Jumalan sana

Uudentestamentin väärät viittaukset

Matteuksen evankeliumin 1. luvussa on viittaus Vanhaantestamenttiin koskien Jeesuksen syntymää:
”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo:
"Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel", mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme.” Matt. 1:22-23

Matteus ei mainitse tarkempaa osoitetta, mutta  myöhempi numeroija on lisännyt siihen viittauksen "Jes. 7:14"  Kun sitten katsomme mitä Jesajalla on sanottavaa, saamme tietää että neitonen (siis naimaiän juuri saavuttanut tyttö, (neitsyestä ei puhuta mitään, vaikka niin on virheellisesti käännetty),  synnyttää pojan jolle pantakoon nimeksi Immanuel.
Kaikkihan tietävät, että Raamatun lehdille ei kuitenkaan ilmestynyt yhtään Immanuel-nimistä miestä  missään vaiheessa, ja muutenkin kuvaus muistuttaa vain etäisesti hiukan sitä mitä evankeliumeissa sittemmin kerrotaan tapahtuneeksi.
Esimerkiksi näin:
"Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. "
Jesaja 53:3?

 Missä on "kipujen mies, sairauksien tuttava" jota Jesaja mainostaa ?  Jeesuksen historiassa ei ainakaan ole yhtään mainintaa mistään sairastelusta. Päin vastoin, implisiittisesti on luettavissa, että hän oli melkoisen hyväkuntoinen. Sellaiseen matkantekoon ja työsuoritukseen ei pysty heikko mies.

Evankeliumit eivät sisällä myöskään mitään mainintaa yleisestä halveksunnasta. Ei rumuutensa takia halveeratulle huudeta "hoosiannaa" riemukulkueessa, niinkuin evankeliumit kuitenkin yhtäpitävästi väittävät Jeesukselle huudetun.
Nämä ovat siis esimerkkejä epätarkkuuksista, etten sanoisi ristiriitaisuuksista, joita evankelistat itse aiheuttivat kirjoitusvaiheessa.

Kun kuuntelee nykyisiä saarnamiehiä , olkoot minkä hyvänsä uskonnon edustajia, he puhuvat ihmeistä mutta aina kauan sitten tapahtuneista.  Tässä ja nyt ei tapahdu ihmeitä.
Kun on aikansa puhuttu ihmeistä, alkaa yleisö olla otollisessa mielentilassa, ja siinä yhteydessä voi sitten toimeenpanna jotakin näytösluontoista: levitointia, sairaiden parantamista yms. joiden todistusarvo hukkuu pian kohun alle jota ne mahdollisesti herättävät.

Jeesuskin viittasi väärin

Jeesus paransi sairaita ja herätti jopa kuolleita.  Näin on kerrottu, ja eräässä evankeliumin kohdassa kerrotaan lisäksi että hän vetosi näihin tapahtuneisiin ihmeisiin vastatessaan Johanneksen kyselyyn, josko hän olisi se lopullinen messias vai vieläkö pitää odotella:

"Niin hän vastasi ja sanoi heille: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia." Luuk. 7:22

  Nämä terveiset menivät siis miehelle, jonka, toisaalla samassa evankeliumissa,  kerrotaan olleen itse paikalla kun asiasta oli tullut korkeimman tahon ilmoitus:

"ja Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ruumiillisessa muodossa, niinkuin kyyhkynen, ja taivaasta tuli ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani; sinuun minä olen mielistynyt".Luuk. 3:22. 

Vaikkakin ihmeisiin näin saatettiin vedota todisteina opin oikeellisuudesta, niin
Raamatun tavasta käsitellä asiaa on pääteltävissä, että  ihmeen tapaisia ilmiöitä, joihin Jeesus tuossa viittasi, ei sellaisenaan pidetty todisteina uskonnon jumalallisesta alkuperästä.  Ilmeisesti kansa koki ne siltikin puolittain asiaan kuuluvina, sillä ihmeellisiä olivat silloin monetkin asiat joihin nykyisin tiedetään luonnollinen selitys. Kuten rajuilmat, maanjäristykset yms.
Esmes tästä Matt. 12. luvun katkelmasta on  luettavissa, että sen tapaisiin ihmetekoihin oli mahdollista suhtautua skeptisesti tarvitsematta ollenkaan hyväksyä niitä miksikään todisteiksi opin oikeellisuudesta.   Fariseukset asettavat kyseenalaiseksi, millä voimalla Jeesus tekee ihmetekoja, ja Jeesus joutuu ihan selvästi puolustusasemiin, kun farisealaiset kyseenalaistivat, millä voimin hän oikeastaan ihmetekojaan tekee:
 ”Mutta muutamat heistä sanoivat: "Beelsebulin, riivaajain päämiehen, voimalla hän ajaa ulos riivaajia".” Luukas 11:15
Tähän Jeesus vastaa mutkikkaalla ja moniselitteisellä tavalla, josta  on luettavissa, että joskin hän itse toimii jumalan voimalla, niin muitakin voimia on joidenkin käytettävissä:

17 Mutta hän tiesi heidän ajatuksensa ja sanoi heille: "Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle.
18 Jos nyt saatanakin on riitautunut itsensä kanssa, kuinka hänen valtakuntansa pysyy pystyssä? Tehän sanotte minun Beelsebulin voimalla ajavan ulos riivaajia.
19 Mutta jos minä Beelsebulin voimalla ajan ulos riivaajia, kenenkä voimalla sitten teidän lapsenne ajavat niitä ulos? Sentähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne.
20 Mutta jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne.
21 Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.

Ja juttu jatkuu, jos mahdollista, vieläkin mutkikkaammalla selityksellä, jota en välitä tähän liittää, jokainen voi lukea sen  Luuk. 17:22 eteenpäin.
Tämä siis osoittaa, että ihmeet eivät  sellaisinaan riittäneet mihinkään.

 Jumalan sanan syntymekanismi

Ei, varsinaiseksi todisteeksi tarvittiin ”jumalan sanaa”.
Juuri siihen tehtävään kelpasi (ja kelpaa yhä) 500 vuotta aikaisemmin pakkosiirtolaisuudessa muistiinmerkityt ja juonelliseksi toimitetut perimätietokatkelmat.
Juuri siihen kelpasi Vanhatestamentti. 
Juuri tämän vuoksi Jeesus ja muut Uudentestamentin miehet alvariinsa viittasivat Vanhantestamentin kirjoituksiin.
Ne muodostivat sen kiinteän, tai ainakin kiinteältä näyttävän, perustan, mitä oppi tarvitsi.
Vanhatestamenttia tarvittiin uuden uskonnon perustamiasiakirjaksi samaten kuin Lenin tavitsi kommunistisen puolueen manifestia oman oppinsa, bolshevismin, perustaksi, vaikkei hän sitä sitten noudattanutkaan. 

Jumalan puhe

Vanhastatestamentista löytyy riittävästi kohtia joita voidaan väittää jumalan puheeksi.
Raamatun toimittamiseen osallistuneet tahot ovat pikkuhiljaa lisäilleet "pyhien" kirjoitusten sekaan omia viittauksiaan, jotka manipuloivat lukijain ajatusmaailmaa. 
Raamatun kirjoitukset on jaettu lukuihin, ja nämä luvut numeroituihin ”jakeisiin”.
Tästä on kahdenlaisia seurauksia.
Numerointi mahdollistaa hyvin valikoivan lukemisen. Raamatun kirjoja ei edes yritetä lukea tavalla jolla kirjoja yleensä luetaan, vaan näitä jakeita, jotka kieltämättä ovat usein sellaisinaan hyvin iskeviä, käytetään milloin minkäkin käsityskannan pönkittämiseen.
Toisaalta eri kirkkokunnat ovat varustaneet käyttämänsä käännökset viittausten verkostolla, niin että kulloinkin käsillä olevia asioita selitetään ja jopa perustellaan viitatuilla jakeilla jotka sijaitsevat milloin missäkin osassa Raamattua.
Kun muistetaan Vanhantestamentin syntyhistoria, sen exiilissä tapahtunut kokoaminen osin suullisesta perinteestä, on selvää, että tuollainen viittailu ei voi johtaa muuhun kuin harhaan.

Ajatellaanpa vaikka Heprealaiskirjeen kirjoittajan (tod. näk. Paavali ainakin sanelijana) todistelua oman uskonkäsityksensä tueksi.
Hän luettelee erinäisiä Vanhantestamentin henkilöitä, jotka ovat osoittaneet lujaa uskoa malliksi nykyheprealaisille.
Siellä ensimmäisten joukossa sitten mainitaan Abel, Adamin poika, jonka todistetaan olleen niin vahva uskossaan että uhrasi jumalalle karitsoita kun velipoika Kain taas epäuskoisena sortui vastoin jumalan tahtoa uhraamaan kasviksia ym. Hran silmissä vähempiarvoisia elintarvikkeita.
No niin, jossakin on joskus voinut olla kyseiset henkilöt, jotka ovat toimineet kuvatulla tavalla, tai sitten olla olematta ja toimien jotenkin aivan muuten, mutta kirjallisuushistoriallinen fakta on, että kukaan ei voi sitä tietää, eikä kukaan ole voinut sitä tietää edes silloin kun se on kirjoihin merkitty, koska joka tapauksessa niin ammoisina aikoina kuin mihin tapahtumat sijoitetaan ei voinut olla puhettakaan mistään kirjoitustaidosta.
Kertomusten suullinen periytyminen ties mistä on selvästi kirjallisuustutkijoiden nähtävissä tekstien rakenteista.

Samoin on laita toisen heprealaiskirjeen  uskonsankarin, huora Raahabin   laita, joka edesauttoi Joosuaa ”luvatun maan” etnisessä puhdistuksessa. Vaikka hän sentään asusti kaupugissa jonka tiedetään todella olleen olemassa, niin  vielä jää epävarmuustekijä voimaan; ei ole mitään kirjallisia tai muta dokumentteja henkilön todellisuudesta, ainoastaan Exiilissä tapahtunut suullisen perimätiedon kirjaaminen.

Tämä uskomisen tiivis kokonaisuus, ja luettavissa Hebr. 11. luvusta, jossa on pitkä luettelo  tuollaisia esimerkiksi kelpaavia uskojia, ja kun hän sitten päättää sen, niin hän huokailee :

32 Ja mitä minä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Baarakista, Simsonista, Jeftasta, Daavidista ja Samuelista ja profeetoista,
33 jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, tukkivat jalopeurain kidat,
34 sammuttivat tulen voiman, pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot.

Vielä tässä viimeisessäkään huokauksessa ei ole yhtä ainoata henkilöhahmoa, jota ei voitaisi kirjoittamis- ja väitetyn tapahtumisajankohdan välisen intervallin perusteella pitää  tarustoon kuuluvana, kertomusten henkilöinä.

Kertomusten henkilöillä taas on aina se etu puolellaan läsnäoleviin verrattuna, että he ovat sellaisia kuin kertoja sanoo heidän olleen, ja tekevät sitä mitä kertoja sanoo heidän tehneen.
Kirjallisuudentutkimus ei nyt kertakaikkiaan tunne muuta lainalaisuutta tässä asiassa.

Tämäntapaisen todistelun perusteella kuitenkin Uudentestamentin on määrä olla totta.
Vanhaan testamenttiin viittailu, ja siihen nojaaminen, ei siis ole myöhempien sananselittäjien keksintöä, vaan se kuuluu myös koko Uudentestamentin tyylilajiin olennaisena osana. Siihen juuri sisältyy se silmänkääntötemppu joka mahdollistaa puhumisen ”jumalan sanasta” ikäänkuin se olisi joidenkin vihittyjen tiedossa ja kaikkien tavoitettavissa.