Jumalan ilmoitus, kirja vai koodi

"Yhteinen usko"

Suurin osa ev.lut kirkon jäsenistä ei tutkimuksissa ole sanonut uskovansa kirkon oppien mukaiseen jumalaan.

Tämän saamme tietää mm. vuonna 1990 tehdystä kyselystä, joka oli osa maailmanlaajuista World Values -tutkimusta. Persoonalliseen Jumalaan sanoi uskovansa 27 % ja sen lisäksi jonkinlaiseen henkeen tai elämänvoimaan 49 % vastaajista. (Kyseinen W V tutkimus jatkuu ja kyselyt tehdään aika ajoin uudelleen, joten -90 otos on ihan vain esimerkin vuoksi, koska se sattui ensimmäisenä löytymään)..

"Nouskaamme ja tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme."
Kirkko ylläpitää sellaista harhakäsitystä että olisi joku "yhteinen kristillinen usko".
Sellaista ei kuitenkaan ole eikä ole ikinä ollutkaan.
"Persoonallinen jumala" ja sellaiseen uskominen ei suinkaan tarkoita sitä, että uskottaisiin sananmukaisesti siihen mitä uskontunnustuksessa sunnuntaista toiseen kirkossa yhdessä lausutaan.
Jos nyt jättää laskuista pois senkin että suomalaisten muinainen jumala Ukko oli myöskin persoonallinen, jää jäljelle vielä kaikki variaatiot mitä erilaisista lähtökohdista tulevien seurakuntalaisten mielissä saattaakaan syntyä; ei edes kahden papin käsitykset ole keskenään yhteneväiset.
Kuitenkin aina on ilmennyt pyrkimyksiä yhtenäistää kansan  identiteetti niin että yhteenkuuluvaisuuden tunne muodostuu. Yleensä se tapahtuu suurin piirtein niin, että poliittiseen, usein kaoottiseen, tilanteeseen muodostuu toimintavalmis eliitti, joka sitten ohjailee yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan. 

Tässä on kyse on  perimmiltään sosiaalisen vietin toteutumisesta.

Kovin tunteella tähän asiantilaan ei kannata suhtautua, sillä hetkinen kylmää harkintaa paljastaa pian, että vaihtoehto olisi kaaoksen jatkuminen. Sitä taas tunnetusti ei kukaan halua, vaikka useinkin kuulee lyhytnäköisiä kommentteja, jotka toteutettuina johtaisivat siihen.

Tietenkään uskonto ei ole ainoa tällaisen  vallankäytön työkalu, mutta tähänastisen historian kuluessa se on aina ollut prosessissa läsnä.

Uskonnon osuuden tutkiminen tuossa vallankäytön prosessissa on sikäli ongelmallista, että osa, tutkimukseen osallistuvat eivät tahdo päästä yksimielisyyteen tutkittavista muuttujista, varianteista. Uskovaiset näkevät prosessissa erään muuttuja, jota puhtaasti tieteelliset historiantutkijat eivät näe, nimittäin persoonallisen jumalan, joka tarvittaessa puuttuu asioihin aikaansaaden tapahtumia, joita ei tarvitse edes yrittää selittää tieteen keinoin.

Ei ole kaukana historiassa ajat jolloin jumalan asioihin puuttumista pidettiin itsestään selvyytenä varsinkin maanviljelyksen, kalastuksen, merenkulun yms. piirissä, jotka kuuluvat ehdottomasti tärkeimpiin elinkeinoihin.



 Vanhan testamentin sekä eeppiset kirjat että profeettakirjat ovat täynnänsä tulkintoja, jolloin mikä hyvänsä luonnonmullistus, olipa hyvää tai pahaa mukanaan tuova, on tulkittu jumalan kannanotoksi harjoitettuun politiikkaan.


Perspektiiviä tuon Vanhantestamentin aloittaman kirjallisuudenlajin ymmärtämiseen saakin minkä hyvänsä kansakunnan kriittisinä hetkinä pidetyistä julkisista hartauspuheista ja kirjoituksista. Maailmassa on tuskin yhtään maata joka ei jossakin historiansa vaiheessa olisi ollut ilmiselvästi  luvattu maa juuri Raamatun tarkoittamassa merkityksessä. Suomen osalta Talvisodan aikaiset kirkko- ja kenttäsaarnat ovat paljonpuhuvia...

Kirjauskonnon olemus löytyy kirjoista

Jos kirjauskonnon olemukseen haluaa päästä käsiksi ja sitä syvemmin ymmärtämään, on aluksi hyvä hylätä hypoteesi jumalan puuttumisesta asioihin, ja lähteä selittelemään niitä lainalaisuuksia mitkä ovat jollakin tavalla tieteellisesti määriteltävissä.
Voidaan lähteä vaikkapa niistä lainalaisuuksista, jotka mitkä liittyvät itse tutkittavan kohteen olemukseen.
Pidän selviönä, että kun tutkitaan kirjauskontoa, tutkimuksen kohteeksi on otettava ilmiö nimeltä kirja.  Siitä tutkimus laajenee luontevasti (ja niinhän se on tehnytkin) kansatieteeseen kaikkine niine perinne- ja kulttimuotoineen mitä se on eri kansojen keskuudesta esiin tuonut.  Niin paljon kuin muotojen rikkautta on ylistettykin, kaikki tyynni siltikin selvästi  kaavan mukaisia!

Kirjallisuustutkimus lyhyesti

On täysin selvää, että kun on kyse samansukuisista olioista, tässä tapauksessa kirjoista, niin niistä on löydettävissä lainalaisuuksia jotka ovat kaikille yhteisiä, universaaleja.

Kirjoitustaidon syntymisen sosiaalinen tilaus perustuu yksinkertaisesti tarpeeseen merkitä muistiin tapahtumia, jotta niitä voitaisiin jälkeenpäin käsitellä. Tilikirja lieneekin vanhin kirjallisuudenlaji.
Muistiin merkitseminen ei kuitenkaan alkanut siitä, vaan sitä ennen, kuten olemme nähneet mm. Vanhasta testamentista, pyrittiin tekemään erilaisia muistomerkkejä yms. Tässä kohtaa jo uskonto oli mukana voimakkaammin kuin myöhemmin konsanaan tilikirjoissa.
Eräs mielenkiintoinen muistiin merkitsemisen tapa on ympärileikkaus, missä poikalasten kikkelit  silvotaan lähtemättömäksi merkiksi siitä mihin uskontoon kuulutaan. Tapa on yleinen ja tietääkseni pakollinen seemiläisten kansojen keskuudessa.

Alusta asti kaikessa muistiin merkitsemisessä on liikkeelle panevana voimana ollut muistiin merkitsijän intressi esittää asia omalta kannaltaan.
Tämä on lainalaisuus, joka varmuudella liittyi myös eeppiseen kirjallisuuteen, ja sitä edeltäneeseen suulliseen perinteeseen, mm. runonlaulantaan. 

Jokaisella kertojalla on oma intressinsä, joka juontaa maailmankatsomuksesta. Kukaan ei voi siksi olla objektiivinen, vaan jokainen valitsee kertomuksensa suunnan tuon katsomuksensa mukaisesti.Ensinnäkin on ratkaistava se, mistä alkaa kirjoittaa vai alkaako ollenkaan. Jo se on henkilökohtainen valinta.
(Henkilökohtaista ei tässä pidä ymmärtää kirjaimellisesti, on selvää että suullinen eeppinen runous syntyy monien henkilöiden, sukupolvienkin, yhteisvaikutuksesta, ja silloin "henkilö" on paljon isompi kokonaisuus kuin yksilö. Mutta yhtä kaikki, sille on muodostunut omat intressinsä jonka silmälasien läpi se katsoo maailmaa, nyt kollektiivisesti).

Mikä olisi jumalan ilmoitus?

Minun mieleeni nousee kaikesta tästä ennen kaikkea kysymys, miten kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaukaa viisas jumala onkaan tullut antaneeksi ilmoituksensa näin monia tulkintoja mahdollistavassa muodossa. Eikö odottaisi, että hän paremmin olisi laittanut lakinsa muotoon joka on kaikkien hyväksyttävissä?

Itseasiassa näin on tapahtunutkin.
Viimeistään tietokoneaika on avannut ihmisten silmät laajasti näkemään ja hyväksymään sen näkökulman, että kaikki mihin vain katseemme kohdistamme, sisältää informaatiota, siis tietoa. Siinä asetelmassa joku tiedottaa jollekin jotakin.
Koko maailma on yhtä suurta tiedottamista.
Kun näemme kiven, siinä tapahtuu se, että kivi ilmoittaa meille että "minä, kivi, olen tässä".  Usein se tapahtuu näköaistin välityksellä, mutta jos lyömme juostessa varpaamme kiveen, tieto tulee tuntoaistin välityksellä, mutta on yhtä kaikki viesti. Ja jos joku heittää meitä kivellä päähän, saamme viestin, paitsi kiveltä, myös sen heittäjältä. Sitä ennen kivi taas on antanut viestin heittäjälle, että "sovellun kokoni ja muotoni puolesta heittoaseeksi!"
Viestintä lähtee ihan elottoman maailman puolelta, ja siirtyy mutkistuvin muodoin elolliseen.
Kun aurinko paistaa jäähän, eikö vain ole kyse informaatiosta, johon jää vastaa sulamalla vedeksi.
Kun aurinko paistaa meidän iholle, se saa aikaan niinikään muutoksia jotka ovat jollakin tavalla verrattavissa jään sulamiseen, mutta paljon paljon mutkikkaampia.

Asian ydin on siinä, että kaikkialla vallitsee koodi.
Kaikki tässä maailmassa lähettää jatkuvasti koodia, ja kaikki tässä maailmassa dekoodaavat jatkuvasti muualta saamaansa koodia.

Sen perusteella, mitä talonpoikaisjärjelläni ymmärrän astrofysiikasta, olettaisin, että tuo koodi on jäljitettävissä aina alkuräjähdykseen saakka. Jos nyt sellaista on ikinä ollutkaan.
 Mutta sitä en käy pohtimaan.
Minulle riittää se elämänrikkaus minkä voi kokea, kun opin vastaanottamaan sitä koodia, jumalan ilmoitusta mikä on suunnattu suoraa sisimpääni, ohi kaikkien kirjoitusten ja muiden häiriötekijöiden.

Huojuva aasinsilta

Notkuva aasinsilta

 

  "Uusi testamentti on kristinuskon ohjeellinen tekstikokoelma eli kaanon. Kristittyjen mukaan se on kaksiosaisen Raamatun jälkimmäinen osa ja jatkoa Vanhalle testamentille." -Wikipedia

 

Jatkuuko juoni?

Vanhasta testamentista Uuteentestamenttiin siirtyminen merkitsee kristinuskon kannalta suurta laadullista harppausta.
Vanhan testamentin sanoma löytyy sen sisältämistä kertomuksista, mutta Uuden testamentin kannalta niitä tärkeämpiä ovat ne profeettakirjojen ennustukset, joiden on tulkittu tähtäävän messiaan eli kristuksen tulemiseen.

Juonellinen yhtenäisyys näiden kahden välillä voisi niinollen merkitä ainoastaan sitä, että Vanhan testamentin ennustukset jollakin tavalla toteutuisivat myös Uudentestamentin kertomuksissa.
Tätä yhtenäisyyttä on yritetty luoda mutkikkaiden, ja siten keinotekoiselta tuntuvien, teologisten kaavojen avulla. Selvästi puuttuu kuitenkin sellainen yksinkertainen yhteys, joka paistaisi heti kenen hyvänsä lukijan silmään.

Evankeliumeita pidetään yleisesti koko Uuden testamentin (ja koko Raamatun) keskeisenä sanomana.
Ne jatkavat toisaalta Vanhan testamentin kertomusperinnettä, mutta kertomuksia vahvempi juonellinen side sisältyy ns. ennustuksiin, joiden on määrä toteutua Uudentestamentin kertomuksissa.
Niidenhän on tulkittu kaikkien tähtäävän yhteen ainoaan, messiaan, eli kristuksen tulemiseen.

Kun nyt Uuden testamentin pääväittämä on, että Jeesus oli tämä messias, niin vähin mitä voisi odottaa on, että Jeesus olisi itse jollakin tavalla valmistautunut tähän tehtäväänsä. Sanalla sanoen, että hän olisi ollut alusta pitäen tietoinen tehtävästään.
Muistettakoon, että teologit ovat kaivaneet ennustuksista nimenomaan sellaisia viittauksia jotka merkitsisivät, ei yksinomaan Israelin, vaan kaikkien maailman kansojen pelastamista.

Kuitenkaan ennustusten kohde, Jeesus kristus, ei tunnu aluksi tietävän mitään tuollaisesta tehtävästä.

Evankeliumit ovat tulvillaan tämän tapaisia, paljastavia, katkelmia:


"22 Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni."
23 Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme".
24 Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö".
25 Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua".
26 Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille".
27 Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat".

Tämä Matt. 15. luvun katkelma osoittaa että Jeesuksella ei ollut toimintansa alkuaikoina mitään kutsumusta olla tekemisissä vieraiden kansojen kanssa. Päin vastoin, useammassakin kohtaa evankeliumeissa selviää, että hän halusi kaikin mokomin pysytellä tuntemattomana kulkiessaan siellä missä oli vaarana joutua näiden kanssa tekemisiin.

Tässä ilmenee tyypillisimmillään ja monella tasolla juuri sellainen työsauma, jollaisia ei voi olla tulematta kun yritetään saamaan kertomuksen juoni jatkumaan noin 500 vuoden intervallilla..
Todellisuutta kuvataan siis tarkoitushakuisesti, ja tarina väännetään sen mukaiseksi.
Tällaisen soveltavan vääntämisen mahdollistaa, paitsi em. 500 vuoden intervalli, juuri se intervalli, mikä oli evankeliumien kuvaamien tapahtumien ja niiden kirjoittamisen välillä.

Totesin jo, että jälkimmäinen viive ei ollut ajallisesti pitkä, mutta perspektiiviä sille antaa se, että oltiin tultu murroskohtaan, missä tapahtumat alkoivat edetä todella nopeasti.
Tästä todistavat sekä Uudentestamentin kertomukset (Ap.t. ja Paavalin ym. kirjeet), että se, mitä tuon ajan maailmanlaajuisesta uskonnollisesta murroksesta tieteellisen historiantutkimuksen valossa tiedetään.

Se, että Jeesus näyttää olleen tietämätön itselleen ennustetusta tehtävästä, ei voi merkitä mitään muuta kuin että hän todella oli siitä tietämätön.

Se että hän sitten viittasi (lue: hänestä kertonut evankelista sanoi hänen viitanneen) vanhoihin Jesajan ennustuksiin, ei muuta tätä tosiasiaa muuksi; se kuuluu samaan kategoriaan kuin evankeliumien loppuihin sijoitettu lähetyskäsky koko maailman käännyttämiseksi: sosiaalinen tilaus uudelle uskonnolle oli realisoitunut, ja Paavali toimi sen prosessin kätilönä.

Myöskään Jeesuksen äiti Maria, joka oli evankelistojen mukaan monien ennustusten kautta hyvin valmennettu tehtäväänsä "jumalan äitinä", ei tosipaikan tullen näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Jeesuksen kutsumuksesta, vaan säikähti tämän tulleen hulluksi, kun oli ryhtynyt sitä toteuttamaan:
"21 Kun hänen omaisensa sen kuulivat, menivät he ottamaan häntä huostaansa; sillä he sanoivat: 'Hän on poissa suunniltaan'." Mark. 3:21

Tämä episodihan jatkuu siten että omaiset todella panivat toimeksi mitä olivat päättänee, minkä seurauksena että Jeesus antoi potkut koko suvulle:

33 Mutta Jeesus vastasi heille: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?"
34 Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: "Tässä ovat minun äitini ja veljeni.
35 Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."Mark.3.

Muistutan, että Markuksen evankeliumia pidetään yleisesti vanhimpana neljästä.

Tässä on  vain esimerkin omaisesti tuotu esille muutamia katkelmia, jotka selvästi kertovat juuri juonen katkeamisesta.
Ne ovat kaikkien vapaasti luettavissa, ja niiden  tulkintaoikeudesta on paljon kiistelty, etten sanoisi taisteltu. Kovin laajaa yksimielisyyttä ei ole saavutettu edes kristikansan piirissä.

Nykyaikana on kuitenkin tiedostettu, että tulkinnat voivat muuttua, ja muuttuvatkin vääjäämättä perinteisistä, kun näkökulmaa muutetaan.
Sellainen näkökulman muutoshan on  pitkään ollut nähtävissä erilaisissa uskontoa koskevissa kysymyksissä.
Kirkoista eroaminen on yleistymässä, mutta sitäkin merkityksellisempää on, että kirkon jäsenet ilmoittavat, että he kyllä uskovat jumalaan, mutta toisella tavalla kuin mitä kirkko opettaa.
Selvästi on nähtävissä, että vanha, dualistinen, tarkastelutapa on tullut tiensä päähän.

Jumalan sana

Uudentestamentin väärät viittaukset

Matteuksen evankeliumin 1. luvussa on viittaus Vanhaantestamenttiin koskien Jeesuksen syntymää:
”Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo:
"Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel", mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme.” Matt. 1:22-23

Matteus ei mainitse tarkempaa osoitetta, mutta  myöhempi numeroija on lisännyt siihen viittauksen "Jes. 7:14"  Kun sitten katsomme mitä Jesajalla on sanottavaa, saamme tietää että neitonen (siis naimaiän juuri saavuttanut tyttö, (neitsyestä ei puhuta mitään, vaikka niin on virheellisesti käännetty),  synnyttää pojan jolle pantakoon nimeksi Immanuel.
Kaikkihan tietävät, että Raamatun lehdille ei kuitenkaan ilmestynyt yhtään Immanuel-nimistä miestä  missään vaiheessa, ja muutenkin kuvaus muistuttaa vain etäisesti hiukan sitä mitä evankeliumeissa sittemmin kerrotaan tapahtuneeksi.
Esimerkiksi näin:
"Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. "
Jesaja 53:3?

 Missä on "kipujen mies, sairauksien tuttava" jota Jesaja mainostaa ?  Jeesuksen historiassa ei ainakaan ole yhtään mainintaa mistään sairastelusta. Päin vastoin, implisiittisesti on luettavissa, että hän oli melkoisen hyväkuntoinen. Sellaiseen matkantekoon ja työsuoritukseen ei pysty heikko mies.

Evankeliumit eivät sisällä myöskään mitään mainintaa yleisestä halveksunnasta. Ei rumuutensa takia halveeratulle huudeta "hoosiannaa" riemukulkueessa, niinkuin evankeliumit kuitenkin yhtäpitävästi väittävät Jeesukselle huudetun.
Nämä ovat siis esimerkkejä epätarkkuuksista, etten sanoisi ristiriitaisuuksista, joita evankelistat itse aiheuttivat kirjoitusvaiheessa.

Kun kuuntelee nykyisiä saarnamiehiä , olkoot minkä hyvänsä uskonnon edustajia, he puhuvat ihmeistä mutta aina kauan sitten tapahtuneista.  Tässä ja nyt ei tapahdu ihmeitä.
Kun on aikansa puhuttu ihmeistä, alkaa yleisö olla otollisessa mielentilassa, ja siinä yhteydessä voi sitten toimeenpanna jotakin näytösluontoista: levitointia, sairaiden parantamista yms. joiden todistusarvo hukkuu pian kohun alle jota ne mahdollisesti herättävät.

Jeesuskin viittasi väärin

Jeesus paransi sairaita ja herätti jopa kuolleita.  Näin on kerrottu, ja eräässä evankeliumin kohdassa kerrotaan lisäksi että hän vetosi näihin tapahtuneisiin ihmeisiin vastatessaan Johanneksen kyselyyn, josko hän olisi se lopullinen messias vai vieläkö pitää odotella:

"Niin hän vastasi ja sanoi heille: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia." Luuk. 7:22

  Nämä terveiset menivät siis miehelle, jonka, toisaalla samassa evankeliumissa,  kerrotaan olleen itse paikalla kun asiasta oli tullut korkeimman tahon ilmoitus:

"ja Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä ruumiillisessa muodossa, niinkuin kyyhkynen, ja taivaasta tuli ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani; sinuun minä olen mielistynyt".Luuk. 3:22. 

Vaikkakin ihmeisiin näin saatettiin vedota todisteina opin oikeellisuudesta, niin
Raamatun tavasta käsitellä asiaa on pääteltävissä, että  ihmeen tapaisia ilmiöitä, joihin Jeesus tuossa viittasi, ei sellaisenaan pidetty todisteina uskonnon jumalallisesta alkuperästä.  Ilmeisesti kansa koki ne siltikin puolittain asiaan kuuluvina, sillä ihmeellisiä olivat silloin monetkin asiat joihin nykyisin tiedetään luonnollinen selitys. Kuten rajuilmat, maanjäristykset yms.
Esmes tästä Matt. 12. luvun katkelmasta on  luettavissa, että sen tapaisiin ihmetekoihin oli mahdollista suhtautua skeptisesti tarvitsematta ollenkaan hyväksyä niitä miksikään todisteiksi opin oikeellisuudesta.   Fariseukset asettavat kyseenalaiseksi, millä voimalla Jeesus tekee ihmetekoja, ja Jeesus joutuu ihan selvästi puolustusasemiin, kun farisealaiset kyseenalaistivat, millä voimin hän oikeastaan ihmetekojaan tekee:
 ”Mutta muutamat heistä sanoivat: "Beelsebulin, riivaajain päämiehen, voimalla hän ajaa ulos riivaajia".” Luukas 11:15
Tähän Jeesus vastaa mutkikkaalla ja moniselitteisellä tavalla, josta  on luettavissa, että joskin hän itse toimii jumalan voimalla, niin muitakin voimia on joidenkin käytettävissä:

17 Mutta hän tiesi heidän ajatuksensa ja sanoi heille: "Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle.
18 Jos nyt saatanakin on riitautunut itsensä kanssa, kuinka hänen valtakuntansa pysyy pystyssä? Tehän sanotte minun Beelsebulin voimalla ajavan ulos riivaajia.
19 Mutta jos minä Beelsebulin voimalla ajan ulos riivaajia, kenenkä voimalla sitten teidän lapsenne ajavat niitä ulos? Sentähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne.
20 Mutta jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne.
21 Kun väkevä aseellisena vartioitsee kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa.

Ja juttu jatkuu, jos mahdollista, vieläkin mutkikkaammalla selityksellä, jota en välitä tähän liittää, jokainen voi lukea sen  Luuk. 17:22 eteenpäin.
Tämä siis osoittaa, että ihmeet eivät  sellaisinaan riittäneet mihinkään.

 Jumalan sanan syntymekanismi

Ei, varsinaiseksi todisteeksi tarvittiin ”jumalan sanaa”.
Juuri siihen tehtävään kelpasi (ja kelpaa yhä) 500 vuotta aikaisemmin pakkosiirtolaisuudessa muistiinmerkityt ja juonelliseksi toimitetut perimätietokatkelmat.
Juuri siihen kelpasi Vanhatestamentti. 
Juuri tämän vuoksi Jeesus ja muut Uudentestamentin miehet alvariinsa viittasivat Vanhantestamentin kirjoituksiin.
Ne muodostivat sen kiinteän, tai ainakin kiinteältä näyttävän, perustan, mitä oppi tarvitsi.
Vanhatestamenttia tarvittiin uuden uskonnon perustamiasiakirjaksi samaten kuin Lenin tavitsi kommunistisen puolueen manifestia oman oppinsa, bolshevismin, perustaksi, vaikkei hän sitä sitten noudattanutkaan. 

Jumalan puhe

Vanhastatestamentista löytyy riittävästi kohtia joita voidaan väittää jumalan puheeksi.
Raamatun toimittamiseen osallistuneet tahot ovat pikkuhiljaa lisäilleet "pyhien" kirjoitusten sekaan omia viittauksiaan, jotka manipuloivat lukijain ajatusmaailmaa. 
Raamatun kirjoitukset on jaettu lukuihin, ja nämä luvut numeroituihin ”jakeisiin”.
Tästä on kahdenlaisia seurauksia.
Numerointi mahdollistaa hyvin valikoivan lukemisen. Raamatun kirjoja ei edes yritetä lukea tavalla jolla kirjoja yleensä luetaan, vaan näitä jakeita, jotka kieltämättä ovat usein sellaisinaan hyvin iskeviä, käytetään milloin minkäkin käsityskannan pönkittämiseen.
Toisaalta eri kirkkokunnat ovat varustaneet käyttämänsä käännökset viittausten verkostolla, niin että kulloinkin käsillä olevia asioita selitetään ja jopa perustellaan viitatuilla jakeilla jotka sijaitsevat milloin missäkin osassa Raamattua.
Kun muistetaan Vanhantestamentin syntyhistoria, sen exiilissä tapahtunut kokoaminen osin suullisesta perinteestä, on selvää, että tuollainen viittailu ei voi johtaa muuhun kuin harhaan.

Ajatellaanpa vaikka Heprealaiskirjeen kirjoittajan (tod. näk. Paavali ainakin sanelijana) todistelua oman uskonkäsityksensä tueksi.
Hän luettelee erinäisiä Vanhantestamentin henkilöitä, jotka ovat osoittaneet lujaa uskoa malliksi nykyheprealaisille.
Siellä ensimmäisten joukossa sitten mainitaan Abel, Adamin poika, jonka todistetaan olleen niin vahva uskossaan että uhrasi jumalalle karitsoita kun velipoika Kain taas epäuskoisena sortui vastoin jumalan tahtoa uhraamaan kasviksia ym. Hran silmissä vähempiarvoisia elintarvikkeita.
No niin, jossakin on joskus voinut olla kyseiset henkilöt, jotka ovat toimineet kuvatulla tavalla, tai sitten olla olematta ja toimien jotenkin aivan muuten, mutta kirjallisuushistoriallinen fakta on, että kukaan ei voi sitä tietää, eikä kukaan ole voinut sitä tietää edes silloin kun se on kirjoihin merkitty, koska joka tapauksessa niin ammoisina aikoina kuin mihin tapahtumat sijoitetaan ei voinut olla puhettakaan mistään kirjoitustaidosta.
Kertomusten suullinen periytyminen ties mistä on selvästi kirjallisuustutkijoiden nähtävissä tekstien rakenteista.

Samoin on laita toisen heprealaiskirjeen  uskonsankarin, huora Raahabin   laita, joka edesauttoi Joosuaa ”luvatun maan” etnisessä puhdistuksessa. Vaikka hän sentään asusti kaupugissa jonka tiedetään todella olleen olemassa, niin  vielä jää epävarmuustekijä voimaan; ei ole mitään kirjallisia tai muta dokumentteja henkilön todellisuudesta, ainoastaan Exiilissä tapahtunut suullisen perimätiedon kirjaaminen.

Tämä uskomisen tiivis kokonaisuus, ja luettavissa Hebr. 11. luvusta, jossa on pitkä luettelo  tuollaisia esimerkiksi kelpaavia uskojia, ja kun hän sitten päättää sen, niin hän huokailee :

32 Ja mitä minä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Baarakista, Simsonista, Jeftasta, Daavidista ja Samuelista ja profeetoista,
33 jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, tukkivat jalopeurain kidat,
34 sammuttivat tulen voiman, pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot.

Vielä tässä viimeisessäkään huokauksessa ei ole yhtä ainoata henkilöhahmoa, jota ei voitaisi kirjoittamis- ja väitetyn tapahtumisajankohdan välisen intervallin perusteella pitää  tarustoon kuuluvana, kertomusten henkilöinä.

Kertomusten henkilöillä taas on aina se etu puolellaan läsnäoleviin verrattuna, että he ovat sellaisia kuin kertoja sanoo heidän olleen, ja tekevät sitä mitä kertoja sanoo heidän tehneen.
Kirjallisuudentutkimus ei nyt kertakaikkiaan tunne muuta lainalaisuutta tässä asiassa.

Tämäntapaisen todistelun perusteella kuitenkin Uudentestamentin on määrä olla totta.
Vanhaan testamenttiin viittailu, ja siihen nojaaminen, ei siis ole myöhempien sananselittäjien keksintöä, vaan se kuuluu myös koko Uudentestamentin tyylilajiin olennaisena osana. Siihen juuri sisältyy se silmänkääntötemppu joka mahdollistaa puhumisen ”jumalan sanasta” ikäänkuin se olisi joidenkin vihittyjen tiedossa ja kaikkien tavoitettavissa.

Kuiluja, viipeitä

Kuiluja

Vanhan testamentin runkona on, kuten on käynyt ilmi, kertomukset, joiden
tarkoitus on edustaa Israelin historiaa kansan silmissä. 

Se, että niihin sekoittui paljon uskonnollista ainesta, on Tässä yhteydessä 
sivuseikka; noilta ajoilta tuskin löytää, jos ei nyt joitakin tilikirjoja oteta lukuun,

mitään mihin ei uskonto sekoittuisi. 

Kirjoitusten motiivina oli  ollut tarve kansallisen identiteetin muodostamiseen.
Kyseessä oli siis hyvin ymmärrettävä poliittinen tendenssi
tilanteessa, missä kansa uhkasi muuttua autuaan tietämättömäksi
omasta menneisyydestään. 

Sanaa "autuas" en valinnut tähän sattumalta, sillä yksilöiden
arjen kannalta on samantekevää mitä esi-isät ovat tehneet.

 Parhaassa osassa (siis autuaimpia) ovatkin useimmiten  ne, jotka ovat kansojen
vuorovaikutuksissa sulautuneet jälkiä jättämättä suurempiin
kokonaisuuksiin. 

Mutta nämä kertomukset muodostavat siis asiallisesti ottaen kokonaisuuden,
jonka tarkoitusperä oli aivan muuta kuin mihin sitä alkukristityt käyttivät, ja nykykristityt
käyttävät...     

Tätä  kertomusperinnettä nyt sitten Uuden testamentin on määrä jatkaa. 

Se ei tietystikään onnistu jatkamalla suoranaisesti näistä
kertomuksista. Pakkosiirtolaisuuden kirjallisuuden  viimeisen
kertomuksen, jota edustakoon vaikkapa Danielin kirja, tapahtumistahan
oli Evankeliumien  tapahtumien alkaessa kulunut 500 vuotta.
Melkoisen töksähtävä jatkumo siis. 

Mutta sattuu olemaan niin, että profeetta-kirjallisuus, joka on,
kertomusten ohella, myös juutalaisen raamatun, so. Tooran keskeistä
aineistoa, suorastaan tyrkyttää ratkaisua tähän pulmaan.. 

 Profeettakirjat vilisevät hämäriä oraakkelilauseita, jotka mitä ilmeisimmin syntyivät 

vallinneiden poliittisten olojen seurauksena. 

Sen lisäksi tiedetään, että toiminnassa oli useita kilpailevia profeettakoulukuntia.

Kyseessä näyttää todellakin olleen todellinen valtiollinen, tai ainakin yhteiskunnallinen institutio, 

profeettakouluineen. Kilpaileva kirjallisuus, jos sitä on ollut, on kadonnut historian

hämäryyteen kun exiilin perinnekeräys alkoi. Niin pakkaa aina käymään kilpaileville 

koulukunnille) 

Oraakkelilauseille tyypillistä on, että ne ovat moniselitteisiä, ja selitykset 

muuttuvatkin sitä kummallisemmiksi mitä pitemmälle ajassa mennään.  

Niinpä "messias", jonka tuloa juutalaiset kuulemme yhä vielä
suurella hartaudella odottavat, on, jos oikein kovasti halutaan,
tulkittavissa Uudentestamentin Jeesukseksi. Ja niinhän se on
tulkittukin.

Tässä onkin tämän asian ydin: kun v. 00 tuli heppu joka sanoi
olevansa jumalan poika (yhä vielä seemiläisissä kielissä lähes
kaikki ovat jonkin poikia, jollei peräti isiä) niin ei tarvittu
muuta kuin onnellinen sattuma jotta hänestä olisi tullut  messias. 

Tuo Onnellinen Sattuma oli, että Rooman valta vallitsi, oli siis suora
analogia Exiiliin, joka oli jo ennestään pyhä, paha asia. 

Toinen viive

Inervalli Vanhantestamentin ja Uudentestamentin välillä on suuruusluokkaa 

500 vuotta 

Sen lisäksi  tarkastelemamme asian kannalta on huomattava toinenkin viive-

Tuo  toinen viive on kestoltaan vain suuruusluokkaa n. 1/10 Vanhantestamentin ja
Uudentestamentin välisestä viipeestä, se on kuitenkin yhtä
merkityksellinen.

Kysymyksessä on viive evankeliumin tapahtumien ajankohdan ja niiden kirjaamisen 

välillä. 

Tämän viipeen merkitys sisältyy siihen, että, samoin kuin Vanhantestamentin
kertomusten tapahtumat sisältävät suoria, mutta todistamattomia
väittämiä jumalan puuttumisesta asioiden kulkuun, ja moni
tapahtuma  on kuvattu ihmeen-omaisena, niin myöskin Uudentestamentin
monissa kertomuksissa on jopa silminnähden yritetty häivyttää
kosketuskohdat todellisuuteen. 

Siinä
missä Vanhan ja Uudentestamentin kirjaamisien välillä on
vuosisatojen kuilu, niin Uudentestamentin sisällä puhutaan
vuosikymmenten kuilusta. Tämä kuilu on sen n. kolmenkymmenen vuoden
ajanjakson, jonka Jeesuksen elämän kerrotaan kaikkinensa kestäneen
päättymisen, ja Paavalin ym kirjeiden sekä myöskin
evankeliumien synnyn välillä.

Lyhyydestään huolimatta täysin välttämätön kuilu, sillä vain tuollainen
katko tiedonkulussa mahdollistaa tapahtumien venyvän tulkinnan,
jolloin myytin muodostus on mahdollinen. Myyttiä ei muodostu jos
tapahtumat kuvataan reaaliaikaisina raportteina. 

Ilmiön ymmärtää kun vertaa vaikkapa poliittisia muistelmia sellaisiin
tutkimuksiin jotka on tehty tarkkojen päiväkirjamerkintöjen
perusteella.

Vain tätä tietä saattoi syntyä se ”pyhyyden” – siis mystiikan--
ilmapiiri, joka on tarpeen uskonnon perustaksi. 

Paavalin
kirjeet ovat todistusvoimaisia asiakirjoja evankeliumeihin
verrattuna, mutta ne eivät olisi mitään ilman evankeliumien
mystiikkaa.  Aivan samoin Vanhantestamentin historiakirjat eivät
olisi mitään ilman profeettakirjoja. 

Kumpaankin kokonaisuuteen sisältyy siis kaksi tykkänään erilaista
kirjallisuudenlajia.

Yhdessä, ja vain yhdessä, nämä kaksi kirjallisuudenlajia muodostavat voimallisia
kokonaisuuksia.

Koko tämän asian ymmärtäminen vaatii vähän etäännyttävämpää
perspektiiviä kuin pelkkä kirjoitusten ja kirjallisuudenlajien
keskinäinen vertailu.

Meillähän on tosiasiallisesti tarkasteltavana  ilmiö nimeltä kristinusko
kaikkine siihen kuuluvine laitoksineen ja toimintoineen.

Kysyttävä onkin, että mihin tämä kokonaisuus tarvitsee evankeliumeita,
Paavalin kirjoituksia, mihin se tarvitsee vanhaa ja uutta
testamenttia kaikkine detaljeineen. 

Omien havaintojeni perusteella olen tullut siihen näkemykseen, että
"uskoontulo", jonka seurauksena sen läpikäyneet  alkavat
pitää itseään pelastuneina ja tuntevat voimakasta tarvetta
sitoutua johonkin seurakuntaan, on täysin mahdollinen niiden
"tietojen" perusteella mitä Uusitestamentti tarjoaa. 

Tosin tässä suhteessa mahdollisuudet omiin kokemuksiin ovat monelta
riistetyt, sillä ainakin allekirjoittanut joutui jo kansakoulun
alaluokilla lukemaan oppiainetta nimeltä ”raamatunhistoria”,
missä tunnustuksellisten opettajien johdolla käytiin läpi

luomiskertomuksesta patriarkkatarujen kautta aina
pakkosiirtolaisuuteen saakka Raamatun historiallinen osuus, niin että
kun sitten siirryttiin muitta mutkitta Jeesuksen elämään, ei siinä
edes huomannut mitään kynnystä. 

Kokemuspiiriini ei siis kuulu mitään olotilaa missä Vanhatestamentti 

olisi prosessista sivussa.

Tarve nojata Vanhaantestamenttiin tulee siitä että Uudentestamentin
Jeesus enempää kuin Paavalikaan ei voi mitenkään samaistua
jumalaan niin että tekisi vaikutuksen sellaisenaan.  

Tarvitaan jotain josta voidaan käyttää nimitystä "jumalan sana".

  Siihen voi nojata, ja kuten olemme nähneet, mikä hyvänsä vanha teksti jota
ei täysin ymmärretä, saa pyhyyden hohteen. Sitten onkin vain
sopimisen kysymys, mikä niistä on jumalan sanaa. 

Sitä sopimista on kanonisointi.
Tällä tavalla on Raamatusta tehty jumalan sana jota käydään
kuulemassa. Kristikansalle on muodostunut tykkänään uusi teonsana, verbi: 

he käyvät "sanankuulossa".

Kuitenkin, mitä Raamatussa itsessään kerrotaankin ”Jumalan sanasta”, niin siinä
ei yhdessäkään kohdassa edes väitetä, että käsillä oleva
teksti olisi jumalan sanaa. – Kaikkein lähimmäksi tätä päästään
toisen Mooseksen kirjan 31. luvussa, missä kerrotaan jumalan antaneen Moosekselle itse
kirjoittamansa laintaulut, mutta kun nekin sitten, myytinmuodostukselle tyypilliseen 

tapaan, tuhoutuivat, ja niiden tilalle sittemmin tehdyt uudetkin
(34. luku) sittemmin ikäänkuin Josef Smithin kultataulut Amerikan mantereella, niin...

Sakraalin esineen toimintamekanismi on se, että kun jumala itse ei, ymmärrettävistä
syistä, ilmaannu palvontatilaisuuksiinsa, täytyy vuorovaikutus tämän kanssa saada tavalla tai toisella havainnolliseksi. Siihen kelpaa sekä patsas että alttari ja usein näiden yhteisvaikutus tuokin kaikkein tehokkaimman vaikutuksen.

Vanhantestamentin kirjoitukset ja muut vanhat kirjoitukset sekä
esinelöydot yms kertovatkin että erilaisia  jumalan konkreettiseen
yhteiseen kokemiseen tähtävää välineistöä oli kautta koko
ihmiskunnan historian aina runsain mitoin tarjolla, tyrkyllä ja
tulossa., 

Mutta niillä on kaikilla on se puute, että ne eivät osaa puhua. 

Puhe, jumalan puhe, on voitu synnyttää vain kirjoitusten avulla.
Mekanismi on se, että tapahtumia on viety kirjoihin, aikaa on
kulunut, ja ennen pitkää ollaankin tilanteessa jossa ei ole mitään
mahdollisuuksia käydä tarkastamassa kuvatun todenperäisyyttä. 

Kun puhe on tarpeeksi mahtipontista, se saa auktoriteettia, ja niin se
muuttuu jumalan sanaksi. 

Kirjauskonnossa voi tällaista tapahtua. 

Ja myöskin tapahtuu.

Itseasiassa kirjauskossa näin täytyykin tapahtua.

Sellainen sivuvaikutus on havaittaivssa, että huomaamatta se kysymys, uskoako
jumalaan vai ei, muuttuukin kysymykseksi uskooko kirjoitettuun sanaan
vai ei.

Itse asiassa siinä tapahtuu koko uskonnon ydin, uskonnon sellaisena kuin
se nykypäivinä käsitetään.

Kaikkialla on pyhiä paikkoja, pyhiä miehiä, pyhiä rakennuksia, pyhiä vaikka
mitä, mutta mikään niistä ei ole mitään ilman pyhää kirjaa.

Pyhä kirja on se hattutemppu jolla saadaan näyttämään siltä, että
jumala puhuu ja on itse säätänyt ne lait joita yhteisössä on
määrä noudattaa.

Islam Koraaneineen on tästä vielä oivempi esimerkki kuin  kristinusko
Raamattuineen, ja sen menestys perustuu yksinomaan siihen, että kirjan syntyhistoria 

jumalalta ihmisille on lähes täysin mutkaton, ja siis paljon paljon helpompi

saarnata yhtäkään kirjakokoelmiin perustuvaa uskontoa, kristinusko 

mukaanluettuna. 

Mutta pääpiirtein ällaiseen tehtävään Uudentestamentin miehet tarvitsivat 

Vanhaatestamenttia. 

Vanha testamentti toi esiin ennustuksia, ihmeitä, jumalan suoranaista puhetta riittämiin.

Ja tähän samaan tehtäväänhän nykykristityt tarvitsevat Vanhaa
testamenttia.

Uusi testamentti ei sitä voinut tehdä (nyt se voi)  koska ihmeet ja
jumalan puhe ovat aina tapahtuneet jossakin käsillä olevan yhteisön
ja sen yksilöiden ulottumattomissa, kaukana menneisyydessä, usein
vielä kaukaisissa paikoissakin. 

Hic Rhodos, hic salta!

Kreikkalaiset, deterministisen ajattelun esi-isät, olivat tuon ilmiön havainneet. 

Aisopos kertoi eräässä tarinassaan urheilijanuorukaisesta joka kehuskeli
mannermaalla tehneensä kerrassaan loistavan pituushyppysuorituksen
Rhodoksella.

Sille oli hänen mukaansa luotettavat todistajatkin.

Kehuskeluun kyllästynyt kuulija sanoi kuitenkin: 

"Ei tarvita todistajia, tässä on Rhodos, hyppää tässä".

Toden ja tarun fuusio

Tarua ja Totta Co Ltd

Se tärkein, mitä exiilin ajan kirjoittajat ottivat tehtäväkseen todistaa, on juutalaisen kansan erikoisuus, ts. sen identiteetti. 
Olevista oloista johtui että sitä oli korostettava erityisesti.
Mutta koko se aineisto, jolla tätä perusteltiin, palautuu taruihin. Vanhimmillaan niin kauaksi menneisyyteen että perspektiivi ei paljoa muutu siitä katsotaanko sitä sitten meidän ajastamme vai pakkosiirtolaisuuden ajasta käsin. 
Sanalla sanoen ammoisiin aikoihin.
Niiden tarujen päälle tuli siis juutalaisuus perustettua. 
Ja juuri niidensamojen tarujen, sekä juutalaisuuden päälle on kristinuskokin perustettu.

Patriarkkatarut

Ehkä eniten juutalaisten identiteetille merkitsevät patriarkkatarut. Varsinkin Abraham on keskeinen kulttihahmo.
Patriarkkatarut kulminoituvat kahdentoista sukukunnan muodostumiseen, mikä taas liittyy voimakkaasti Egyptissä olemiseen, sieltä lähtemiseen sekä Kanaanin maan rosvoamiseen ja asuttamiseen. Kolmantena esiin nousee kuninkaitten aika joista erityisesti David nostetaan keskeiseksi.

On syytä ottaa vakavasti se arkeologian todistus, että näiden kertomusten todenperäisyydestä ei ole sen enempää näyttöä kuin Kalevalaisesta Sampo-tarusta rakkaustarinoineen ja ryöstöretkineen.

Juuri nämä kuitenkin ovat niitä "uskon asioita" jotka jokaisen juutalaisen on identiteettinsä nimissä nielaistava.
Ja ne ovat periytyneet suoraa kristinuskoon sikäli, että juuri nämä on jokaisen kristityn pakko nielaista totuuksina, tunteakseen itsensä kelvolliseksi seurakuntaan.
Ne ovat asioita jotka tulevat opiskeltaviksi sen jälkeen kun varsinainen paavalilainen "uskoon tulo" on tapahtunut.  


Itse asiassa vaikuttamassa on kaksi eri efektiä: Samalla kun kirjallinen aineisto alkaa käydä yhä häilyvämmäksi, alkaa myös arkeologinen aineisto olla todistusvoimaltaan yhä kyseenalaisempaa; todella harvassa ovat ne "vanhojen" kirjojen kertomat tapahtumat joille löytyy selkeä tuki arkeologiasta.

Näin kertoo tuntematon exegeetikko Wikipediassa:
"Abrahamista ei ole muuta tietoa kuin Raamatun kertomukset.
Teologi Aapeli Saarisalo [1] kuitenkin mainitsee Ensimmäisen Mooseksen kirjan 14. luvussa kuvattujen tapahtumien [2] saaneen muinaistutkimuksesta ja nuolenpääkirjoituksista vahvistuksen. Luvussa kerrotaan muun muassa Kedorlaomerin, kanssaan olleiden kuninkaiden ja Abrahamin välisestä taistelusta."

Tässä onkin jotakin tuiki oleellista koskien näyttöä:
Ihan samoin kuin suomalaisen Sampo-tarinan taustalla täytyy olla jokin todellinen tapahtuma, on todennäköistä, että myöskään Abrahamia ei ole nostatettu aivan tyhjästä.  Ei ihmiselle ylipäätään ole mahdollista kuvata mitään mikä ei tavalla tai toisella liity hänen omaan kokemuspiiriinsä.
Minkä hyvänsä taruhohteen takaa paljastuu aina tarua ja totta. Se on tullut monesti vastaan historiantutkijoita.  Troijan kaupungin rauniotkin löytyivät vaikka koko tarinaa Troijan sodasta pitkään pidettiin pelkkänä taruna.
Rauniot puhuvat omaa kieltään samoin monet muut Iliadissa mainitut seikat, auringonpimennykset yms.
Kuka niitä voi epäillä!
Mutta sitten siellä kerrotaan myös, miten erinäiset jumalat puuttuivat sodankäyntiin henkilökohtaisesti, lähettivät unia eri osapuolille jne. Kuka niitä nyt totena pitäisi, kun ei sen nimisiä jumalia pitäisi olla olemassakaan.
Kaiken kaikkiaan selkeän historiallisen aineksen erottaminen selkeästi taruaineksesta ei pitäisi olla mahdotonta nykyajan keskivertoihmiselle.


Kun siis "nuolenpääkirjoituksetkin vahvistavat että Abraham on taistellut kuninkaita vastaan", on mieletöntä epäillä tapahtuneen todellisuuspohjaa yhtään enempää kuin muissakaan yhteyksissä missä lähdevertailua käytetään todistusaineistona. 

Mieletöntä olisi siis edes yrittää todistaa valheeksi sitä, että Abraham olisi aikonut uhrata poikansa jumalalle, vaikka tätä eivät nuolenpääkirjoitukset vahvistakaan.  Vanhoista kirjoituksista ja muusta arkeologisesta aineistosta selviää kuitenkin riittävällä varmuudella, että ihmisuhrit ovat olleet tuona aikana yleisiä, mm. Molok-nimisen jumalan kultissa. On myös selvästi osoitettu, että myöhemmin Jahveksi nimetty jumala ei noina aikoina ollut suinkaan saavuttanut sitä identiteettiä mikä exiilin aikana kirjoituksiin sinetöitiin.
Miksi siis se mikä onnistui Molokin palvojilta ei olisi onnistunut myös Abrahamilta?
Tiedetäänkö ylipäätään, minkä nimistä  jumalaa Abraham palveli?
Jahveha putkahti näyttämölle vasta ilmestyttyään Mooseksen aikana!

Mutta kun kulisseista astuu henkiolento joka lopulta estää murhateon, tekee sopimuksia sopimusten päälle ihmisten kuten Abrahamin kanssa, orjuuttaa näitä kummallisilla säädöksillä jne, niin tekstiin tulee niin monta todistusvoiman kannalta heikkoa lenkkiä että kokonaisuutta ei voida enää pitää luotettavana.

Taistelu joitakin heimopäälliköitä vastaan on nyt kerta kaikkiaan aivan eri tason tarinaa kuin jumalalliset ilmestykset.  Edellisen on katsottava kuuluvan todennettaviin asioihin, siis tavalla tai toisella kokemuspiiriimme, jälkimmäisen taas ei.
Vielä nykyäänkin kaikenlaisten ihmeiden ensisijainen tunnusmerkki on se, että niistä vain kuullaan ja luetaan, kyselijä ei koskaan saa niitä henkilökohtaisen kokemuksen kautta.

Alinomaan vätkytetty kysymys "onko Raamattu totta" ei ole selvitettävissä sillä että todistetaan jonkin siinä mainitun maallisen tason tapahtumaan todellisuus muihin lähteisiin vertaamalla.

Egyptin keikka.

Myös se on aivan ilmeistä että joku porukka on lähtenyt egyptistä.
Mutta yhtä ilmeistä on, että tähänkin tarinaan on , suullisen perimätiedon lainalaisuuksien mukaisesti, liittynytmuista aiheista liittynyttä aineistoa samoin kuin mielikuvituksen tuotetta.
 Ja yhtä ilmeistä on, että historiankirjoituksen tarkoitushakuisuuden lainalaisuuksien perusteella tapahtumia on vielä valikoitu ja väritetty toimitusvaiheessa, ts. exiilin aikana.  Onhan vallinnut poliittinen tilanne lähes todistettu asia, ja onko missään muualla ikinä nähty täysin motiiveista riippumatonta, objektiivista historiankirjoitusta?!
Jopa Raamatussa itsessään on paljon viitteitä siitä että asiat eivät todellisuudessa tapahtuneet aivan kuvatun laisessa järjestyksessä
1. Moos. sisältää moniakin viittauksia siihen että "luvatussa maassa" eleltiin suhteellisen normaalia elämää niinä aikoina kun kirjoittajat satuilivat koko kansan olevan Egyptissä.
Ruuben muhinoi isänsä vaimon kanssa, yhden niistä. Tästä teosta Jakob sitten kirosikin tämän kuolinvuoteellaan.
Juuda muhinoi poikiensa yhteisen lesken kanssa. 1.Moos.38.
Tämä kertomukset ovat ennen Josefin Egyptissäolokertomusta, mutta kerrotut tapahtumat sinänsä osoittavat, että Kanaanin maan ja Egyptin ajat virtasivat siinä määrin eri tahtiin, että molemmat eivät voi olla totta.
Tai paremminkin, että kumpikaan ei voi olla täysin totta!

Josef oli kolmissakymmenissä kun muhinoi rva Potifarin kanssa eikä paljon aikaa vierryt siitä kun Faaraon uni tuli ajankohtaiseksi.
Juuda oli samoissa ijissä lähtiessään pois porukan luota ja mennessä naimisiin, siitä täytyi mennä vielä n. 25 v.  että esikoispoika tuli naimaikään, kuoli, ja toinen poika, Oona, rupesi hässimään leskeä.
Sitten vielä jonkin aikaa ja tämäkin kuoli...
Siitä vielä jokunen vuosi että Seela, kuopuspoika, tuli täysi-ikäiseksi jotta leski kerkesi havainnoida että tämä friijusteli muita eikä meinannutkaan tulla häntä hässimään, siitä sitten vielä jonkin aikaa, ja niin Juuda itse kerkesi siittää lesken tiineeksi.
Karkeasti arvioiden puhutaan vähintään 40 vuoden rupeamasta, mutta 7 lihavaa vuotta menivät ja tulivat tuona aikana ja nälkävuodet seurasivat ja koko 11 hengen velisarja olisi muka lähtenyt yhdessä Egyptiin ostoksille.
Ei sovi kuvaan.
Eikä kuvaan sovi sekään, että kun Taamarin, lesken, raskaus paljastui, Juuda aikoi muitta mutkitta polttaa tämän.  Mutta minkä lain mukaan? Mooseksen laki annettiin vasta vuosisatoja tapauksen jälkeen!
Jos taas jokin vastaava laki oli voimassa jo Juudan ja Taamarin aikana, niin se himmentää koko Mooseksen lain gloriaa; mihin tarvittiin jumalallisia säädöksiä joita ihmiset osasivat noudattaa oma-alotteisestikin !?
Toisaalta, Rubeninkin teosta oli Mooseksen laissa kuolemanrangaistus. Miksi siitä sitten ei ollut muita seurauksia kuin että Jakob haukkui Rubenin ennen kuolemaansa?

Johdonmukaisuutta ei edes viitsi alkaa pohtimaan kun pitää mielessä, että niin lakien kuin tapahtumienkin kirjoittajat tuskin tiesivät niiden tapahtuma-ajoista sen tarkempaa kuin mitä me nyt tiedämme !

Taas kolme muuttujaa

 Välineinämme tietojen käsittelyyn ovat havaintomme, sekä kykymme ja hankitut tapamme tarkastella asioita. Jälkimmäiseen kuuluu siis persoonallisuus ja kansallinen, paikallinen ja henkilökohtainen kulttuuri. Suurin piirtein tarkasteltuna sillä on tekemistä koko ihmiskunnan kulloisenkin kehitysasteen kanssa.

Mutta siinä on vasta kaksi muuttujaa. Olemme kuitenkin todenneet että minkä hyvänsä mekanismin ymmärtämiseksi tarvitaankin kolme, trigonometrisen funktion edellytykset.
Kolmas onkin se, joka näyttää muuttuvan kahden muun muuttujan yhteisvaikutuksesta.  Niinhän trigonometriset funktiot kaikilla aloilla toimivat.
Tässä tapauksessa sen on asia itse. Siis se, mikä olla jököttää, on niinsanotusti "hiljaa tosi" kaiken aikaa, riippumatta siitä, kuka tarkastelee, missä tarkastelee ja milloin tarkastelee.
Tapahtuma on tapahtuma per se, meidän on tunnustettava että se on, on ja on, riippumatta havaitsijasta, koska muutkin havaitsevat sen, joskin toisesta kulmasta. Ja vielä koska omakin käsityksemme siitä muuttuu kun, pääsemme tarkastelemaan sitä entistä paremmasta näkökulmasta.
Niinpä Juudan pojan Oonan kuolema on tapahtunut tosiasia, eikä edes mitenkäään poikkeuksellinen. Silloin, kuten nytkin, kuoli ihmisiä ja uusia syntyi, ilman että niitä kirjattiin edes väestörekisteriin.
Tämä nimenomainen tapahtuma nyt kuitenkin kirjattiin Raamatun lehdille, ja  sitten tulkittiin raamatullisesti. Siinä juuri näkyy kulttuurin vaikutus.

Uskovaisella on paineet oman uskontonsa peruskertomukset  kirjaimellisesti.


Toisen uskonnon piirissä tapahtuneet tulkinnat kuitenkin näyttäytyvät helposti sen kannattajien tulkinnalta.
Oonan kuoleman   sellaisuutta ja muita vastaavia raamatun tapahtumia pääsemme nyt katsomaan uudesta vinkkelistä kun tiedossamme on  Iliaksen Troija tarun ja muiden  tarujen lainalaisuudet; myytinmuodostuksen lainalaisuudet yleensä.
Näemme, miten ja mistä syystä jumalallinen kosketus tulee kertomukseen mukaan.
Tässä ei oteta kantaa siihen, onko Jahve tai muu jumala ollut ohjaamassa Raamatussa kuvattuja tapahtumia, tässä otetaan kantaa siihen, ja vain siihen, miksi kirjoittaja on sen näin tulkinnut. Sitä on joka tapauksessa pidettävä selviönä, että kirjoittajalla ei ollut asiasta henkilökohtaista havaintoa. Kumotkoon tämän joka tietää paremmin.

"Sananselityksen" pullonkaula

Tämä aikajana kannattaa pitää mielessä aina kun arvioi Raamatun tekstien painoarvoa.

 Sananselityksen suurstrategia

Sananselityksellä tarkoitan kaikkien uskontojen edellyttämää vanhojen kirjoitusten sisältämien ristiriitaisuuksien poisselittämistä, joka on etupäässä papiston tms. hengellisen kastin tehtävänä.

Näin se toimii:

Nykyaikaisessa kristillisessä sananselityksessä suunnataan katseet 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Sen lisäksi sekä nykyiset että 2000 vuoden takaiset sananselittäjät suuntaavat katseemme ”Vanhan testamentin” tapahtumiin.

Siitä tuleekin melkoinen salaatti, sillä fundamentalistisenkin käsityksenkin mukaan nyt mentäisiin yli kuudentuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin, mutta alaa voittaneen tieteellis-historiallisen maailmankuvan mukaan vuosimiljoonien takaisiin tapahtumiin, jotka käytännössä merkitsevät jokamiehelle suurin piirtein samaa kun myriaadit, ts. ovat täysin hahmottamiskykymme ulkopuolella.

Mutta yksi solmukohta, missä todellisuus astuu mukaan tarkastelukulmaan, löytyy tästä kvasijatkumosta.

Kyse on exiilin eli pakkosiirtolaisuuden ajasta.

Kyseinen tapahtuma alkoi joko vuonna 587 tai 586 ennen eaa. , ja noinkin tarkka ajanmääritys on mahdollinen siksi, että sen kuvauksissa on ensimmäisen kerran kyse ajoista, joista saadaan kosolti tietoa myös muista, historiallisista lähteistä.

Tuohon aikaan liittyviä kirjoituksia on kokonainen rypäs; niitä on vaikea sijoittaa kronologiseen järjestykseen, koska kaikkia on toimitettu jälkikäteen niin että edes tekijöistä ei pystytä sanomaan oliko kullakin kirjalla niitä yksi vai useampia. Molemmista löytyy viitteitä puolesta ja vastaan.

Mutta lisäksi tuohon aikakauteen liittyy leimaa antavana se aikaisemmin mainittu seikka, että itseasiassa myös kaikki exiiliä edeltäneitä aikakausia käsittelevät kirjat on vähintäänkin toimitettu, jollei peräti kirjoitettu juuri exiilin aikana, tuolloin vallinneen poliittisen tarpeen kontekstissa.

Joitakin exiilin ajan kirjoituksia

Laitan tähän selostuksenomaisesti Wikipediasta koottuja kuvauskatkelmia muutamista näistä kirjoista.

Kirjoittajista en tiedä sen tarkempaa kuin että Wikipediassa on melko hyvä himphamppusuodatin; kuka hyvänsä lukija saa nimittäin käydä kirjoittamassa uusiksi havaitsemansa virhekohdat. Tietämäni mukaan tätä mahdollisuutta käytetään ahkerasti.

Kirjoittajat lienevät kristittyjä teologeja, eksegeetikkoja, historiantutkijoita jne, jotka katselevat asioita siinä nykyaikaisessa hengessä, joka saa fundamentalistit raivoihinsa.

Leimallista näille selostuksille on, että kirjoittajat syrjäyttävät lähdekriittisen näkökulman tyystin ja profeettojen kertomia höpötyksiä "jumalan ilmoituksesta pidetään ilman muuta  totuusarvoltaan yhtäläisinä todennettavien faktojen kuten vuosilukujen, hallitsijain nimien  yms kanssa.

1. "Danielin kirja

Sen muokatun version Danielin kirjasta, joka meillä on nykyään, ajoitus perustetaan tekstissä oleviin elementteihin, pikemmin kuin kirjassa mainittuihin kuninkaallisiin ja muihin hahmoihin liittyviin päivämääriin ja vuosilukuihin. Esimerkiksi kuningas Nebukadnessarin nimestä, joka Jeremian ja Hesekielin kirjoissa on muodossa "Nebuchadrezzar", esiintyy Danielin kirjassa muodossa "Nebuchadnezzar", joka on myöhempi muoto kuin edellinen. Lisäksi musiikki-instrumenteilla on kirjassa kreikkalaiset nimet, ei heprealaisia, kuten voisi olettaa. Tämä antaa olettaa kirjoittamisen tapahtuneen hellenistisenä aikana.

Useat tulkitsijat löytävät Danielin kirjasta viittauksia, jotka kuvastavat seleukki-kuninkaan Antiokhos IV Epifaneen (175–164 eaa.) toimeenpanemia Israelin vainoja, ja niin muodoin ajoittavat tekstin hellenistiselle ajalle. Tämän päätelmän teki jo kolmannella vuosisadalla filosofi Porfyrios. Katso myös: Eenokin kirja.

Toisaalta Danielin kirjan 9. luvussa[1] mainitaan seitsemänkymmentä vuosiviikkoa (490 vuotta), laskettuna siitä kun annettiin käsky Jerusalemin uudelleenrakentamiseen siihen hetkeen kun voideltu ruhtinas saapuu, pahat teot sovitetaan ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan. Samoissa jakeissa mainitaan myös voidellun tuhoaminen ja että "kaupungin ja pyhäkön hävittää hyökkäävän ruhtinaan väki". Nämä on kristillisessä perinteessä tulkittu Jeesusta koskeviksi ennustuksiksi, sekä tätä seuraavia tapahtumia, Jerusalemin ja sen temppelin tuhoamista roomalaisten toimesta koskeviksi. 490 vuotta lasketaan tässä alkaneeksi Artakserkseen seitsemännestä hallitusvuodesta,[2] eli vuodesta 457 eaa, jolloin kolmas ja viimeinen erä juutalaisia palasi Babylonin vankeudesta."

2. "Jesajan kirja

Jesaja eli 700- ja 600-lukujen vaihteessa eaa. Jesaja oli osa yläluokkaa, ja se voidaan päätellä myös siitä, että hänellä oli aina pääsy kuninkaiden puheille. Hän profetoi neljän kuninkaan, Ussian, Jotamin, Ahasin ja Hiskian, aikana. Hän oli lojaali kuningas Hiskialle, mutta oli eri mieltä tämän kanssa tämän pyrkimyksistä tehdä liitto Egyptin ja Babylonian kanssa Assyrian uhkaa vastaan. Legendan mukaan Jesaja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 687 eaa. valtaan nousseen Manassen kaudella.

Yksi eniten väiteltyjä asioita tutkijoiden keskuudessa Jesajan kirjan suhteen on näkemys useammasta kuin yhdestä kirjoittajasta. Suurin osa tutkijoista kannattaa kahta kirjoittajaa, pitäen rajana kirjan lukua 39. Heidän mukaansa ensimmäisen osan kirjoitti Jesaja 700-luvulla eaa., ja toisen osan ns. Deuterojesaja pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana. Ne jotka kannattavat näkemystä kolmesta kirjoittajasta, jakavat kirjan toisen kerran luvun 55 kohdalta. Heidän mukaansa ns. Tritojesaja on lisännyt kirjaan vielä sen jälkeen uusia osia.

Tutkijat katsovat, että kirja jakaantuu ainakin kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu luvuista 1-39. Tutkijat katsovat, että sen on kirjoittanut joko profeetta Jesaja tai hänen seuraajansa, jotka kirjoittivat hänen sanansa ylös. Toinen osa koostuu luvuista 40-66. Useat tutkijat ovat kyseenalaistaneet, että Jesaja olisi kirjoittanut sen.

Näkemystä vain yhdestä kirjoittajasta on vastustettu lähinnä seuraavista syistä:

Anonymiteetti: Jesajan nimeä ei yhtäkkiä käytetä lainkaan luvuissa 40-66.

Tyyli: Kirjan tyyli vaihtuu äkillisesti luvun 40 jälkeen.

Historiallinen tilanne: Jos kirjoittajia olisi ollut vain yksi, hänellä olisi pitänyt olla yksityiskohtaista tietoa ajasta 150 vuotta kuolemansa jälkeen. (nim. Kyyros II Suuri, joka vapautti kansan Babylonin vankeudesta ja josta kirjassa puhutaan ennustuksen muodossa jakeissa Jes. 44:28 ja 45.1

Tämä keskustelu on saanut useimmat tutkijat ajattelemaan, että Jesajan kirja on nykymuodossaan laajan muokkauksen tulos, ja että siinä annetut lupaukset Jumalan suorittamasta pelastuksesta on uudelleentulkittu juutalaisen kansan tarpeisiin pakkosiirtolaisuuden aikana ja heidän palattuaan Juudan maahan. Koska kirjaa on vaikea tulkita selkeänä historiallisena selontekona, tutkijat ovat pyrkineet tutkimaan sitä kirjallisena kokonaisuutena. Nykyinen tutkimus pyrkii tutkimaan kirjan intertekstuaalisuutta, eli sitä, millä tavoin myöhemmät muokkaajat ovat yhdistelleet kirjan eri tasoja toisiinsa."

3."Jeremian kirja

Jeremian kirja kertoo juutalaisen profeetta Jeremian profetioista ja hänen elämänsä ympärille sijoittuneista tapahtumista. Jeremia eli siihen aikaan, kun Juudan kuningaskunta kukistui babylonialaisten vallan alle ja Salomon temppeli tuhottiin. Ei tiedetä, milloin ja missä oloissa kirja sai nykyisen muotonsa.

Jeremia (hepreaksi ‏יִרְמְיָהוּ‎, Yirməyāhū) oli Hilkian poika, Vanhan testamentin profeetta. Hänen kirjoittaminaan pidetään Jeremian kirjaa sekä Valitusvirsiä; lisäksi hänen katsotaan kirjoittaneen myös 1. Kuninkaiden ja 2. Kuninkaiden kirjan, joissa käsitellään molempien valtakuntien (Juudan ja Israelin) historiaa siitä lähtien, mihin Samuelin kirjat päättyvät (ts. Daavidin koko Israelia koskeneen hallituskauden jälkipuoliskolta), molempien valtakuntien loppuun saakka.

Jeremia oli pappissukua, kotoisin Anatotista, Benjaminin heimon alueelta. Hänen isänsä oli pappi Hilkia. Jeremian isä oli hyvin todennäköisesti Itamarin sukuhaaraa ja mahdollisesti Abjatarin jälkeläinen, papin jonka kuningas Salomo poisti pappispalveluksesta. Herran sana tuli hänelle Juudan kuninkaan Josian, Amonin pojan, kolmenatoista hallitusvuotena.

Herra puhui hänelle vielä kuningas Jojakimin, Josian pojan, aikana ja sen jälkeen aina kuningas Sidkian, Josian pojan yhdenteentoista hallitus vuoteen saakka, jonka viidentenä kuukautena Jerusalemin asukkaat ja Juudan kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

Josia taas oli yksi Juudan kuninkaista. Hän tuli kuninkaaksi isänsä Aamonin murhan jälkeen kahdeksanvuotiaana ja hallitsi 31 vuotta. Josia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä. Hän kulki kaikessa esi-isänsä Daavidin teitä... Hallituskautensa puolivälissä temppelistä löytyi sattumalta kirjakäärö, joka oli lakikirja. Kun kirjakääröä luettiin Josialle, hän tuskastui ja tajusi sen hirveän synnin, jonka hänen isoisänsä Manasse oli tehnyt. Hän päätti puhdistaa temppelin assyrialaista epäjumalista ja muutenkin jumalanpalveluselämän.

Joojakim oli yksi Raamatussa mainituista Juudan kuninkaista. Hänen alkuperäinen nimensä oli Eljakim, mutta Faarao Neko antoi hänelle uuden nimen. Hän oli myös yksi Josian pojista. Hän tuli valtaan 25-vuotiaana, kun hänen veljensä otettiin viralta, ja hallitsi 11 vuotta. Joojakimin hallituskauden alkuvaiheissa Babylonia nujersi Egyptin, ja Joojakim joutui tunnustamaan Babylonian ylivallan huolimatta Egyptiä kohtaan tuntemastaan sympatiasta. Viimeisenä hallitusvuotenaan Joojakim nousi kapinaan Egyptin tukeen luottaen. Nebukadnessar ja babylonialaiset valloittivat koko maan ja aloittivat Jerusalemin piirityksen noin vuonna 597eaa. Silloin Joojakim yllättäen kuoli, ja kuninkaaksi tuli hänen poikansa Jojakin."

4." Hesekielin kirja

Hesekiel (יְחֶזְקֵאל "Jumala vahvistaa", hepreaksi Yəḥezqel) oli yksi Israelin profeetoista. Hän oli papin poika ja toimi itsekin pappina Jerusalemin temppelissä. Hänellä oli vaimo, kunnes hänet vietiin 26-vuotiaana pois pakkosiirtolaisuuteen vuonna 597 eaa.

Hesekielin kirja kirjoitettiin israelilaisille, jotka elivät pakkosiirtolaisuudessa Babylonissa. Siihen saakka heidän tapansa oli palvoa Jumalaa Jerusalemin temppelissä.(Ei ollut, vaan väitetään olleen.Minun huomautus) Pakkosiirtolaisuus synnytti tärkeitä teologisia kysymyksiä. Kuinka israelilaiset saattoivat palvoa Jumalaa, kun he olivat kaukana kotimaastaan? Oliko Jumala vielä heidän saatavillaan? Hesekiel käsittelee tätä ongelmaa. Hän selittää ensin, että heidän pakkosiirtolaisuutensa on rangaistus heidän uskottomuudestaan, ja tarjoaa toivoa maanpakolaisille, kunhan he palaavat takaisin Jumalan luo. Hesekielin kirja on siis viesti toivosta sitä epätoivoisesti tarvitseville.

Kirjan asemasta on käyty vuosisatojen aikana paljon keskusteluja. Keskustelut eivät ole koskeneet kirjan kirjoittajaa, sillä Hesekielin roolista ollaan melko yksimielisiä. Sen sijaan on keskusteltu siitä, tulisiko kirjan kuulua Raamatun kirjojen kaanoniin. Tämä ei ole johtunut siitä, että kirjan profeetallista sanomaa ja jumalallista inspiraatiota olisi epäilty, vaan siitä, että se on melko vaikeaselkoinen, ja oppimattomat saattaisivat tulkita sitä väärin. Kirjan ensimmäistä lukua ei ole yleensä luettu synagoogissa, ja kirjan lukeminen yksityisyydessä oli kielletty alle 30-vuotiailta.

Ennen vuotta 1924 kukaan ei ollut kyseenalaistanut Hesekielin kirjan kirjoittajan henkilöllisyyttä. Suurimmalle osalle tutkijoista on ollut selvää, että kirjan on kirjoittanut yksi henkilö, sillä se osoittaa yhtä ajattelutapaa ja kirjoitustyyliä. Vuonna 1924 kehitettiin kuitenkin teoria, että 1103 kirjan jakeista olisi lisätty vasta myöhempinä aikoina.

Siitä lähtien tutkijat ovat jakaantuneet asian suhteen. W. Zimmerli on ehdottanut, että kirjan alkuperäinen sanoma vaikutti myöhempään koulukuntaan, joka lisäsi siihen syvempää ymmärrystä profetioista. Muut tutkijaryhmät, kuten M. Greenbergin johtama ryhmä, pitävät kirjaa edelleen enimmäkseen Hesekielin itsensä kirjoittamana.

Ajoitus

Hesekielin kirja voidaan ajoittaa perustuen Hesekielin kuningas Jojakinin hallintokauden tapahtumiin tekemiin viittauksiin. Monien kirjan lukujen alussa on jopa sanottu suoraan, milloin se on tapahtunut. Esimerkiksi kirjan alussa sanotaan, että näky tapahtui kun "oli kolmaskymmenes vuosi, neljännen kuun viides päivä [..], kuningas Jojakinin pakkosiirtolaisuuden viides vuosi". Näiden avulla voidaan ajoittaa sekä Hesekielin elämä että hänen profettana toimimansa aika melko tarkasti.

Hesekielin kirja kirjoitettiin alun perin 25 vuoden aikana vuosien 593 ja 571 eaa. välillä. Kirjat vaikuttavat kirjoitetun kahdessa jaksossa tämän Hesekielin 25 vuotta kestäneen profetoimisen aikana. Ensimmäinen jakso, joka on tarkoitettu Juudan ylemmille luokille, kirjoitettiin vuosien 593 ja 586 eaa. välillä. Toinen jakso, joka on kirjoitettu vuosien 586 ja 571 eaa. välillä, käsittelee hänen ennustuksiaan kansan pelastumisesta.

5. Hoosean kirja

Hoosea profetoi Israelin kuningaskunnassa kuningaskunnan historian synkimmän ja melankolisimman vaiheen aikana, kun se kukistui 700-luvulla eaa. Kirjan alussa luetellaan sen tapahtumien sijoittuvan Juudan kuninkaiden Ussian, Jotamin, Ahaan ja Hiskian, ja Israelin kuninkaan Jerobeamin aikaan. Hoosea oli siis Jesajan aikalainen.

Hoosean elinaikana Israelin kuningaskunnan kuninkaat, heitä tukeneet ylimykset ja papit olivat jättäneet kansan tilaan, jossa he luopuivat Jumalan Mooseksen kirjoissa antamasta laista. Ihmisten synnit, mukaan lukien pappien ja hallitsijoiden synnit, sai aikaan suuren kansallisen katastrofin. Kirjassa mainittuja ja kritisoituja syntejä olivat muun muassa epäjumalien palvominen, epäpyhyys, murhat, haureus, väärät valat ja varkaudet. Epäjumalista palvottiin erityisesti Baalia, kanaanilaista hedelmällisyyden jumalaa. Muut synnit seurasivat tästä. Hoosea, kuten muutkin 700-luvun eaa. profeetat, julisti, että jos kansa ei luovu synneistään, Jumala sallii valtakunnan tuhoutua, ja kansa viedään vankeuteen Assyriaan, seudun tuon ajan suurimpaan."

Esran ja Nehemian kirjat ovat meidän teemamme kannalta keskeisiä sikäli, että ne liittyvät aikaan jolloin kulminoitui pakkosiirtolaisuudessa alkanut kehitys. Seuraavassa Wikipedian kuvausta näistä kahdesta kirjasta:

6. "Esran kirja

Esra oli Esran kirjan mukaan juutalainen pappi ja kirjanoppinut. Häntä on usein pidetty varsinaisen lakiin perustuvan juutalaisuuden perustajana.

Esran kirjan mukaan kuningas Artahsastan (Artakserkses) antoi lähtöluvan Esralle vuonna 457 eaa. Esra sai luvan viedä kultaa ja hopeaa Jerusalemin uudelleenrakentamiseen. Esran joukko oli suhteellisen pieni – vajaat kaksikymmentätuhatta juutalaista – verrattuna aikaisemmin muuttaneiden lukumääriin. Esra sai valtuudet asettaa tuomareita ja lakimiehiä tuomitsemaan lainrikkojia kuolemaan tai vankeuteen. Hän sai juutalaiset luopumaan pakanallisista vaimoistaan ja hyväksymään hänen Baabelista tuomansa lain (444 eaa.).

Esran kirjan kuvaamien tapahtumien ajoitukseen ja historiallisuuteen liittyy huomattavia epävarmuustekijöitä. On epäselvää liittyvätkö tapahtumat Artakserkses I:n, II:n vai Artakserkses III:n kuninkuuden aikaan. Toisaalta tutkimuksessa on edelleen epäselvää heijastavatko Esran kirjassa kuvatut tapahtumat ylipäänsä historiaa. Esraan tai hänen tekoihinsa ei viitata muissa aikalaislähteissä. Ongelmia lisää se, että Esran ja Nehemian kirjat ovat kaksi vuosisataa kestäneen toimitusprosessin tuloksia."

7." Nehemian kirja.

Historia

Kirjaa pidetään historiallisesti Esran kirjan jatkona. Kirjan kirjoittajana pidetään perinteisesti Nehemiaa itseään. Monet nykyiset oppineet kuitenkin kyseenalaistavat tämän. Kirjassa on osia, jotka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa (luvut 1 - 7; 12:27-47, ja 13), sekä osia, joissa Nehemiaasta puhutaan kolmannessa persoonassa (luvut 8, 9, 10). Perinteisen käsityksen kannattajat katsovat, että nämä osat on kirjoittanut Esra, ja että Nehemia kokosi ne osaksi kirjaansa ja oli näin koko kirjan "toimittaja", lukuun ottamatta jakeita 12:11, 22, 23. Tästä ei kuitenkaan ole suoria todisteita. Monet tutkijat ovat myös katsoneet, että Esran ja Nehemian kirjojen tapahtumien historiallinen järjestys on sekoittunut, ja näin he ovat päätelleet, että kirjojen lopullinen järjestäminen ja toimittaminen on tapahtunut vasta myöhemmällä ajalla.

Jos Nehemia oli kirjan kirjoittaja, kirja on todennäköisesti kirjoitettu noin vuosina 431 - 430 eaa., jolloin Nehemia oli palannut Jerusalemiin toisen kerran vierailtuaan Persiassa."

Kuten nähdään, itsensä Esran aikaan liitetään paljon tapahtumia joilla on merkitystä Jahve-uskonnon vakiinnuttamisen kannalta.

Tärkein kaikista on tietysti muukalaisten vaimojen erottaminen. Sillä mikä olikaan todettu ”syyksi” siihen että kansa ja sen parhaat hallitsijat olivat ”tehneet sitä mikä oli pahaa Hran silmissä”. Toisuskoiset vaimot olivat, nyt se oli todistettu, omiaan viekoittelemaan hurskaitakin miehiä pois oikealta, Jahven, tieltä.

Esra on pantu kirjan lopussa kertomaan miten hän jopa parrasta kiinni pidellen oli vedellyt ympäri korvia joitakin seka-avioliittoon sortuneita ja pitänyt nuhdesaarnan jossa oli todennut, että Salomonkin, maailman viisaimman kuninkaan, olivat pakanavaimot viekoitelleet oikealta tieltä.

Se jäi häneltä sanomatta, että ei seka-avioliittoja oltu Salomonin aikana kiellettykään. Kielto keksittiin vasta pakkosiirtolaisuuden aikana kun mietittiin syitä silloiseen kurjuuteen.  Tämä onkin argumentti jossa liimataan yhteen kaikki se, mitä arkeologiset todisteet ovat osoittaneet Israelin historiasta ennen pakkosiirtolaisuutta,

Tässä sopii viitata vaikka kirjaan "Israelin uskonto ennen pakkosiirtolaisuutta", toimittanut Kirsi Valkama.

Kaiken kaikkiaan ajatuskulku tuo mieleen merihätätilanteen, kun laivalla aloitetaan käräjöinti siitä kuka matkalla olevista on myrskyn aiheuttanut.
Monia tiedetään heitetyn mereen tilanteen ratkaisemiseksi. Relevanttia on, että toisinaan loput ovat pelastuneet ja päässeet kertomaan ilmeisen onnistuneesta ratkaisusta. Useimmin lienee kuitenkin koko ekipaasi vaipunut pohjaan todistusaineiston perässä.

Nehemian kirja sisältää useitakin koko asetelmaa kuvaavia katkelmia.

Nehemian itsensä rukous, jossa tämä tunnustaa syntinsä, sisältää egypti-kronologian lähes kokonaisuudessaan. -Ajanlaskuhan toimii myös kulttuurisen identiteetin rakentajana, sillä ajanlasku aloitetaan aina jostakin kunkin  kulttuurin itseymmärrykselle merkittävästä tapahtumasta.

Myös siinä mainitaan nimeltä ne maat ja ruhtinaat joiden oli määrä väistyä Israelin tieltä, mainittiin erikseen kaupungit ja niiden varustukset joita valmiina rosvottiin omaa n käyttöön...

Myös siinä on kansan katumusrukous joka noudattelee samoja linjoja, sekä liittosopimus, : ”Valalla vannoen he lupasivat elää Jumalan lain mukaan, jonka Mooses oli Jumalan palvelijana heille antanut, ja lupasivat noudattaa tarkoin kaikkia Herran, meidän Jumalamme, käskyjä, määräyksiä ja säädöksiä”.

Jossain välissä oli pyhään tekstiin päässyt livahtamaan sanat ”jonka Mooses jumalan palvelijana oli heille antanut, sen sijaan että olisi edes väitetty Jumalan antaneen jotakin Mooseksen kautta tai välityksellä. :)

Tämähän ihan selvästi implisiittisesti kertoo, mitenkä tekstejä oli pakkosiirtolaisuuden aikana soviteltu toisiinsa.

Kaiken kaikkiaan Nehemian kirjan rukous noudattelee kaavaa jolla mikä hyvänsä alku- tai nykykantainen kansa ylistää jumalaansa onnistuneen sotaretken jälkeen. Voidaan olettaa viikinkien näin kiitelleen Odinia ja Toria onnistuneen rosvoretken jälkeen. Ja vaikkapa Suomen tai Venäjän suhteen ei tarvitse tyytyä oletuksiin, saatavilla on kosolti tämän kaavan mukaisia saarnoja ja puheita jotka tiedetään todella pidetyiksi.

Sananselittäjät korostavat mielellään, että kirjat kirjoitettiin "ankaran epätoivoisissa oloissa antamaan toivoa".

 Eräät Raamatun omatkin kuvaukset israelilaisten menestyksestä (Ester, Daniel, Esra, Nehemia jne) antavat ymmärtää että yksityisten ihmisten kannalta ei kyse ollut kovinkaan epätoivoisista oloista sen ajan kontekstissa, vaan "epätoivo" oli poliittista laatua.

 Todennäköistä siis onkin, että kirjoittajat kantoivat huolta lähinnä siitä että väki alkoi mukautua oleviin oloihin, jolloin he itse menettävät kannatuksensa. 

Tästä lähtökohdasta sitten kirjoitettiin vimmalla  juutalaisen identiteetin säilyttämiseen tähtääviä tekstejä.

Tässähän he valitettavasti osittain onnistuivat, mikä aiheutti maailmanhistorialle yhä vielä jatkuvia seurauksia.

Henkeytys

Entä sitten jumalallinen inspiraatio, josta eksegeetikot, vastoin itse esittämiään tutkimustuloksia, sitkeästi jaksavat puhua?

Itse asiassa ”profetoiminen” on juuri sitä että ollaan itsestä ulkopuolisen hengen johdateltavana.

Kuten Raamatun itsensä kuvauksista ilmenee, profeettoja oli paljon ja vain osa heistä kanonisoitiin Vanhaantestamenttiin. Suurinta osaa pidetään väärinä profeettoina. Mitä profetointi siis kaikenkaikkiaan ilmiönä oli?

Kaikilla kansoilla oli tietäjänsä, druidinsa ja shamaaninsa. Ihmiskunnan kehityksen koodi sanelee sen.

Tämä asettaa tiettyyn valoon puheet jumalallisesta inspiraatioista, varsinkin kun voidaan osoittaa poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Mikä voi olla poliittisen päämäärän ja jumalallisen innoituksen suhde?

Ilman muuta se, että poliittinen tarve on määräävä ja jumalallisen innoituksen on katsottava kuuluvan kirjoittajien tehokeinoihin joilla haetaan teksteille arvovaltaa.

Sama ilmiö toistuu, alemmalla tasolla, siinä, että monissa kohdin (eikä ainoastaan raamatussa!) voidaan osoittaa käytetyn myöhemmissä kirjoituksissa jo ammoin kuolleen ja auktoriteettia saavuttaneen kirjoittajan nimeä. Joillekin kirjoittajille on sittenkin tärkeämpää saada ajatuksensa hyväksytyiksi kuin nimensä historiaan!

Sanalla sanoen, jos kirjoituksista haluaa jotain ymmärrettävää saada irti, on hylättävä sellainen mahdollisuuskin että jumala olisi edes pienimmässä määrin missään kohtaa tarttunut kirjoittajan ulkopuolelta tämän kynään ja ohjanneen sitä haluamaansa suuntaan. 

Itseasiassa juuri tuon kaltaisesta tendenssistä on alkuperäistä kuvausta juuri exiilin aikaisten tapahtumien kuvauksissa.

Sekä Jesajan että Jeremian mukaan Nebugadrezar toimi Jahven välikappaleena, siis jotenkin tämän käskyn alaisena, toimittaessaan Juudan kansan pakkosiirtolaisuuteen.

Samoin Persian kuningas Kyyros toimi Jahven toimeksiannosta kaikessa minkä teki, juutalaisten palauttamisessa, temppelin uudelleen rakentamisessa.

Ihan yhtä hyvin voisimme me kertoa omasta lähihistoriastamme, että koska suomalaiset olivat keskenään eripuraisia, Hra rankaisi meitä käskemällä Neuvostovenäjän hyökätä kimppuumme, ja koska suomalaiset taipuivat yhtenäisyyteen, Hra peruutti antamansa tuomion ja ”salli” Venäjän vetäytyä.

Siitähän vain on kysymys että valitaanko historiallinen vai teologinen tarkastelutapa.  Yhdessä ne eivät voi toimia, ja teologisen on väistyttävä.