Trialismin kokee meditaatiossa

Perspektiivi ja paradigma

Antiikin maalari ei tajunnut pespektiiviä.
Tämä on kenen tahansa todettavissa katselemalla keskiaikaisia maalauksia; latteita luomuksia kaikki tyynni, meidän aikanamme lähinnä naivistit maalaavat sillä tavalla.

Sävelkorvaton ihminen ei tunnista musiikkia.
Mutta moni itseään musikaalisena pitäväkään ei tunnista sävellajeja, esmes minä kuulun niihin, kun taas vaikkapa Sibelius rupesi voimaan pahoin kun kuuli jotakin sävellystä soitettavan "väärässä" sävellajissa.

Meidän kokemuspiiriimme kuuluu lukemattomia toimintoja, joiden havaitseminen riippuu itse kunkin aistimien virityksestä.

Tämä ei lakkaa pitämästä paikkaansa kun siirrytään toimintoihin joissa ei ole kysymys suoranaisista aistihavainnoista. Näkeehän sen, miten erilaisia tuotteita eri ihmiset saattavat tuottaa taideteoksina samoista kohteista.
Tämä ilmiö jatkuu kun siirrytään mielemme syövereihin.
Asiassa on tekemistä sekä itse kunkin mielenlaadulla että sillä mitä suggestioita sinne on syötetty. Niistä muodostuu pohjavire.

Hengellisyys hukassa

 Apostoli Paavali ei tunnistanut hengellisyyttään.
Niin paljon kuin se mies puhuikin hengellisyyteen liittyvistä asioista, hän puhui ja kirjoitti siitä aina vain herran Jeesuksen kristuksen välittömänä vaikutuksena.
Ei koskaan omasta hengellisyydestään, ei edes omasta hengellisyyden tarpeestaan.
Kaikki mitä hänellä ja hänessä oli, oli turmeltunutta, siinä ei ollut mitään hyvää. Hän nimittikin sitä milloin luonnolliseksi ihmiseksi, milloin sielulliseksi, milloin lihalliseksi.
Mistä tämä tällainen perspektiivivirhe pääsi häneen putkahtamaan?
Sehän ei ollutkaan pelkästään hänen virheensä, vaan taustalla oli koko antiikin kulttuurin tapa katsoa maailmaa ja ihmistä; se tapa minkä vuosituhansia harjoitettu uskonto oli iskostanut. Kaikki olivat siihen leimautuneet. 
Paavalin kohdalla ei siis tarvitse puhua siitä suggestiosta mitä hän Jeesuksen opetuksista sai (mikä olisikin problemaattista koska kertomansa perusteella kontakti Jeesukseen oli ollut hyvin vaikeasti verifioitavissa), vaan suggestioista joka hän oli saanut opettajaltaan Gamalielilta, sekä tätä ennen kotoa saamistaan.
Jossakin siellähän leimautuminen oikeastaan tapahtuu, se leimautuminen, joka saa ihmisen vanhettuaan puolustamaan henkeen ja vereen omaa kulttuuriaan ja omaa yhteisöään, myöskin yhteisön taholta kärsimiään väkivallantekoja kuten selkäsaunoja, ympärileikkaamista yms.
Tähän samaan paradigmaan kuuluu juuri hengellisyyden projisoiminen itsensä ulkopuolelle, niin että kun sen kohtaa , niin sitä ei tunne omakseen kuten koetaan keho ja mieli, vaan sen kokee ulkopuolelta, jopa vastoin omaa tahtoa tulevaksi vaikutukseksi.
Tätähän Paavali ei lakannut toistelemasta.
Toistelua jatkoivat innolla hänen seuraajansa, ja mm. kirkkoisä Augustinus on tunnettu kirjoituksistaan, joissa pohdiskelee hyvän tekemisen paradoksia.
Hän menee Paavalia pitemmälle, ja kehittää tekniikkaa, jolla voi saattaa sisäiset tuntemuksensa tasapainoon. Kymmeneen laskeminen ennen vastausta kysymykseen sai hänet usein antamaan toisenlaisen vastauksen kuin mitä olisi tullut jos olisi vastannut heti.
Onhan tämä tuttua kaikille.
Kymmeneen laskeminen ei ole kuitenkaan rukous, jolloin vastaus olisi johdettavissa Jeeukseen tai jumalaan tms. , vaan se on meditaatio, joten vastaus on johdettavissa omaan itseemme.
Kun siis autuas kirkkoisä kymmeneen laskettuaan päättikin hyljätä sen pahan mitä tahtoi tehdä ja valitsikin tuntemattomasta syystä sen hyvän mitä ei  mitä ei itse tahtonut, niin teknisesti ottaen hän oli onnistunut lyhyellä meditaatiolla saavuttamaan hetkellisen sisäisen tasapainon sielun ja hengen välillä (ehdottomasti omiensa!), mikä ilmeni mielen rauhana sekä pitkäketoisena hyvän olon tunteena.

Kognitiivinen perspektiivi

Wikipedia:
"Perspektiivi on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisella medialla kuten piirustuksena.[1]

Kuvassa on kaksi ulottuvuutta (korkeus ja leveys), ja kolmas ulottuvuus on illuusio. Perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.

Perspektiivillä voidaan tarkoittaa visuaalisissa aiheissa:
    Visuaalista perspektiiviä, joka tarkoittaa sitä, miltä esineet näyttävät silmälle.
    Graafinen perspektiivi tarkoittaa visuaalisen perspektiivin kuvaamisen keinoja piirustuksisssa.
    Kognitiivinen perspektiivi tarkoittaa henkilön valitsemaa "näkökulmaa", kontekstia mielipiteille, uskomuksille ja kokemuksille."

Kognitiivinen perspektiivi on tämän teeman kannalta mielenkiintoinen.
Tuon Wikipedian määritelmän mukaan siinä on kyse näkökulmasta tarkasteltavaan asiaan.

 Paradigma

Samaa asiaa voidaan lähestyä  myös käsittellä ”paradigma”
”Selkokielellä paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa.”
Tämäkin määritelmä on suoraa Wikipediasta.

Sekä Paavali että Augustinus olivat pahan kerran hukassa itseltään. Se henkii heidän kummankin kirjoituksista, ja ilmenee juuri siinä, että kumpikaan ei tunnistanut omaa hengellisyyttään itsensä ominaisuudeksi. Kumpikin lanceeraa nähtäväksemme tyylipuhtaan freudilaisen projektion, jossa oma ominaisuus heitetään itsen ulkopuolelle ja tarkastellaan sitä siellä, jolloin näkymä ei voi olla totuuden mukainen.

 Projektio

Wikipedia kertoo projektiosta näin:
"Projektio (lat. proiacere 'heittää eteen') eli sijoittaminen on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin. Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että hän havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ja ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin, ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todellakin olisivat ahneita.Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida."

Vaikka Wikipedian määritelmässä ei puhuta aivan samasta asiasta kuin tämän artikkelin teema on, hyvin se auttaa tätäkin ymmärtämään.

Mitä siis oli kaiken kaikkiaan tapahtunut Paavalin ja Augustinuksen ajattelussa?
Kysymys on mitä suurimmassa määrin juuri totunnaisesta perspektiivistä ja vallinneesta paradigmasta.
Suuri linja on nimittäin se että uskonto oli ajanut läpi dualistisen tarkastelukulman, sen trialistisen tilalle, mikä mitä ilmeisimmin on alussa vallinnut. (Omistan seuraavan kirjoituksen tämän selvittämiselle).
Uskonto tarvitsi dualistista paradigmaa, katsantoa, jotta se saisi tehtyä jumalat tarpeellisiksi.
Jumalten keskeisyys uskonnoissa vaati dualistista ajattelutapaa, paradigmaa, koska hengelliseksi itsensä kokeva ihminen ei jumalia tarvitse.

 Trialistinen paradigma

Uskonnon oloissa siinnyt ja kehittynyt dualismi ei ole ihmisten ajattelua jättänyt, vaan se elää ja voi hyvin myös ateisteina itseään pitävien tutkijoiden ja ajattelijoiden toimissa.
Psykologiassa ja muissa ihmistieteissä tämä ilmenee huomion kiinnittämisenä korostetusti ihmisen toimintojen fyysiseen puoleen, erityisesti aivotutkimus on päivän sana. Aivojen eri keskuksista löytyy selitykset sekä psyykkisiin että hengellisiin ilmiöihin.
Se että niitä selityksiä todella löytyy ei kuitenkaan todista mitään. On ihan selvä asia että niin rakastuminen, musiikin kokeminen, ym. sielulliset ilmiöt, kuin myös intuitio, hengellinen transsitila yms aiheuttaa muutoksia aivojen asianomaisissa sopukoissa.
Mutta onko sitä kukaan epäillytkään.  Totta kai se sen tekee, mutta todistaako se mitään!
Asian ydin on siinä, että ihmiselle joka kokee itseään, on merkitystä vain sillä miten hän kokee itseään, ja tekninen tietämys aivosähkökäyristä yms. on sen kannalta ihan turhaa.
Miten syvälle dualistisessa ajattelussa mennäänkin, se ei ikinä johda hyvään lopputulokseen. Hyvään lopputulokseen voi päätyä vain kun suostuu näkemään, että se spiritus on meissä jatkuvasti läsnä, ensin tunnistaa se, ja sitten tunnustaa se, aivan samoin kuin keho ja sielukin tulevat tutuiksi heti lapsena. 
Tämä on trialistinen paradigma.