi, huumeet, pelit, kleptomania, anoreksia, jne


Kirjoittaja antaa suuren arvon AA:n piirissä toimitetulle aineiston keruulle. Sitähän ei voi pitää tutkimustuloksena, koska sen perustajien tähtäimessä ei ollutkaan ollutkaan tieteellinen työ, vaan heillä lähtökohtana oli ihan konkreettinen ongelma, omakohtainen alkoholiriippuvuus.
Johtopäätöksiä he kuitenkin tekivät paljon, kuten ihmiset yleensäkin tekevät, ja että nuo johtopäätökset ovat olleet oikean suuntaisia, käy ilmi mm. siitä, että miljoonat ovat sen avulla raitistuneet sen 80- vuotisen historian aikana ja itse liike on edelleen hyvissä voimissa, antaen päivittäin käytännön tukea alkoholiriippuvuudesta eroon pyrkiville.
Tällä tavalla koko vakava riippuvuuksien tutkiminen on saanut alkunsa "induktiivista"tietä: piankin AA:n v. -35 tapahtuneen perustamisen jälkeen huomattiin, että kaikki riippuvaiset ovat jollakin tavalla verrattavissa alkoholistiin, ja yhteinen tekijä on se, että , huolimatta kaikista loogis järjellisistä perusteluista he vain ovat ja ovat kiinni kukin omassa koukussaan.

Että suggestio on oikea nimitys mielen saamille virikkeille, ilmenee siitäkin, että Mesmerin ajoista lähtien ulkopuolista suggerointia on käytetty vaihtelevalla menestyksellä juurikin pyristeltäessä riippuvuuksista eroon.

Ulkoapäin tuleva suggestio on asia erikseen, mutta koska sillä on aina tendenssinä manipuloida käyttäytymistämme johonkin haluttuun suuntaan,  se on syytä nähdä häiriötekijänä sisäisen tasapainomme kannalta.

Mikään ei vedä vertoja mielen tasapainolle joka lähtee sisältä päin ja saattaa kolmiomme jälleen tasasivuiseksi.

Trialismin kokee meditaatiossa

Perspektiivi ja paradigma

Antiikin maalari ei tajunnut pespektiiviä.
Tämä on kenen tahansa todettavissa katselemalla keskiaikaisia maalauksia; latteita luomuksia kaikki tyynni, meidän aikanamme lähinnä naivistit maalaavat sillä tavalla.

Sävelkorvaton ihminen ei tunnista musiikkia.
Mutta moni itseään musikaalisena pitäväkään ei tunnista sävellajeja, esmes minä kuulun niihin, kun taas vaikkapa Sibelius rupesi voimaan pahoin kun kuuli jotakin sävellystä soitettavan "väärässä" sävellajissa.

Meidän kokemuspiiriimme kuuluu lukemattomia toimintoja, joiden havaitseminen riippuu itse kunkin aistimien virityksestä.

Tämä ei lakkaa pitämästä paikkaansa kun siirrytään toimintoihin joissa ei ole kysymys suoranaisista aistihavainnoista. Näkeehän sen, miten erilaisia tuotteita eri ihmiset saattavat tuottaa taideteoksina samoista kohteista.
Tämä ilmiö jatkuu kun siirrytään mielemme syövereihin.
Asiassa on tekemistä sekä itse kunkin mielenlaadulla että sillä mitä suggestioita sinne on syötetty. Niistä muodostuu pohjavire.

Hengellisyys hukassa

 Apostoli Paavali ei tunnistanut hengellisyyttään.
Niin paljon kuin se mies puhuikin hengellisyyteen liittyvistä asioista, hän puhui ja kirjoitti siitä aina vain herran Jeesuksen kristuksen välittömänä vaikutuksena.
Ei koskaan omasta hengellisyydestään, ei edes omasta hengellisyyden tarpeestaan.
Kaikki mitä hänellä ja hänessä oli, oli turmeltunutta, siinä ei ollut mitään hyvää. Hän nimittikin sitä milloin luonnolliseksi ihmiseksi, milloin sielulliseksi, milloin lihalliseksi.
Mistä tämä tällainen perspektiivivirhe pääsi häneen putkahtamaan?
Sehän ei ollutkaan pelkästään hänen virheensä, vaan taustalla oli koko antiikin kulttuurin tapa katsoa maailmaa ja ihmistä; se tapa minkä vuosituhansia harjoitettu uskonto oli iskostanut. Kaikki olivat siihen leimautuneet. 
Paavalin kohdalla ei siis tarvitse puhua siitä suggestiosta mitä hän Jeesuksen opetuksista sai (mikä olisikin problemaattista koska kertomansa perusteella kontakti Jeesukseen oli ollut hyvin vaikeasti verifioitavissa), vaan suggestioista joka hän oli saanut opettajaltaan Gamalielilta, sekä tätä ennen kotoa saamistaan.
Jossakin siellähän leimautuminen oikeastaan tapahtuu, se leimautuminen, joka saa ihmisen vanhettuaan puolustamaan henkeen ja vereen omaa kulttuuriaan ja omaa yhteisöään, myöskin yhteisön taholta kärsimiään väkivallantekoja kuten selkäsaunoja, ympärileikkaamista yms.
Tähän samaan paradigmaan kuuluu juuri hengellisyyden projisoiminen itsensä ulkopuolelle, niin että kun sen kohtaa , niin sitä ei tunne omakseen kuten koetaan keho ja mieli, vaan sen kokee ulkopuolelta, jopa vastoin omaa tahtoa tulevaksi vaikutukseksi.
Tätähän Paavali ei lakannut toistelemasta.
Toistelua jatkoivat innolla hänen seuraajansa, ja mm. kirkkoisä Augustinus on tunnettu kirjoituksistaan, joissa pohdiskelee hyvän tekemisen paradoksia.
Hän menee Paavalia pitemmälle, ja kehittää tekniikkaa, jolla voi saattaa sisäiset tuntemuksensa tasapainoon. Kymmeneen laskeminen ennen vastausta kysymykseen sai hänet usein antamaan toisenlaisen vastauksen kuin mitä olisi tullut jos olisi vastannut heti.
Onhan tämä tuttua kaikille.
Kymmeneen laskeminen ei ole kuitenkaan rukous, jolloin vastaus olisi johdettavissa Jeeukseen tai jumalaan tms. , vaan se on meditaatio, joten vastaus on johdettavissa omaan itseemme.
Kun siis autuas kirkkoisä kymmeneen laskettuaan päättikin hyljätä sen pahan mitä tahtoi tehdä ja valitsikin tuntemattomasta syystä sen hyvän mitä ei  mitä ei itse tahtonut, niin teknisesti ottaen hän oli onnistunut lyhyellä meditaatiolla saavuttamaan hetkellisen sisäisen tasapainon sielun ja hengen välillä (ehdottomasti omiensa!), mikä ilmeni mielen rauhana sekä pitkäketoisena hyvän olon tunteena.

Kognitiivinen perspektiivi

Wikipedia:
"Perspektiivi on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisella medialla kuten piirustuksena.[1]

Kuvassa on kaksi ulottuvuutta (korkeus ja leveys), ja kolmas ulottuvuus on illuusio. Perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.

Perspektiivillä voidaan tarkoittaa visuaalisissa aiheissa:
    Visuaalista perspektiiviä, joka tarkoittaa sitä, miltä esineet näyttävät silmälle.
    Graafinen perspektiivi tarkoittaa visuaalisen perspektiivin kuvaamisen keinoja piirustuksisssa.
    Kognitiivinen perspektiivi tarkoittaa henkilön valitsemaa "näkökulmaa", kontekstia mielipiteille, uskomuksille ja kokemuksille."

Kognitiivinen perspektiivi on tämän teeman kannalta mielenkiintoinen.
Tuon Wikipedian määritelmän mukaan siinä on kyse näkökulmasta tarkasteltavaan asiaan.

 Paradigma

Samaa asiaa voidaan lähestyä  myös käsittellä ”paradigma”
”Selkokielellä paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa.”
Tämäkin määritelmä on suoraa Wikipediasta.

Sekä Paavali että Augustinus olivat pahan kerran hukassa itseltään. Se henkii heidän kummankin kirjoituksista, ja ilmenee juuri siinä, että kumpikaan ei tunnistanut omaa hengellisyyttään itsensä ominaisuudeksi. Kumpikin lanceeraa nähtäväksemme tyylipuhtaan freudilaisen projektion, jossa oma ominaisuus heitetään itsen ulkopuolelle ja tarkastellaan sitä siellä, jolloin näkymä ei voi olla totuuden mukainen.

 Projektio

Wikipedia kertoo projektiosta näin:
"Projektio (lat. proiacere 'heittää eteen') eli sijoittaminen on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin. Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että hän havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ja ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin, ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todellakin olisivat ahneita.Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida."

Vaikka Wikipedian määritelmässä ei puhuta aivan samasta asiasta kuin tämän artikkelin teema on, hyvin se auttaa tätäkin ymmärtämään.

Mitä siis oli kaiken kaikkiaan tapahtunut Paavalin ja Augustinuksen ajattelussa?
Kysymys on mitä suurimmassa määrin juuri totunnaisesta perspektiivistä ja vallinneesta paradigmasta.
Suuri linja on nimittäin se että uskonto oli ajanut läpi dualistisen tarkastelukulman, sen trialistisen tilalle, mikä mitä ilmeisimmin on alussa vallinnut. (Omistan seuraavan kirjoituksen tämän selvittämiselle).
Uskonto tarvitsi dualistista paradigmaa, katsantoa, jotta se saisi tehtyä jumalat tarpeellisiksi.
Jumalten keskeisyys uskonnoissa vaati dualistista ajattelutapaa, paradigmaa, koska hengelliseksi itsensä kokeva ihminen ei jumalia tarvitse.

 Trialistinen paradigma

Uskonnon oloissa siinnyt ja kehittynyt dualismi ei ole ihmisten ajattelua jättänyt, vaan se elää ja voi hyvin myös ateisteina itseään pitävien tutkijoiden ja ajattelijoiden toimissa.
Psykologiassa ja muissa ihmistieteissä tämä ilmenee huomion kiinnittämisenä korostetusti ihmisen toimintojen fyysiseen puoleen, erityisesti aivotutkimus on päivän sana. Aivojen eri keskuksista löytyy selitykset sekä psyykkisiin että hengellisiin ilmiöihin.
Se että niitä selityksiä todella löytyy ei kuitenkaan todista mitään. On ihan selvä asia että niin rakastuminen, musiikin kokeminen, ym. sielulliset ilmiöt, kuin myös intuitio, hengellinen transsitila yms aiheuttaa muutoksia aivojen asianomaisissa sopukoissa.
Mutta onko sitä kukaan epäillytkään.  Totta kai se sen tekee, mutta todistaako se mitään!
Asian ydin on siinä, että ihmiselle joka kokee itseään, on merkitystä vain sillä miten hän kokee itseään, ja tekninen tietämys aivosähkökäyristä yms. on sen kannalta ihan turhaa.
Miten syvälle dualistisessa ajattelussa mennäänkin, se ei ikinä johda hyvään lopputulokseen. Hyvään lopputulokseen voi päätyä vain kun suostuu näkemään, että se spiritus on meissä jatkuvasti läsnä, ensin tunnistaa se, ja sitten tunnustaa se, aivan samoin kuin keho ja sielukin tulevat tutuiksi heti lapsena. 
Tämä on trialistinen paradigma.

Perspektiivi ja paradigma

Perspektiivi ja paradigma

Antiikin maalari ei tajunnut pespektiiviä.
Tämä on kenen tahansa todettavissa katselemalla keskiaikaisia maalauksia; latteita luomuksia kaikki tyynni, meidän aikanamme lähinnä naivistit maalaavat sillä tavalla.

Sävelkorvaton ihminen ei tunnista musiikkia.
Mutta moni itseään musikaalisena pitäväkään ei tunnista sävellajeja, esmes minä kuulun niihin, kun taas vaikkapa Sibelius rupesi voimaan pahoin kun kuuli jotakin sävellystä soitettavan "väärässä" sävellajissa.

Meidän kokemuspiiriimme kuuluu lukemattomia toimintoja, joiden havaitseminen riippuu itse kunkin aistimien virityksestä.

Tämä ei lakkaa pitämästä paikkaansa kun siirrytään toimintoihin joissa ei ole kysymys suoranaisista aistihavainnoista. Näkeehän sen, miten erilaisia tuotteita eri ihmiset saattavat tuottaa taideteoksina samoista kohteista.
Tämä ilmiö jatkuu kun siirrytään mielemme syövereihin.
Asiassa on tekemistä sekä itse kunkin mielenlaadulla että sillä mitä suggestioita sinne on syötetty. Niistä muodostuu pohjavire.

Hengellisyys hukassa

 Apostoli Paavali ei tunnistanut hengellisyyttään.
Niin paljon kuin se mies puhuikin hengellisyyteen liittyvistä asioista, hän puhui ja kirjoitti siitä aina vain herran Jeesuksen kristuksen välittömänä vaikutuksena.
Ei koskaan omasta hengellisyydestään, ei edes omasta hengellisyyden tarpeestaan.
Kaikki mitä hänellä ja hänessä oli, oli turmeltunutta, siinä ei ollut mitään hyvää. Hän nimittikin sitä milloin luonnolliseksi ihmiseksi, milloin sielulliseksi, milloin lihalliseksi.
Mistä tämä tällainen perspektiivivirhe pääsi häneen putkahtamaan?
Sehän ei ollutkaan pelkästään hänen virheensä, vaan taustalla oli koko antiikin kulttuurin tapa katsoa maailmaa ja ihmistä; se tapa minkä vuosituhansia harjoitettu uskonto oli iskostanut. Kaikki olivat siihen leimautuneet. 
Paavalin kohdalla ei siis tarvitse puhua siitä suggestiosta mitä hän Jeesuksen opetuksista sai (mikä olisikin problemaattista koska kertomansa perusteella kontakti Jeesukseen oli ollut hyvin vaikeasti verifioitavissa), vaan suggestioista joka hän oli saanut opettajaltaan Gamalielilta, sekä tätä ennen kotoa saamistaan.
Jossakin siellähän leimautuminen oikeastaan tapahtuu, se leimautuminen, joka saa ihmisen vanhettuaan puolustamaan henkeen ja vereen omaa kulttuuriaan ja omaa yhteisöään, myöskin yhteisön taholta kärsimiään väkivallantekoja kuten selkäsaunoja, ympärileikkaamista yms.
Tähän samaan paradigmaan kuuluu juuri hengellisyyden projisoiminen itsensä ulkopuolelle, niin että kun sen kohtaa , niin sitä ei tunne omakseen kuten koetaan keho ja mieli, vaan sen kokee ulkopuolelta, jopa vastoin omaa tahtoa tulevaksi vaikutukseksi.
Tätähän Paavali ei lakannut toistelemasta.
Toistelua jatkoivat innolla hänen seuraajansa, ja mm. kirkkoisä Augustinus on tunnettu kirjoituksistaan, joissa pohdiskelee hyvän tekemisen paradoksia.
Hän menee Paavalia pitemmälle, ja kehittää tekniikkaa, jolla voi saattaa sisäiset tuntemuksensa tasapainoon. Kymmeneen laskeminen ennen vastausta kysymykseen sai hänet usein antamaan toisenlaisen vastauksen kuin mitä olisi tullut jos olisi vastannut heti.
Onhan tämä tuttua kaikille.
Kymmeneen laskeminen ei ole kuitenkaan rukous, jolloin vastaus olisi johdettavissa Jeeukseen tai jumalaan tms. , vaan se on meditaatio, joten vastaus on johdettavissa omaan itseemme.
Kun siis autuas kirkkoisä kymmeneen laskettuaan päättikin hyljätä sen pahan mitä tahtoi tehdä ja valitsikin tuntemattomasta syystä sen hyvän mitä ei  mitä ei itse tahtonut, niin teknisesti ottaen hän oli onnistunut lyhyellä meditaatiolla saavuttamaan hetkellisen sisäisen tasapainon sielun ja hengen välillä (ehdottomasti omiensa!), mikä ilmeni mielen rauhana sekä pitkäketoisena hyvän olon tunteena.

Kognitiivinen perspektiivi

Wikipedia:
"Perspektiivi on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisella medialla kuten piirustuksena.[1]

Kuvassa on kaksi ulottuvuutta (korkeus ja leveys), ja kolmas ulottuvuus on illuusio. Perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.

Perspektiivillä voidaan tarkoittaa visuaalisissa aiheissa:
    Visuaalista perspektiiviä, joka tarkoittaa sitä, miltä esineet näyttävät silmälle.
    Graafinen perspektiivi tarkoittaa visuaalisen perspektiivin kuvaamisen keinoja piirustuksisssa.
    Kognitiivinen perspektiivi tarkoittaa henkilön valitsemaa "näkökulmaa", kontekstia mielipiteille, uskomuksille ja kokemuksille."

Kognitiivinen perspektiivi on tämän teeman kannalta mielenkiintoinen.
Tuon Wikipedian määritelmän mukaan siinä on kyse näkökulmasta tarkasteltavaan asiaan.

 Paradigma

Samaa asiaa voidaan lähestyä  myös käsittellä ”paradigma”
”Selkokielellä paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa.”
Tämäkin määritelmä on suoraa Wikipediasta.

Sekä Paavali että Augustinus olivat pahan kerran hukassa itseltään. Se henkii heidän kummankin kirjoituksista, ja ilmenee juuri siinä, että kumpikaan ei tunnistanut omaa hengellisyyttään itsensä ominaisuudeksi. Kumpikin lanceeraa nähtäväksemme tyylipuhtaan freudilaisen projektion, jossa oma ominaisuus heitetään itsen ulkopuolelle ja tarkastellaan sitä siellä, jolloin näkymä ei voi olla totuuden mukainen.

 Projektio

Wikipedia kertoo projektiosta näin:
"Projektio (lat. proiacere 'heittää eteen') eli sijoittaminen on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin. Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että hän havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ja ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin, ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todellakin olisivat ahneita.Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida."

Vaikka Wikipedian määritelmässä ei puhuta aivan samasta asiasta kuin tämän artikkelin teema on, hyvin se auttaa tätäkin ymmärtämään.

Mitä siis oli kaiken kaikkiaan tapahtunut Paavalin ja Augustinuksen ajattelussa?
Kysymys on mitä suurimmassa määrin juuri totunnaisesta perspektiivistä ja vallinneesta paradigmasta.
Suuri linja on nimittäin se että uskonto oli ajanut läpi dualistisen tarkastelukulman, sen trialistisen tilalle, mikä mitä ilmeisimmin on alussa vallinnut. (Omistan seuraavan kirjoituksen tämän selvittämiselle).
Uskonto tarvitsi dualistista paradigmaa, katsantoa, jotta se saisi tehtyä jumalat tarpeellisiksi.
Jumalten keskeisyys uskonnoissa vaati dualistista ajattelutapaa, paradigmaa, koska hengelliseksi itsensä kokeva ihminen ei jumalia tarvitse.

 Trialistinen paradigma

Uskonnon oloissa siinnyt ja kehittynyt dualismi ei ole ihmisten ajattelua jättänyt, vaan se elää ja voi hyvin myös ateisteina itseään pitävien tutkijoiden ja ajattelijoiden toimissa.
Psykologiassa ja muissa ihmistieteissä tämä ilmenee huomion kiinnittämisenä korostetusti ihmisen toimintojen fyysiseen puoleen, erityisesti aivotutkimus on päivän sana. Aivojen eri keskuksista löytyy selitykset sekä psyykkisiin että hengellisiin ilmiöihin.
Se että niitä selityksiä todella löytyy ei kuitenkaan todista mitään. On ihan selvä asia että niin rakastuminen, musiikin kokeminen, ym. sielulliset ilmiöt, kuin myös intuitio, hengellinen transsitila yms aiheuttaa muutoksia aivojen asianomaisissa sopukoissa.
Mutta onko sitä kukaan epäillytkään.  Totta kai se sen tekee, mutta todistaako se mitään!
Asian ydin on siinä, että ihmiselle joka kokee itseään, on merkitystä vain sillä miten hän kokee itseään, ja tekninen tietämys aivosähkökäyristä yms. on sen kannalta ihan turhaa.
Miten syvälle dualistisessa ajattelussa mennäänkin, se ei ikinä johda hyvään lopputulokseen. Hyvään lopputulokseen voi päätyä vain kun suostuu näkemään, että se spiritus on meissä jatkuvasti läsnä, ensin tunnistaa se, ja sitten tunnustaa se, aivan samoin kuin keho ja sielukin tulevat tutuiksi heti lapsena. 
Tämä on trialistinen paradigma.

Jumalan ilmoitus, kirja vai koodi

"Yhteinen usko"

Suurin osa ev.lut kirkon jäsenistä ei tutkimuksissa ole sanonut uskovansa kirkon oppien mukaiseen jumalaan.

Tämän saamme tietää mm. vuonna 1990 tehdystä kyselystä, joka oli osa maailmanlaajuista World Values -tutkimusta. Persoonalliseen Jumalaan sanoi uskovansa 27 % ja sen lisäksi jonkinlaiseen henkeen tai elämänvoimaan 49 % vastaajista. (Kyseinen W V tutkimus jatkuu ja kyselyt tehdään aika ajoin uudelleen, joten -90 otos on ihan vain esimerkin vuoksi, koska se sattui ensimmäisenä löytymään)..

"Nouskaamme ja tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme."
Kirkko ylläpitää sellaista harhakäsitystä että olisi joku "yhteinen kristillinen usko".
Sellaista ei kuitenkaan ole eikä ole ikinä ollutkaan.
"Persoonallinen jumala" ja sellaiseen uskominen ei suinkaan tarkoita sitä, että uskottaisiin sananmukaisesti siihen mitä uskontunnustuksessa sunnuntaista toiseen kirkossa yhdessä lausutaan.
Jos nyt jättää laskuista pois senkin että suomalaisten muinainen jumala Ukko oli myöskin persoonallinen, jää jäljelle vielä kaikki variaatiot mitä erilaisista lähtökohdista tulevien seurakuntalaisten mielissä saattaakaan syntyä; ei edes kahden papin käsitykset ole keskenään yhteneväiset.
Kuitenkin aina on ilmennyt pyrkimyksiä yhtenäistää kansan  identiteetti niin että yhteenkuuluvaisuuden tunne muodostuu. Yleensä se tapahtuu suurin piirtein niin, että poliittiseen, usein kaoottiseen, tilanteeseen muodostuu toimintavalmis eliitti, joka sitten ohjailee yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan. 

Tässä on kyse on  perimmiltään sosiaalisen vietin toteutumisesta.

Kovin tunteella tähän asiantilaan ei kannata suhtautua, sillä hetkinen kylmää harkintaa paljastaa pian, että vaihtoehto olisi kaaoksen jatkuminen. Sitä taas tunnetusti ei kukaan halua, vaikka useinkin kuulee lyhytnäköisiä kommentteja, jotka toteutettuina johtaisivat siihen.

Tietenkään uskonto ei ole ainoa tällaisen  vallankäytön työkalu, mutta tähänastisen historian kuluessa se on aina ollut prosessissa läsnä.

Uskonnon osuuden tutkiminen tuossa vallankäytön prosessissa on sikäli ongelmallista, että osa, tutkimukseen osallistuvat eivät tahdo päästä yksimielisyyteen tutkittavista muuttujista, varianteista. Uskovaiset näkevät prosessissa erään muuttuja, jota puhtaasti tieteelliset historiantutkijat eivät näe, nimittäin persoonallisen jumalan, joka tarvittaessa puuttuu asioihin aikaansaaden tapahtumia, joita ei tarvitse edes yrittää selittää tieteen keinoin.

Ei ole kaukana historiassa ajat jolloin jumalan asioihin puuttumista pidettiin itsestään selvyytenä varsinkin maanviljelyksen, kalastuksen, merenkulun yms. piirissä, jotka kuuluvat ehdottomasti tärkeimpiin elinkeinoihin.



 Vanhan testamentin sekä eeppiset kirjat että profeettakirjat ovat täynnänsä tulkintoja, jolloin mikä hyvänsä luonnonmullistus, olipa hyvää tai pahaa mukanaan tuova, on tulkittu jumalan kannanotoksi harjoitettuun politiikkaan.


Perspektiiviä tuon Vanhantestamentin aloittaman kirjallisuudenlajin ymmärtämiseen saakin minkä hyvänsä kansakunnan kriittisinä hetkinä pidetyistä julkisista hartauspuheista ja kirjoituksista. Maailmassa on tuskin yhtään maata joka ei jossakin historiansa vaiheessa olisi ollut ilmiselvästi  luvattu maa juuri Raamatun tarkoittamassa merkityksessä. Suomen osalta Talvisodan aikaiset kirkko- ja kenttäsaarnat ovat paljonpuhuvia...

Kirjauskonnon olemus löytyy kirjoista

Jos kirjauskonnon olemukseen haluaa päästä käsiksi ja sitä syvemmin ymmärtämään, on aluksi hyvä hylätä hypoteesi jumalan puuttumisesta asioihin, ja lähteä selittelemään niitä lainalaisuuksia mitkä ovat jollakin tavalla tieteellisesti määriteltävissä.
Voidaan lähteä vaikkapa niistä lainalaisuuksista, jotka mitkä liittyvät itse tutkittavan kohteen olemukseen.
Pidän selviönä, että kun tutkitaan kirjauskontoa, tutkimuksen kohteeksi on otettava ilmiö nimeltä kirja.  Siitä tutkimus laajenee luontevasti (ja niinhän se on tehnytkin) kansatieteeseen kaikkine niine perinne- ja kulttimuotoineen mitä se on eri kansojen keskuudesta esiin tuonut.  Niin paljon kuin muotojen rikkautta on ylistettykin, kaikki tyynni siltikin selvästi  kaavan mukaisia!

Kirjallisuustutkimus lyhyesti

On täysin selvää, että kun on kyse samansukuisista olioista, tässä tapauksessa kirjoista, niin niistä on löydettävissä lainalaisuuksia jotka ovat kaikille yhteisiä, universaaleja.

Kirjoitustaidon syntymisen sosiaalinen tilaus perustuu yksinkertaisesti tarpeeseen merkitä muistiin tapahtumia, jotta niitä voitaisiin jälkeenpäin käsitellä. Tilikirja lieneekin vanhin kirjallisuudenlaji.
Muistiin merkitseminen ei kuitenkaan alkanut siitä, vaan sitä ennen, kuten olemme nähneet mm. Vanhasta testamentista, pyrittiin tekemään erilaisia muistomerkkejä yms. Tässä kohtaa jo uskonto oli mukana voimakkaammin kuin myöhemmin konsanaan tilikirjoissa.
Eräs mielenkiintoinen muistiin merkitsemisen tapa on ympärileikkaus, missä poikalasten kikkelit  silvotaan lähtemättömäksi merkiksi siitä mihin uskontoon kuulutaan. Tapa on yleinen ja tietääkseni pakollinen seemiläisten kansojen keskuudessa.

Alusta asti kaikessa muistiin merkitsemisessä on liikkeelle panevana voimana ollut muistiin merkitsijän intressi esittää asia omalta kannaltaan.
Tämä on lainalaisuus, joka varmuudella liittyi myös eeppiseen kirjallisuuteen, ja sitä edeltäneeseen suulliseen perinteeseen, mm. runonlaulantaan. 

Jokaisella kertojalla on oma intressinsä, joka juontaa maailmankatsomuksesta. Kukaan ei voi siksi olla objektiivinen, vaan jokainen valitsee kertomuksensa suunnan tuon katsomuksensa mukaisesti.Ensinnäkin on ratkaistava se, mistä alkaa kirjoittaa vai alkaako ollenkaan. Jo se on henkilökohtainen valinta.
(Henkilökohtaista ei tässä pidä ymmärtää kirjaimellisesti, on selvää että suullinen eeppinen runous syntyy monien henkilöiden, sukupolvienkin, yhteisvaikutuksesta, ja silloin "henkilö" on paljon isompi kokonaisuus kuin yksilö. Mutta yhtä kaikki, sille on muodostunut omat intressinsä jonka silmälasien läpi se katsoo maailmaa, nyt kollektiivisesti).

Mikä olisi jumalan ilmoitus?

Minun mieleeni nousee kaikesta tästä ennen kaikkea kysymys, miten kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaukaa viisas jumala onkaan tullut antaneeksi ilmoituksensa näin monia tulkintoja mahdollistavassa muodossa. Eikö odottaisi, että hän paremmin olisi laittanut lakinsa muotoon joka on kaikkien hyväksyttävissä?

Itseasiassa näin on tapahtunutkin.
Viimeistään tietokoneaika on avannut ihmisten silmät laajasti näkemään ja hyväksymään sen näkökulman, että kaikki mihin vain katseemme kohdistamme, sisältää informaatiota, siis tietoa. Siinä asetelmassa joku tiedottaa jollekin jotakin.
Koko maailma on yhtä suurta tiedottamista.
Kun näemme kiven, siinä tapahtuu se, että kivi ilmoittaa meille että "minä, kivi, olen tässä".  Usein se tapahtuu näköaistin välityksellä, mutta jos lyömme juostessa varpaamme kiveen, tieto tulee tuntoaistin välityksellä, mutta on yhtä kaikki viesti. Ja jos joku heittää meitä kivellä päähän, saamme viestin, paitsi kiveltä, myös sen heittäjältä. Sitä ennen kivi taas on antanut viestin heittäjälle, että "sovellun kokoni ja muotoni puolesta heittoaseeksi!"
Viestintä lähtee ihan elottoman maailman puolelta, ja siirtyy mutkistuvin muodoin elolliseen.
Kun aurinko paistaa jäähän, eikö vain ole kyse informaatiosta, johon jää vastaa sulamalla vedeksi.
Kun aurinko paistaa meidän iholle, se saa aikaan niinikään muutoksia jotka ovat jollakin tavalla verrattavissa jään sulamiseen, mutta paljon paljon mutkikkaampia.

Asian ydin on siinä, että kaikkialla vallitsee koodi.
Kaikki tässä maailmassa lähettää jatkuvasti koodia, ja kaikki tässä maailmassa dekoodaavat jatkuvasti muualta saamaansa koodia.

Sen perusteella, mitä talonpoikaisjärjelläni ymmärrän astrofysiikasta, olettaisin, että tuo koodi on jäljitettävissä aina alkuräjähdykseen saakka. Jos nyt sellaista on ikinä ollutkaan.
 Mutta sitä en käy pohtimaan.
Minulle riittää se elämänrikkaus minkä voi kokea, kun opin vastaanottamaan sitä koodia, jumalan ilmoitusta mikä on suunnattu suoraa sisimpääni, ohi kaikkien kirjoitusten ja muiden häiriötekijöiden.

Huojuva aasinsilta

Notkuva aasinsilta

 

  "Uusi testamentti on kristinuskon ohjeellinen tekstikokoelma eli kaanon. Kristittyjen mukaan se on kaksiosaisen Raamatun jälkimmäinen osa ja jatkoa Vanhalle testamentille." -Wikipedia

 

Jatkuuko juoni?

Vanhasta testamentista Uuteentestamenttiin siirtyminen merkitsee kristinuskon kannalta suurta laadullista harppausta.
Vanhan testamentin sanoma löytyy sen sisältämistä kertomuksista, mutta Uuden testamentin kannalta niitä tärkeämpiä ovat ne profeettakirjojen ennustukset, joiden on tulkittu tähtäävän messiaan eli kristuksen tulemiseen.

Juonellinen yhtenäisyys näiden kahden välillä voisi niinollen merkitä ainoastaan sitä, että Vanhan testamentin ennustukset jollakin tavalla toteutuisivat myös Uudentestamentin kertomuksissa.
Tätä yhtenäisyyttä on yritetty luoda mutkikkaiden, ja siten keinotekoiselta tuntuvien, teologisten kaavojen avulla. Selvästi puuttuu kuitenkin sellainen yksinkertainen yhteys, joka paistaisi heti kenen hyvänsä lukijan silmään.

Evankeliumeita pidetään yleisesti koko Uuden testamentin (ja koko Raamatun) keskeisenä sanomana.
Ne jatkavat toisaalta Vanhan testamentin kertomusperinnettä, mutta kertomuksia vahvempi juonellinen side sisältyy ns. ennustuksiin, joiden on määrä toteutua Uudentestamentin kertomuksissa.
Niidenhän on tulkittu kaikkien tähtäävän yhteen ainoaan, messiaan, eli kristuksen tulemiseen.

Kun nyt Uuden testamentin pääväittämä on, että Jeesus oli tämä messias, niin vähin mitä voisi odottaa on, että Jeesus olisi itse jollakin tavalla valmistautunut tähän tehtäväänsä. Sanalla sanoen, että hän olisi ollut alusta pitäen tietoinen tehtävästään.
Muistettakoon, että teologit ovat kaivaneet ennustuksista nimenomaan sellaisia viittauksia jotka merkitsisivät, ei yksinomaan Israelin, vaan kaikkien maailman kansojen pelastamista.

Kuitenkaan ennustusten kohde, Jeesus kristus, ei tunnu aluksi tietävän mitään tuollaisesta tehtävästä.

Evankeliumit ovat tulvillaan tämän tapaisia, paljastavia, katkelmia:


"22 Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni."
23 Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme".
24 Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö".
25 Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua".
26 Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille".
27 Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat".

Tämä Matt. 15. luvun katkelma osoittaa että Jeesuksella ei ollut toimintansa alkuaikoina mitään kutsumusta olla tekemisissä vieraiden kansojen kanssa. Päin vastoin, useammassakin kohtaa evankeliumeissa selviää, että hän halusi kaikin mokomin pysytellä tuntemattomana kulkiessaan siellä missä oli vaarana joutua näiden kanssa tekemisiin.

Tässä ilmenee tyypillisimmillään ja monella tasolla juuri sellainen työsauma, jollaisia ei voi olla tulematta kun yritetään saamaan kertomuksen juoni jatkumaan noin 500 vuoden intervallilla..
Todellisuutta kuvataan siis tarkoitushakuisesti, ja tarina väännetään sen mukaiseksi.
Tällaisen soveltavan vääntämisen mahdollistaa, paitsi em. 500 vuoden intervalli, juuri se intervalli, mikä oli evankeliumien kuvaamien tapahtumien ja niiden kirjoittamisen välillä.

Totesin jo, että jälkimmäinen viive ei ollut ajallisesti pitkä, mutta perspektiiviä sille antaa se, että oltiin tultu murroskohtaan, missä tapahtumat alkoivat edetä todella nopeasti.
Tästä todistavat sekä Uudentestamentin kertomukset (Ap.t. ja Paavalin ym. kirjeet), että se, mitä tuon ajan maailmanlaajuisesta uskonnollisesta murroksesta tieteellisen historiantutkimuksen valossa tiedetään.

Se, että Jeesus näyttää olleen tietämätön itselleen ennustetusta tehtävästä, ei voi merkitä mitään muuta kuin että hän todella oli siitä tietämätön.

Se että hän sitten viittasi (lue: hänestä kertonut evankelista sanoi hänen viitanneen) vanhoihin Jesajan ennustuksiin, ei muuta tätä tosiasiaa muuksi; se kuuluu samaan kategoriaan kuin evankeliumien loppuihin sijoitettu lähetyskäsky koko maailman käännyttämiseksi: sosiaalinen tilaus uudelle uskonnolle oli realisoitunut, ja Paavali toimi sen prosessin kätilönä.

Myöskään Jeesuksen äiti Maria, joka oli evankelistojen mukaan monien ennustusten kautta hyvin valmennettu tehtäväänsä "jumalan äitinä", ei tosipaikan tullen näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Jeesuksen kutsumuksesta, vaan säikähti tämän tulleen hulluksi, kun oli ryhtynyt sitä toteuttamaan:
"21 Kun hänen omaisensa sen kuulivat, menivät he ottamaan häntä huostaansa; sillä he sanoivat: 'Hän on poissa suunniltaan'." Mark. 3:21

Tämä episodihan jatkuu siten että omaiset todella panivat toimeksi mitä olivat päättänee, minkä seurauksena että Jeesus antoi potkut koko suvulle:

33 Mutta Jeesus vastasi heille: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?"
34 Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: "Tässä ovat minun äitini ja veljeni.
35 Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."Mark.3.

Muistutan, että Markuksen evankeliumia pidetään yleisesti vanhimpana neljästä.

Tässä on  vain esimerkin omaisesti tuotu esille muutamia katkelmia, jotka selvästi kertovat juuri juonen katkeamisesta.
Ne ovat kaikkien vapaasti luettavissa, ja niiden  tulkintaoikeudesta on paljon kiistelty, etten sanoisi taisteltu. Kovin laajaa yksimielisyyttä ei ole saavutettu edes kristikansan piirissä.

Nykyaikana on kuitenkin tiedostettu, että tulkinnat voivat muuttua, ja muuttuvatkin vääjäämättä perinteisistä, kun näkökulmaa muutetaan.
Sellainen näkökulman muutoshan on  pitkään ollut nähtävissä erilaisissa uskontoa koskevissa kysymyksissä.
Kirkoista eroaminen on yleistymässä, mutta sitäkin merkityksellisempää on, että kirkon jäsenet ilmoittavat, että he kyllä uskovat jumalaan, mutta toisella tavalla kuin mitä kirkko opettaa.
Selvästi on nähtävissä, että vanha, dualistinen, tarkastelutapa on tullut tiensä päähän.

Jumalan sana

Uudentestamentin väärät viittaukset

Matteuksen evankeliumin 1. luvussa on viittaus Vanhaantestamenttiin koskien Jeesuksen syntymää:
”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo:
"Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel", mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme.” Matt. 1:22-23

Matteus ei mainitse tarkempaa osoitetta, mutta  myöhempi numeroija on lisännyt siihen viittauksen "Jes. 7:14"  Kun sitten katsomme mitä Jesajalla on sanottavaa, saamme tietää että neitonen (siis naimaiän juuri saavuttanut tyttö, (neitsyestä ei puhuta mitään, vaikka niin on virheellisesti käännetty),  synnyttää pojan jolle pantakoon nimeksi Immanuel.
Kaikkihan tietävät, että Raamatun lehdille ei kuitenkaan ilmestynyt yhtään Immanuel-nimistä miestä  missään vaiheessa, ja muutenkin kuvaus muistuttaa vain etäisesti hiukan sitä mitä evankeliumeissa sittemmin kerrotaan tapahtuneeksi.
Esimerkiksi näin:
"Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. "
Jesaja 53:3?

 Missä on "kipujen mies, sairauksien tuttava" jota Jesaja mainostaa ?  Jeesuksen historiassa ei ainakaan ole yhtään mainintaa mistään sairastelusta. Päin vastoin, implisiittisesti on luettavissa, että hän oli melkoisen hyväkuntoinen. Sellaiseen matkantekoon ja työsuoritukseen ei pysty heikko mies.

Evankeliumit eivät sisällä myöskään mitään mainintaa yleisestä halveksunnasta. Ei rumuutensa takia halveeratulle huudeta "hoosiannaa" riemukulkueessa, niinkuin evankeliumit kuitenkin yhtäpitävästi väittävät Jeesukselle huudetun.
Nämä ovat siis esimerkkejä epätarkkuuksista, etten sanoisi ristiriitaisuuksista, joita evankelistat itse aiheuttivat kirjoitusvaiheessa.

Kun kuuntelee nykyisiä saarnamiehiä , olkoot minkä hyvänsä uskonnon edustajia, he puhuvat ihmeistä mutta aina kauan sitten tapahtuneista.  Tässä ja nyt ei tapahdu ihmeitä.
Kun on aikansa puhuttu ihmeistä, alkaa yleisö olla otollisessa mielentilassa, ja siinä yhteydessä voi sitten toimeenpanna jotakin näytösluontoista: levitointia, sairaiden parantamista yms. joiden todistusarvo hukkuu pian kohun alle jota ne mahdollisesti herättävät.

Jeesuskin viittasi väärin

Jeesus paransi sairaita ja herätti jopa kuolleita.  Näin on kerrottu, ja eräässä evankeliumin kohdassa kerrotaan lisäksi että hän vetosi näihin tapahtuneisiin ihmeisiin vastatessaan Johanneksen kyselyyn, josko hän olisi se lopullinen messias vai vieläkö pitää odotella:

"Niin hän vastasi ja sanoi heille: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia." Luuk. 7:22

  Nämä terveiset menivät siis miehelle, jonka, toisaalla samassa evankeliumissa,  kerrotaan olleen itse paikalla kun asiasta oli tullut korkeimman tahon ilmoitus:

"ja Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ruumiillisessa muodossa, niinkuin kyyhkynen, ja taivaasta tuli ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani; sinuun minä olen mielistynyt".Luuk. 3:22. 

Vaikkakin ihmeisiin näin saatettiin vedota todisteina opin oikeellisuudesta, niin
Raamatun tavasta käsitellä asiaa on pääteltävissä, että  ihmeen tapaisia ilmiöitä, joihin Jeesus tuossa viittasi, ei sellaisenaan pidetty todisteina uskonnon jumalallisesta alkuperästä.  Ilmeisesti kansa koki ne siltikin puolittain asiaan kuuluvina, sillä ihmeellisiä olivat silloin monetkin asiat joihin nykyisin tiedetään luonnollinen selitys. Kuten rajuilmat, maanjäristykset yms.
Esmes tästä Matt. 12. luvun katkelmasta on  luettavissa, että sen tapaisiin ihmetekoihin oli mahdollista suhtautua skeptisesti tarvitsematta ollenkaan hyväksyä niitä miksikään todisteiksi opin oikeellisuudesta.   Fariseukset asettavat kyseenalaiseksi, millä voimalla Jeesus tekee ihmetekoja, ja Jeesus joutuu ihan selvästi puolustusasemiin, kun farisealaiset kyseenalaistivat, millä voimin hän oikeastaan ihmetekojaan tekee:
 ”Mutta muutamat heistä sanoivat: "Beelsebulin, riivaajain päämiehen, voimalla hän ajaa ulos riivaajia".” Luukas 11:15
Tähän Jeesus vastaa mutkikkaalla ja moniselitteisellä tavalla, josta  on luettavissa, että joskin hän itse toimii jumalan voimalla, niin muitakin voimia on joidenkin käytettävissä:

17 Mutta hän tiesi heidän ajatuksensa ja sanoi heille: "Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle.
18 Jos nyt saatanakin on riitautunut itsensä kanssa, kuinka hänen valtakuntansa pysyy pystyssä? Tehän sanotte minun Beelsebulin voimalla ajavan ulos riivaajia.
19 Mutta jos minä Beelsebulin voimalla ajan ulos riivaajia, kenenkä voimalla sitten teidän lapsenne ajavat niitä ulos? Sentähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne.
20 Mutta jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne.
21 Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.

Ja juttu jatkuu, jos mahdollista, vieläkin mutkikkaammalla selityksellä, jota en välitä tähän liittää, jokainen voi lukea sen  Luuk. 17:22 eteenpäin.
Tämä siis osoittaa, että ihmeet eivät  sellaisinaan riittäneet mihinkään.

 Jumalan sanan syntymekanismi

Ei, varsinaiseksi todisteeksi tarvittiin ”jumalan sanaa”.
Juuri siihen tehtävään kelpasi (ja kelpaa yhä) 500 vuotta aikaisemmin pakkosiirtolaisuudessa muistiinmerkityt ja juonelliseksi toimitetut perimätietokatkelmat.
Juuri siihen kelpasi Vanhatestamentti. 
Juuri tämän vuoksi Jeesus ja muut Uudentestamentin miehet alvariinsa viittasivat Vanhantestamentin kirjoituksiin.
Ne muodostivat sen kiinteän, tai ainakin kiinteältä näyttävän, perustan, mitä oppi tarvitsi.
Vanhatestamenttia tarvittiin uuden uskonnon perustamiasiakirjaksi samaten kuin Lenin tavitsi kommunistisen puolueen manifestia oman oppinsa, bolshevismin, perustaksi, vaikkei hän sitä sitten noudattanutkaan. 

Jumalan puhe

Vanhastatestamentista löytyy riittävästi kohtia joita voidaan väittää jumalan puheeksi.
Raamatun toimittamiseen osallistuneet tahot ovat pikkuhiljaa lisäilleet "pyhien" kirjoitusten sekaan omia viittauksiaan, jotka manipuloivat lukijain ajatusmaailmaa. 
Raamatun kirjoitukset on jaettu lukuihin, ja nämä luvut numeroituihin ”jakeisiin”.
Tästä on kahdenlaisia seurauksia.
Numerointi mahdollistaa hyvin valikoivan lukemisen. Raamatun kirjoja ei edes yritetä lukea tavalla jolla kirjoja yleensä luetaan, vaan näitä jakeita, jotka kieltämättä ovat usein sellaisinaan hyvin iskeviä, käytetään milloin minkäkin käsityskannan pönkittämiseen.
Toisaalta eri kirkkokunnat ovat varustaneet käyttämänsä käännökset viittausten verkostolla, niin että kulloinkin käsillä olevia asioita selitetään ja jopa perustellaan viitatuilla jakeilla jotka sijaitsevat milloin missäkin osassa Raamattua.
Kun muistetaan Vanhantestamentin syntyhistoria, sen exiilissä tapahtunut kokoaminen osin suullisesta perinteestä, on selvää, että tuollainen viittailu ei voi johtaa muuhun kuin harhaan.

Ajatellaanpa vaikka Heprealaiskirjeen kirjoittajan (tod. näk. Paavali ainakin sanelijana) todistelua oman uskonkäsityksensä tueksi.
Hän luettelee erinäisiä Vanhantestamentin henkilöitä, jotka ovat osoittaneet lujaa uskoa malliksi nykyheprealaisille.
Siellä ensimmäisten joukossa sitten mainitaan Abel, Adamin poika, jonka todistetaan olleen niin vahva uskossaan että uhrasi jumalalle karitsoita kun velipoika Kain taas epäuskoisena sortui vastoin jumalan tahtoa uhraamaan kasviksia ym. Hran silmissä vähempiarvoisia elintarvikkeita.
No niin, jossakin on joskus voinut olla kyseiset henkilöt, jotka ovat toimineet kuvatulla tavalla, tai sitten olla olematta ja toimien jotenkin aivan muuten, mutta kirjallisuushistoriallinen fakta on, että kukaan ei voi sitä tietää, eikä kukaan ole voinut sitä tietää edes silloin kun se on kirjoihin merkitty, koska joka tapauksessa niin ammoisina aikoina kuin mihin tapahtumat sijoitetaan ei voinut olla puhettakaan mistään kirjoitustaidosta.
Kertomusten suullinen periytyminen ties mistä on selvästi kirjallisuustutkijoiden nähtävissä tekstien rakenteista.

Samoin on laita toisen heprealaiskirjeen  uskonsankarin, huora Raahabin   laita, joka edesauttoi Joosuaa ”luvatun maan” etnisessä puhdistuksessa. Vaikka hän sentään asusti kaupugissa jonka tiedetään todella olleen olemassa, niin  vielä jää epävarmuustekijä voimaan; ei ole mitään kirjallisia tai muta dokumentteja henkilön todellisuudesta, ainoastaan Exiilissä tapahtunut suullisen perimätiedon kirjaaminen.

Tämä uskomisen tiivis kokonaisuus, ja luettavissa Hebr. 11. luvusta, jossa on pitkä luettelo  tuollaisia esimerkiksi kelpaavia uskojia, ja kun hän sitten päättää sen, niin hän huokailee :

32 Ja mitä minä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Baarakista, Simsonista, Jeftasta, Daavidista ja Samuelista ja profeetoista,
33 jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, tukkivat jalopeurain kidat,
34 sammuttivat tulen voiman, pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot.

Vielä tässä viimeisessäkään huokauksessa ei ole yhtä ainoata henkilöhahmoa, jota ei voitaisi kirjoittamis- ja väitetyn tapahtumisajankohdan välisen intervallin perusteella pitää  tarustoon kuuluvana, kertomusten henkilöinä.

Kertomusten henkilöillä taas on aina se etu puolellaan läsnäoleviin verrattuna, että he ovat sellaisia kuin kertoja sanoo heidän olleen, ja tekevät sitä mitä kertoja sanoo heidän tehneen.
Kirjallisuudentutkimus ei nyt kertakaikkiaan tunne muuta lainalaisuutta tässä asiassa.

Tämäntapaisen todistelun perusteella kuitenkin Uudentestamentin on määrä olla totta.
Vanhaan testamenttiin viittailu, ja siihen nojaaminen, ei siis ole myöhempien sananselittäjien keksintöä, vaan se kuuluu myös koko Uudentestamentin tyylilajiin olennaisena osana. Siihen juuri sisältyy se silmänkääntötemppu joka mahdollistaa puhumisen ”jumalan sanasta” ikäänkuin se olisi joidenkin vihittyjen tiedossa ja kaikkien tavoitettavissa.

Kuiluja, viipeitä

Kuiluja

Vanhan testamentin runkona on, kuten on käynyt ilmi, kertomukset, joiden
tarkoitus on edustaa Israelin historiaa kansan silmissä. 

Se, että niihin sekoittui paljon uskonnollista ainesta, on Tässä yhteydessä 
sivuseikka; noilta ajoilta tuskin löytää, jos ei nyt joitakin tilikirjoja oteta lukuun,

mitään mihin ei uskonto sekoittuisi. 

Kirjoitusten motiivina oli  ollut tarve kansallisen identiteetin muodostamiseen.
Kyseessä oli siis hyvin ymmärrettävä poliittinen tendenssi
tilanteessa, missä kansa uhkasi muuttua autuaan tietämättömäksi
omasta menneisyydestään. 

Sanaa "autuas" en valinnut tähän sattumalta, sillä yksilöiden
arjen kannalta on samantekevää mitä esi-isät ovat tehneet.

 Parhaassa osassa (siis autuaimpia) ovatkin useimmiten  ne, jotka ovat kansojen
vuorovaikutuksissa sulautuneet jälkiä jättämättä suurempiin
kokonaisuuksiin. 

Mutta nämä kertomukset muodostavat siis asiallisesti ottaen kokonaisuuden,
jonka tarkoitusperä oli aivan muuta kuin mihin sitä alkukristityt käyttivät, ja nykykristityt
käyttävät...     

Tätä  kertomusperinnettä nyt sitten Uuden testamentin on määrä jatkaa. 

Se ei tietystikään onnistu jatkamalla suoranaisesti näistä
kertomuksista. Pakkosiirtolaisuuden kirjallisuuden  viimeisen
kertomuksen, jota edustakoon vaikkapa Danielin kirja, tapahtumistahan
oli Evankeliumien  tapahtumien alkaessa kulunut 500 vuotta.
Melkoisen töksähtävä jatkumo siis. 

Mutta sattuu olemaan niin, että profeetta-kirjallisuus, joka on,
kertomusten ohella, myös juutalaisen raamatun, so. Tooran keskeistä
aineistoa, suorastaan tyrkyttää ratkaisua tähän pulmaan.. 

 Profeettakirjat vilisevät hämäriä oraakkelilauseita, jotka mitä ilmeisimmin syntyivät 

vallinneiden poliittisten olojen seurauksena. 

Sen lisäksi tiedetään, että toiminnassa oli useita kilpailevia profeettakoulukuntia.

Kyseessä näyttää todellakin olleen todellinen valtiollinen, tai ainakin yhteiskunnallinen institutio, 

profeettakouluineen. Kilpaileva kirjallisuus, jos sitä on ollut, on kadonnut historian

hämäryyteen kun exiilin perinnekeräys alkoi. Niin pakkaa aina käymään kilpaileville 

koulukunnille) 

Oraakkelilauseille tyypillistä on, että ne ovat moniselitteisiä, ja selitykset 

muuttuvatkin sitä kummallisemmiksi mitä pitemmälle ajassa mennään.  

Niinpä "messias", jonka tuloa juutalaiset kuulemme yhä vielä
suurella hartaudella odottavat, on, jos oikein kovasti halutaan,
tulkittavissa Uudentestamentin Jeesukseksi. Ja niinhän se on
tulkittukin.

Tässä onkin tämän asian ydin: kun v. 00 tuli heppu joka sanoi
olevansa jumalan poika (yhä vielä seemiläisissä kielissä lähes
kaikki ovat jonkin poikia, jollei peräti isiä) niin ei tarvittu
muuta kuin onnellinen sattuma jotta hänestä olisi tullut  messias. 

Tuo Onnellinen Sattuma oli, että Rooman valta vallitsi, oli siis suora
analogia Exiiliin, joka oli jo ennestään pyhä, paha asia. 

Toinen viive

Inervalli Vanhantestamentin ja Uudentestamentin välillä on suuruusluokkaa 

500 vuotta 

Sen lisäksi  tarkastelemamme asian kannalta on huomattava toinenkin viive-

Tuo  toinen viive on kestoltaan vain suuruusluokkaa n. 1/10 Vanhantestamentin ja
Uudentestamentin välisestä viipeestä, se on kuitenkin yhtä
merkityksellinen.

Kysymyksessä on viive evankeliumin tapahtumien ajankohdan ja niiden kirjaamisen 

välillä. 

Tämän viipeen merkitys sisältyy siihen, että, samoin kuin Vanhantestamentin
kertomusten tapahtumat sisältävät suoria, mutta todistamattomia
väittämiä jumalan puuttumisesta asioiden kulkuun, ja moni
tapahtuma  on kuvattu ihmeen-omaisena, niin myöskin Uudentestamentin
monissa kertomuksissa on jopa silminnähden yritetty häivyttää
kosketuskohdat todellisuuteen. 

Siinä
missä Vanhan ja Uudentestamentin kirjaamisien välillä on
vuosisatojen kuilu, niin Uudentestamentin sisällä puhutaan
vuosikymmenten kuilusta. Tämä kuilu on sen n. kolmenkymmenen vuoden
ajanjakson, jonka Jeesuksen elämän kerrotaan kaikkinensa kestäneen
päättymisen, ja Paavalin ym kirjeiden sekä myöskin
evankeliumien synnyn välillä.

Lyhyydestään huolimatta täysin välttämätön kuilu, sillä vain tuollainen
katko tiedonkulussa mahdollistaa tapahtumien venyvän tulkinnan,
jolloin myytin muodostus on mahdollinen. Myyttiä ei muodostu jos
tapahtumat kuvataan reaaliaikaisina raportteina. 

Ilmiön ymmärtää kun vertaa vaikkapa poliittisia muistelmia sellaisiin
tutkimuksiin jotka on tehty tarkkojen päiväkirjamerkintöjen
perusteella.

Vain tätä tietä saattoi syntyä se ”pyhyyden” – siis mystiikan--
ilmapiiri, joka on tarpeen uskonnon perustaksi. 

Paavalin
kirjeet ovat todistusvoimaisia asiakirjoja evankeliumeihin
verrattuna, mutta ne eivät olisi mitään ilman evankeliumien
mystiikkaa.  Aivan samoin Vanhantestamentin historiakirjat eivät
olisi mitään ilman profeettakirjoja. 

Kumpaankin kokonaisuuteen sisältyy siis kaksi tykkänään erilaista
kirjallisuudenlajia.

Yhdessä, ja vain yhdessä, nämä kaksi kirjallisuudenlajia muodostavat voimallisia
kokonaisuuksia.

Koko tämän asian ymmärtäminen vaatii vähän etäännyttävämpää
perspektiiviä kuin pelkkä kirjoitusten ja kirjallisuudenlajien
keskinäinen vertailu.

Meillähän on tosiasiallisesti tarkasteltavana  ilmiö nimeltä kristinusko
kaikkine siihen kuuluvine laitoksineen ja toimintoineen.

Kysyttävä onkin, että mihin tämä kokonaisuus tarvitsee evankeliumeita,
Paavalin kirjoituksia, mihin se tarvitsee vanhaa ja uutta
testamenttia kaikkine detaljeineen. 

Omien havaintojeni perusteella olen tullut siihen näkemykseen, että
"uskoontulo", jonka seurauksena sen läpikäyneet  alkavat
pitää itseään pelastuneina ja tuntevat voimakasta tarvetta
sitoutua johonkin seurakuntaan, on täysin mahdollinen niiden
"tietojen" perusteella mitä Uusitestamentti tarjoaa. 

Tosin tässä suhteessa mahdollisuudet omiin kokemuksiin ovat monelta
riistetyt, sillä ainakin allekirjoittanut joutui jo kansakoulun
alaluokilla lukemaan oppiainetta nimeltä ”raamatunhistoria”,
missä tunnustuksellisten opettajien johdolla käytiin läpi

luomiskertomuksesta patriarkkatarujen kautta aina
pakkosiirtolaisuuteen saakka Raamatun historiallinen osuus, niin että
kun sitten siirryttiin muitta mutkitta Jeesuksen elämään, ei siinä
edes huomannut mitään kynnystä. 

Kokemuspiiriini ei siis kuulu mitään olotilaa missä Vanhatestamentti 

olisi prosessista sivussa.

Tarve nojata Vanhaantestamenttiin tulee siitä että Uudentestamentin
Jeesus enempää kuin Paavalikaan ei voi mitenkään samaistua
jumalaan niin että tekisi vaikutuksen sellaisenaan.  

Tarvitaan jotain josta voidaan käyttää nimitystä "jumalan sana".

  Siihen voi nojata, ja kuten olemme nähneet, mikä hyvänsä vanha teksti jota
ei täysin ymmärretä, saa pyhyyden hohteen. Sitten onkin vain
sopimisen kysymys, mikä niistä on jumalan sanaa. 

Sitä sopimista on kanonisointi.
Tällä tavalla on Raamatusta tehty jumalan sana jota käydään
kuulemassa. Kristikansalle on muodostunut tykkänään uusi teonsana, verbi: 

he käyvät "sanankuulossa".

Kuitenkin, mitä Raamatussa itsessään kerrotaankin ”Jumalan sanasta”, niin siinä
ei yhdessäkään kohdassa edes väitetä, että käsillä oleva
teksti olisi jumalan sanaa. – Kaikkein lähimmäksi tätä päästään
toisen Mooseksen kirjan 31. luvussa, missä kerrotaan jumalan antaneen Moosekselle itse
kirjoittamansa laintaulut, mutta kun nekin sitten, myytinmuodostukselle tyypilliseen 

tapaan, tuhoutuivat, ja niiden tilalle sittemmin tehdyt uudetkin
(34. luku) sittemmin ikäänkuin Josef Smithin kultataulut Amerikan mantereella, niin...

Sakraalin esineen toimintamekanismi on se, että kun jumala itse ei, ymmärrettävistä
syistä, ilmaannu palvontatilaisuuksiinsa, täytyy vuorovaikutus tämän kanssa saada tavalla tai toisella havainnolliseksi. Siihen kelpaa sekä patsas että alttari ja usein näiden yhteisvaikutus tuokin kaikkein tehokkaimman vaikutuksen.

Vanhantestamentin kirjoitukset ja muut vanhat kirjoitukset sekä
esinelöydot yms kertovatkin että erilaisia  jumalan konkreettiseen
yhteiseen kokemiseen tähtävää välineistöä oli kautta koko
ihmiskunnan historian aina runsain mitoin tarjolla, tyrkyllä ja
tulossa., 

Mutta niillä on kaikilla on se puute, että ne eivät osaa puhua. 

Puhe, jumalan puhe, on voitu synnyttää vain kirjoitusten avulla.
Mekanismi on se, että tapahtumia on viety kirjoihin, aikaa on
kulunut, ja ennen pitkää ollaankin tilanteessa jossa ei ole mitään
mahdollisuuksia käydä tarkastamassa kuvatun todenperäisyyttä. 

Kun puhe on tarpeeksi mahtipontista, se saa auktoriteettia, ja niin se
muuttuu jumalan sanaksi. 

Kirjauskonnossa voi tällaista tapahtua. 

Ja myöskin tapahtuu.

Itseasiassa kirjauskossa näin täytyykin tapahtua.

Sellainen sivuvaikutus on havaittaivssa, että huomaamatta se kysymys, uskoako
jumalaan vai ei, muuttuukin kysymykseksi uskooko kirjoitettuun sanaan
vai ei.

Itse asiassa siinä tapahtuu koko uskonnon ydin, uskonnon sellaisena kuin
se nykypäivinä käsitetään.

Kaikkialla on pyhiä paikkoja, pyhiä miehiä, pyhiä rakennuksia, pyhiä vaikka
mitä, mutta mikään niistä ei ole mitään ilman pyhää kirjaa.

Pyhä kirja on se hattutemppu jolla saadaan näyttämään siltä, että
jumala puhuu ja on itse säätänyt ne lait joita yhteisössä on
määrä noudattaa.

Islam Koraaneineen on tästä vielä oivempi esimerkki kuin  kristinusko
Raamattuineen, ja sen menestys perustuu yksinomaan siihen, että kirjan syntyhistoria 

jumalalta ihmisille on lähes täysin mutkaton, ja siis paljon paljon helpompi

saarnata yhtäkään kirjakokoelmiin perustuvaa uskontoa, kristinusko 

mukaanluettuna. 

Mutta pääpiirtein ällaiseen tehtävään Uudentestamentin miehet tarvitsivat 

Vanhaatestamenttia. 

Vanha testamentti toi esiin ennustuksia, ihmeitä, jumalan suoranaista puhetta riittämiin.

Ja tähän samaan tehtäväänhän nykykristityt tarvitsevat Vanhaa
testamenttia.

Uusi testamentti ei sitä voinut tehdä (nyt se voi)  koska ihmeet ja
jumalan puhe ovat aina tapahtuneet jossakin käsillä olevan yhteisön
ja sen yksilöiden ulottumattomissa, kaukana menneisyydessä, usein
vielä kaukaisissa paikoissakin. 

Hic Rhodos, hic salta!

Kreikkalaiset, deterministisen ajattelun esi-isät, olivat tuon ilmiön havainneet. 

Aisopos kertoi eräässä tarinassaan urheilijanuorukaisesta joka kehuskeli
mannermaalla tehneensä kerrassaan loistavan pituushyppysuorituksen
Rhodoksella.

Sille oli hänen mukaansa luotettavat todistajatkin.

Kehuskeluun kyllästynyt kuulija sanoi kuitenkin: 

"Ei tarvita todistajia, tässä on Rhodos, hyppää tässä".