Kuiluja, viipeitä

Kuiluja

Vanhan testamentin runkona on, kuten on käynyt ilmi, kertomukset, joiden
tarkoitus on edustaa Israelin historiaa kansan silmissä. 

Se, että niihin sekoittui paljon uskonnollista ainesta, on Tässä yhteydessä 
sivuseikka; noilta ajoilta tuskin löytää, jos ei nyt joitakin tilikirjoja oteta lukuun,

mitään mihin ei uskonto sekoittuisi. 

Kirjoitusten motiivina oli  ollut tarve kansallisen identiteetin muodostamiseen.
Kyseessä oli siis hyvin ymmärrettävä poliittinen tendenssi
tilanteessa, missä kansa uhkasi muuttua autuaan tietämättömäksi
omasta menneisyydestään. 

Sanaa "autuas" en valinnut tähän sattumalta, sillä yksilöiden
arjen kannalta on samantekevää mitä esi-isät ovat tehneet.

 Parhaassa osassa (siis autuaimpia) ovatkin useimmiten  ne, jotka ovat kansojen
vuorovaikutuksissa sulautuneet jälkiä jättämättä suurempiin
kokonaisuuksiin. 

Mutta nämä kertomukset muodostavat siis asiallisesti ottaen kokonaisuuden,
jonka tarkoitusperä oli aivan muuta kuin mihin sitä alkukristityt käyttivät, ja nykykristityt
käyttävät...     

Tätä  kertomusperinnettä nyt sitten Uuden testamentin on määrä jatkaa. 

Se ei tietystikään onnistu jatkamalla suoranaisesti näistä
kertomuksista. Pakkosiirtolaisuuden kirjallisuuden  viimeisen
kertomuksen, jota edustakoon vaikkapa Danielin kirja, tapahtumistahan
oli Evankeliumien  tapahtumien alkaessa kulunut 500 vuotta.
Melkoisen töksähtävä jatkumo siis. 

Mutta sattuu olemaan niin, että profeetta-kirjallisuus, joka on,
kertomusten ohella, myös juutalaisen raamatun, so. Tooran keskeistä
aineistoa, suorastaan tyrkyttää ratkaisua tähän pulmaan.. 

 Profeettakirjat vilisevät hämäriä oraakkelilauseita, jotka mitä ilmeisimmin syntyivät 

vallinneiden poliittisten olojen seurauksena. 

Sen lisäksi tiedetään, että toiminnassa oli useita kilpailevia profeettakoulukuntia.

Kyseessä näyttää todellakin olleen todellinen valtiollinen, tai ainakin yhteiskunnallinen institutio, 

profeettakouluineen. Kilpaileva kirjallisuus, jos sitä on ollut, on kadonnut historian

hämäryyteen kun exiilin perinnekeräys alkoi. Niin pakkaa aina käymään kilpaileville 

koulukunnille) 

Oraakkelilauseille tyypillistä on, että ne ovat moniselitteisiä, ja selitykset 

muuttuvatkin sitä kummallisemmiksi mitä pitemmälle ajassa mennään.  

Niinpä "messias", jonka tuloa juutalaiset kuulemme yhä vielä
suurella hartaudella odottavat, on, jos oikein kovasti halutaan,
tulkittavissa Uudentestamentin Jeesukseksi. Ja niinhän se on
tulkittukin.

Tässä onkin tämän asian ydin: kun v. 00 tuli heppu joka sanoi
olevansa jumalan poika (yhä vielä seemiläisissä kielissä lähes
kaikki ovat jonkin poikia, jollei peräti isiä) niin ei tarvittu
muuta kuin onnellinen sattuma jotta hänestä olisi tullut  messias. 

Tuo Onnellinen Sattuma oli, että Rooman valta vallitsi, oli siis suora
analogia Exiiliin, joka oli jo ennestään pyhä, paha asia. 

Toinen viive

Inervalli Vanhantestamentin ja Uudentestamentin välillä on suuruusluokkaa 

500 vuotta 

Sen lisäksi  tarkastelemamme asian kannalta on huomattava toinenkin viive-

Tuo  toinen viive on kestoltaan vain suuruusluokkaa n. 1/10 Vanhantestamentin ja
Uudentestamentin välisestä viipeestä, se on kuitenkin yhtä
merkityksellinen.

Kysymyksessä on viive evankeliumin tapahtumien ajankohdan ja niiden kirjaamisen 

välillä. 

Tämän viipeen merkitys sisältyy siihen, että, samoin kuin Vanhantestamentin
kertomusten tapahtumat sisältävät suoria, mutta todistamattomia
väittämiä jumalan puuttumisesta asioiden kulkuun, ja moni
tapahtuma  on kuvattu ihmeen-omaisena, niin myöskin Uudentestamentin
monissa kertomuksissa on jopa silminnähden yritetty häivyttää
kosketuskohdat todellisuuteen. 

Siinä
missä Vanhan ja Uudentestamentin kirjaamisien välillä on
vuosisatojen kuilu, niin Uudentestamentin sisällä puhutaan
vuosikymmenten kuilusta. Tämä kuilu on sen n. kolmenkymmenen vuoden
ajanjakson, jonka Jeesuksen elämän kerrotaan kaikkinensa kestäneen
päättymisen, ja Paavalin ym kirjeiden sekä myöskin
evankeliumien synnyn välillä.

Lyhyydestään huolimatta täysin välttämätön kuilu, sillä vain tuollainen
katko tiedonkulussa mahdollistaa tapahtumien venyvän tulkinnan,
jolloin myytin muodostus on mahdollinen. Myyttiä ei muodostu jos
tapahtumat kuvataan reaaliaikaisina raportteina. 

Ilmiön ymmärtää kun vertaa vaikkapa poliittisia muistelmia sellaisiin
tutkimuksiin jotka on tehty tarkkojen päiväkirjamerkintöjen
perusteella.

Vain tätä tietä saattoi syntyä se ”pyhyyden” – siis mystiikan--
ilmapiiri, joka on tarpeen uskonnon perustaksi. 

Paavalin
kirjeet ovat todistusvoimaisia asiakirjoja evankeliumeihin
verrattuna, mutta ne eivät olisi mitään ilman evankeliumien
mystiikkaa.  Aivan samoin Vanhantestamentin historiakirjat eivät
olisi mitään ilman profeettakirjoja. 

Kumpaankin kokonaisuuteen sisältyy siis kaksi tykkänään erilaista
kirjallisuudenlajia.

Yhdessä, ja vain yhdessä, nämä kaksi kirjallisuudenlajia muodostavat voimallisia
kokonaisuuksia.

Koko tämän asian ymmärtäminen vaatii vähän etäännyttävämpää
perspektiiviä kuin pelkkä kirjoitusten ja kirjallisuudenlajien
keskinäinen vertailu.

Meillähän on tosiasiallisesti tarkasteltavana  ilmiö nimeltä kristinusko
kaikkine siihen kuuluvine laitoksineen ja toimintoineen.

Kysyttävä onkin, että mihin tämä kokonaisuus tarvitsee evankeliumeita,
Paavalin kirjoituksia, mihin se tarvitsee vanhaa ja uutta
testamenttia kaikkine detaljeineen. 

Omien havaintojeni perusteella olen tullut siihen näkemykseen, että
"uskoontulo", jonka seurauksena sen läpikäyneet  alkavat
pitää itseään pelastuneina ja tuntevat voimakasta tarvetta
sitoutua johonkin seurakuntaan, on täysin mahdollinen niiden
"tietojen" perusteella mitä Uusitestamentti tarjoaa. 

Tosin tässä suhteessa mahdollisuudet omiin kokemuksiin ovat monelta
riistetyt, sillä ainakin allekirjoittanut joutui jo kansakoulun
alaluokilla lukemaan oppiainetta nimeltä ”raamatunhistoria”,
missä tunnustuksellisten opettajien johdolla käytiin läpi

luomiskertomuksesta patriarkkatarujen kautta aina
pakkosiirtolaisuuteen saakka Raamatun historiallinen osuus, niin että
kun sitten siirryttiin muitta mutkitta Jeesuksen elämään, ei siinä
edes huomannut mitään kynnystä. 

Kokemuspiiriini ei siis kuulu mitään olotilaa missä Vanhatestamentti 

olisi prosessista sivussa.

Tarve nojata Vanhaantestamenttiin tulee siitä että Uudentestamentin
Jeesus enempää kuin Paavalikaan ei voi mitenkään samaistua
jumalaan niin että tekisi vaikutuksen sellaisenaan.  

Tarvitaan jotain josta voidaan käyttää nimitystä "jumalan sana".

  Siihen voi nojata, ja kuten olemme nähneet, mikä hyvänsä vanha teksti jota
ei täysin ymmärretä, saa pyhyyden hohteen. Sitten onkin vain
sopimisen kysymys, mikä niistä on jumalan sanaa. 

Sitä sopimista on kanonisointi.
Tällä tavalla on Raamatusta tehty jumalan sana jota käydään
kuulemassa. Kristikansalle on muodostunut tykkänään uusi teonsana, verbi: 

he käyvät "sanankuulossa".

Kuitenkin, mitä Raamatussa itsessään kerrotaankin ”Jumalan sanasta”, niin siinä
ei yhdessäkään kohdassa edes väitetä, että käsillä oleva
teksti olisi jumalan sanaa. – Kaikkein lähimmäksi tätä päästään
toisen Mooseksen kirjan 31. luvussa, missä kerrotaan jumalan antaneen Moosekselle itse
kirjoittamansa laintaulut, mutta kun nekin sitten, myytinmuodostukselle tyypilliseen 

tapaan, tuhoutuivat, ja niiden tilalle sittemmin tehdyt uudetkin
(34. luku) sittemmin ikäänkuin Josef Smithin kultataulut Amerikan mantereella, niin...

Sakraalin esineen toimintamekanismi on se, että kun jumala itse ei, ymmärrettävistä
syistä, ilmaannu palvontatilaisuuksiinsa, täytyy vuorovaikutus tämän kanssa saada tavalla tai toisella havainnolliseksi. Siihen kelpaa sekä patsas että alttari ja usein näiden yhteisvaikutus tuokin kaikkein tehokkaimman vaikutuksen.

Vanhantestamentin kirjoitukset ja muut vanhat kirjoitukset sekä
esinelöydot yms kertovatkin että erilaisia  jumalan konkreettiseen
yhteiseen kokemiseen tähtävää välineistöä oli kautta koko
ihmiskunnan historian aina runsain mitoin tarjolla, tyrkyllä ja
tulossa., 

Mutta niillä on kaikilla on se puute, että ne eivät osaa puhua. 

Puhe, jumalan puhe, on voitu synnyttää vain kirjoitusten avulla.
Mekanismi on se, että tapahtumia on viety kirjoihin, aikaa on
kulunut, ja ennen pitkää ollaankin tilanteessa jossa ei ole mitään
mahdollisuuksia käydä tarkastamassa kuvatun todenperäisyyttä. 

Kun puhe on tarpeeksi mahtipontista, se saa auktoriteettia, ja niin se
muuttuu jumalan sanaksi. 

Kirjauskonnossa voi tällaista tapahtua. 

Ja myöskin tapahtuu.

Itseasiassa kirjauskossa näin täytyykin tapahtua.

Sellainen sivuvaikutus on havaittaivssa, että huomaamatta se kysymys, uskoako
jumalaan vai ei, muuttuukin kysymykseksi uskooko kirjoitettuun sanaan
vai ei.

Itse asiassa siinä tapahtuu koko uskonnon ydin, uskonnon sellaisena kuin
se nykypäivinä käsitetään.

Kaikkialla on pyhiä paikkoja, pyhiä miehiä, pyhiä rakennuksia, pyhiä vaikka
mitä, mutta mikään niistä ei ole mitään ilman pyhää kirjaa.

Pyhä kirja on se hattutemppu jolla saadaan näyttämään siltä, että
jumala puhuu ja on itse säätänyt ne lait joita yhteisössä on
määrä noudattaa.

Islam Koraaneineen on tästä vielä oivempi esimerkki kuin  kristinusko
Raamattuineen, ja sen menestys perustuu yksinomaan siihen, että kirjan syntyhistoria 

jumalalta ihmisille on lähes täysin mutkaton, ja siis paljon paljon helpompi

saarnata yhtäkään kirjakokoelmiin perustuvaa uskontoa, kristinusko 

mukaanluettuna. 

Mutta pääpiirtein ällaiseen tehtävään Uudentestamentin miehet tarvitsivat 

Vanhaatestamenttia. 

Vanha testamentti toi esiin ennustuksia, ihmeitä, jumalan suoranaista puhetta riittämiin.

Ja tähän samaan tehtäväänhän nykykristityt tarvitsevat Vanhaa
testamenttia.

Uusi testamentti ei sitä voinut tehdä (nyt se voi)  koska ihmeet ja
jumalan puhe ovat aina tapahtuneet jossakin käsillä olevan yhteisön
ja sen yksilöiden ulottumattomissa, kaukana menneisyydessä, usein
vielä kaukaisissa paikoissakin. 

Hic Rhodos, hic salta!

Kreikkalaiset, deterministisen ajattelun esi-isät, olivat tuon ilmiön havainneet. 

Aisopos kertoi eräässä tarinassaan urheilijanuorukaisesta joka kehuskeli
mannermaalla tehneensä kerrassaan loistavan pituushyppysuorituksen
Rhodoksella.

Sille oli hänen mukaansa luotettavat todistajatkin.

Kehuskeluun kyllästynyt kuulija sanoi kuitenkin: 

"Ei tarvita todistajia, tässä on Rhodos, hyppää tässä".