Julistukseni hartauselämästä

Julistukseni hartauselämästä.

Kolmio on tukevin tunnetuista rakenteista. Dualismi pakottaa etsimään kahden pisteensä tueksi kolmannen. Dualismi merkitsee sitä, että nimetään omaan itseen kuuluva itsen ulkopuoliseksi.

 Riippumatta siitä, mitä mieltä on jumalan olemasaolosta, ei sillä voi perustella hartauselämän tarvetta. Meditaatio on tarpeellista ihmisen kannalta, oli jumalaa tai ei. Sillä siisti.
Mutta, kuten meemit yleensä, on uskonnon meemikin elänyt omaa elämäänsä, ja kaiken hyödyllisen tuomansa rinnalla se on tuonut tarpeen perustella meditaatiota, hartauselämää, pyhillä kirjoituksilla.

Jotenkin on käynyt niin, että uskonto dualismeineen on sitonutt hartauselämän erilaisin uskomuksiin, joista vapauduttua näyttää siltä kuin myös hartauselämästä olisi vapauduttava.
Jotenkin on on kuitenkin käynyt myös niin, että kun meditaatio on lähtenyt käyntiin, ei jumalkysymys enää tunnu kuuluvan koko sen asian yhteyteen.
 
Musertavan todistuksen tästä onkin antanut eräs kristillisenä pidetty mystikko: "Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta. Ei liioin hyödytä ajatella Pyhää Neitsyttä tai pyhiä taivaan enkeleitä, eikä liioin taivaan iloa, mikäli olet aikonut tällaisella tarkastelulla vahvistaa kestävyttäsi..." (Tietämättömyyden pilvi, tuntematon tekijä, Englanti, 1300-luvulla)

 
Itseasiassa, (kuten Dawkins'n agnostisismi-mittari tälle itselleenkin osoitti[ks. Wikipedia, Dawkins]), on jumalkysymys toisarvoinen. Hän nim. joutui  sijoittaman itsensäkin 7-portaisella asteikolla lopulta kategoriaan 6, joka ei siis vielä merkitse täyttä ateismia.
Kun sellaiseen maailmaan syntyy, se tulee ottaa sellaisenaan. Kaikki muu on järkeilyä, vaikka toisilla on vaikeuksia muistaa tätä alkuasetelmaa.

Maailmankatsomuksella on merkityksensä, mutta se piilee siinä, miten hyvin se auttaa löytämään oikeanlaiset menettelytavat elämän monipuolisisista vaatimuksista selviämiseen. 

Oma todistukseni

Jos siis jumala on, niin sitten on, sekin kuuluu sellaisuuteen! Ei se ole uskon asia enempää kuin se, että tämä läppäri on tässä, ja sänkyni ympärillä näkyi olevan kummallisia pinnoja kun ekakertaa heräsin, ja äiti kävi siinä yllä joskus hymyilemässä, sekä joitakin vieraita naaamoja joskus virnuilemassa, ja kaikki oli sekä ihmeellistä että luonnollista. Kaikki oli sellaista. Kyllä siinä jumalakin menee yhtenä elementtinä! 
Uskovaisinkin meistä on syntynyt  sellaiseen maailmaan.

Uskon asia tuli sitten myöhemmin. Eikä se koskenut jumalaa, vaan kaikkea sitä oheismateriaalia, millä "jumalan olemassaoloa yritettiin perustella.
Siihen alkoi kuulumaan ennen kaikkea "pyhä kirja".  Ne taas ovat eri kansoille moninaisen erilaisia koraaneineen dhammapadoineen raamatuineen biblioineen yms. Mutta todistusvoimaa niillä ei ole mihinkään muuhun kuin siihen, että mihin hyvänsä "uskoon voi tulla".
Uskonnot ynnä niitä kantavat kulttuurit syytävät mieliimme erilaista tarve-aineistoa, kuten tapoja, käyttäytymismalleja, yhteisiä uskontunnustuksia, käsityskantoja joitten suhteen olisi hyvinkin ollut mahdollista tullut toisenlaisiin tuloksiin jos olisi päässyt itsenäisesti pohtimaan.
Paitsi, että täysin itsenäistä pohtimista ei ole olemassakaan. Siis, joutunut pohtimaan toisen kulttuurin piirissä, joiden vastaavia nyt kuitenkin alkoi  pitämään kummallisina.
 
Luterilaiseen käytäntöön kuuluu rippikoulu.
Siellä on nuoren määrä "tulla uskoon".
No, minä en tullut, vaikka harrastin asiaa aktiivisesti. Olin korkeintaan taipuvainen tulemaan, mutta niitä kysymyksiä, joilla pappi opetti asiaa lähestymään, en tuntenut ollenkaan omikseni.
Hän esmes pohti sitä, että minkä takia Jumala sallii kärisimystä. (Tuolloin oli Suomen "oma" sota melko tuoreessa muistissa ja Unkarin kriisi oli menossa.)
Siinä kävi niin, että minä en syttynyt ollenkaan koko kysymykselle, ja muistankin vastanneeni papin sitä sivuavaan kysymykseensä nenäkkäästi, että "Raamatussahan on kerrottu että jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja  neljänteen polveen, kuten juuri olimme lukeneet Lutherin Vähäkatekismuksesta". 

 Kysymys oli siis minulle ihan selvä sellaisuuden kysymys, vaikken sitä silloin osannut siksi mieltää; ts. vastauksena oli sellaisuus: tämä otetaan annettuna, ei minun sitä tarvitse pohtia. 

Papin mielestä olisi tarvinnut. 
Ja myöhemmin, kuunneltuani lukemattomia saarnoja, iltahartauksia yms. olenkin vakuuttunut, että kysymys ei olekaan uskomisesta jumalaan, joka on sellainen, vaan nimenomaan juuri kaiken kirjoitetun ja muulla tavalla ilmoitetun (ihmisten ilmoittaman!) omaksumisesta, joka kuulemma on välttämätöntä, monimutkaisista syistä, joista perimmäisin taitaa olla se, että kirkko seurakuntineen koostuu juuri siitä.

Kaikki tuo oheisaineisto minun olisi siis pitänyt omaksua saadakseni oikeuden harjoittaa hartautta.
Tehdä niitä toimenpiteitä, joita ovat ehtoollisviinin juominen,  öylätin syöminen, uskontunnustus, kaikki tämä yhteisöllisesti tehtynä.
Tarvetta tunsin kyllä, sillä mitään muuta menetelmää hartauden harjoittamiseen ei ollut minulle opetettu. 
Ei oltu edes sanottu, että minä tarvitsen hartautta, vaan oli kaikin keinoin todisteltu, että minä tarvitsen jumalaa, joka antaa mielenrauhan niiden menetelmien seurauksena joita tuohon oheismateriaaliin kuuluu.
 
Minuun oli iskostettu käsitys, että minä olen syntinen. Sanaa "lihallinen" käytettiin paljon, ja jumalan vanhurskaus pelastaa tästä synnistä. 
Nimenomaan rippikouluikäiselle ei tarvitse paljoa todistella himojen "lihallisuutta", kun heräävä seksuaalisuus panee kirkon penkissäkin ajattelemaan pano-ajatuksia, joita sitten on kaduttava. Siellä sitten kävi selväksi, mikä ristiriita vallitsee lihan ja hengen välillä, kun oli kertakaikkisen mahdotonta syventyä hartaisiin mietteisiin.
Näin siinä sitten koki itsensä yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi, ja hengellisyys, vanhurskaus, jumala, oli jossakin kaukana ulkopuolella, yläpuolella, tavoittamattomissa.
 Läsnä oli kaikki kolminaisuuden ainekset,  mutta sitä ei annettu kokea sellaisena vaan pakotettiin dualismin psykofyysiseen muottiin, johon oli välttämätöntä liittää toinen dualismi:  liha ja henki, s.o. minä ja jumala.

Näin siis dualismi teki tuhojaan mielessäni, estäen eheytymisen, s.o. menetetyn tasapainon palauttamisen.
Pohjalta löytyi kyllä kolminaisuus, mutta vääristynyt, sillä minun ei haluttu näkevän itseäni kolminaisena, vaan pakotettiin katsomaan hengellisyyttä peilistä, mistä tuli vääristymä, että se onkin jossakin minun ulkopuolella. Kaikin  keinoin estettiin sen näkeminen, että se kuului minun omaan olemukseeni. 
Menettelytapa löytyy kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin: meditaatio. Trialistinen maailmankatsomus, ts trialistinen paradigma, tasoittaa tien hedelmälliseen hartauselämään.
Senkun pistät toimeksi!

Meditaation puitteet

Meditaation puitteet

Kolmio mielen muotona

Tiedämme, että kolmion kulmien summa on vakio, 180 astetta. 
Voidaan sanoa, että siinä suhteessa vallitsee kolmiossa tasapaino. 
Tämän puitteissa kolmio voi kutenkin saada erilaisia muotoja, kuten suorakulmainen, yleinen kolmio mielivaltaisin kulmin, tasasivuinen, tai  tasakylkinen.

Tasakylkinen on ylivertainen kaikin muihin nähden siinä, että sen sivujen rajaama ala on maksimaalinen. Kulmien heilahtelu mihin hyvänsä suuntaan tästä 3*60 asteesta pienentää vääjäämättä pinta-alaa.

Kun ajatellaan, että mieli on tuollainen kolmen sivun rajaama pinta, niin se on ilman muuta avarimmillaan tilanteessa jota kuvaa tasasivuinen kolmio.
Kaikki muut muodot merkitsevät kaventumista. 
Kaikkihan tuntevat käsitteen "ahdasmielisyys".  Ja kuka ei tuntisi ahdasmielisiä ihmisiä.
He ovat tavalla tai toisella rajoittuneita.
Lähempi tarkastelu osoittaa, että rajoittuneisuus johtuu juuri siitä, että joku kulmista on laajentunut muiden kustannuksilla (180 ast. on ehdoton raja) jolloin muut ovat vastaavasti supistuneet.
Tässä esimerkkikuva ilmiöstä:

Mielen ahtaus ei siis suinkaan tarkoita ns. ahdasmielisyyttä suvaitsemattomuuden synonyymina, päin vastoin, kyseessä voi olla hyvinkin reilu persoona, jolle kanssakäyminen muiden kanssa on sekä luonnollista että mieluisaa. 
Kysymys on akselista introvertti-ekstrovertti. 

Kaikki olemme fakki-idiootteja

 Erikoistuminen on johtanut siihen, että on muodostunut eri alojen taitajia, jotka muiden puolesta hoitavat yhteisiä tehtäviä. Parturit. Puutarhurit. Lääkärit. Räätälit.
Uskonto dualismeinen on vienyt siihen, hengellinen ala kokonaisuudessaan on alistettu erityisen ammattikunnan, papiston, hoteisiin. 
"Me olemme tämän alan asiantuntijoita". 

Samanlaista fakki-idiotismia löytyy kolmiomme jokaielta sivulta.
Urheilijat ovat selvästikin keho-keskeisiä, uhraten vain minimimäärän energiaansa henkisen puolen valmennukseen. Fysiikka on vallitseva.
Muusikot, taiteilijat, tiedemiehet yms. ovat useimmiten omien alojensa fakki-idiootteja.

Eri alojen fakki-idiootit käyttävät usein innokkaasti kaikkia keinoja omien päämääriensä edistämiseen. Niinpä hengellinenkin menetelmä otetaan kernaasti käyttöön. 
Usein näkeekin  urheilijan huitelemassa ristinmerkkejä juuri ennen ratkaisevaa koitosta.
Taiteilijoista tiedetään samaa. 
Tiedemiehiinkin pätee, mutatis mutandis, sama sääntö.
Selvää evidenssiä tästä asiasta näen siinä, että joogaa ja meditaatiota kertovat harrastavansa niitä juuri suorituksiaan parantaakseen.
Minä olen varma siitä, että suoritukset myös paranevat!

Puhdas ja epäpuhdas meditaatio

Mutta siinä on yksi ongelma. 
Meditaatio, joka on kaikkein pisimmälle vietyä joogaa, edellyttäisi todellakin hiljaisuutta, jolloin kaikki kolme substanssiamme pääsisivät tasaveroiseen asemaan ja mielemme voisi laajentua optimaalisen avaraksi.
Valitettavasti tässä tavoitehakuisuudessa  alkuasetelma ei ole suotuisa.
Kaikkinainen tehtävänasettelu nimittäin merkitsee sitä, että suggestio ei tulekaan yksinomaan kolmelta  substanssiltamme, vaan pelissä on väliintuleva muuttuja, ulkopuolinen taho, nimittäin se, joka niitä tehtäviä asettaa. 
Ei pidä antaa sen hämätä, että se ulkopuolinen taho mahdollisesti on tai ainakin sen koetaan l. luullaan olevan oma valvetajuntamme.
"Minä itse olen asettanut itselleni tavoitteeksi..."
Ensinnäkin, se tuskin on totta. 
Toiseksi, meditaation asetelma nyt on kertakaikkiaan sellainen, että siihen ei voi sisältyä mitään ulkopuolelta tulevaa. 
 Ulkopuolelta tuleva tavoite meditaatiolle merkitsee sitä, että jotakin kolmesta substanssistamme pyritään vahvistamaan. Se tapahtuu sitten aina muiden kustannuksella, ja lopputulos on, että mielemme ei meditaation jälkeen ole avarampi, vaan ahtaampi.

Aivopesu

Se, mikä tulee ulkopuolelta, ei ole meditaatiota vaan aivopesua.
Siksi on kyettävä luottamaan siihen, että kun jätän kaiken (ennenkaikkea tavoitteet!) mielestäni, niin lopputulos, ts. paluu meditatiivisesta tilasta normi valvetajuntaan, kelpaa!.
Siinä voi toi käydä niinkin, että huomaa tavoitelleensakin jotakin jota ei oikeastaan haluakaan.
Tai sitten ei. 
Mutta käy kummin päin hyvänsä,sen varaan voi jäädä, sillä se on se, mitä minä todella haluan itse!
Ei ole ollenkaan huono asia jos löytää oman todellisen itsensä.

Hartauselämä, meditaation tarrpeellisuus

 Hartauselämä, meditaation tarpeellisuus

 

Mainio simulaattori

Tietokoneen rakenne muistuttaa minin tavoin ihmisen rakennetta. Se kelpaa sellaisenaan selventämään käsitteitä joita kuuluu omaan rakenteeseemme.

Siinä on fyysinen puoli, hardware, sekä eräitä vähemmän konkreettisia  mutta välttämättömiä osasia, kuten BIOS, käyttöjärjestelmä, sovellukset, sekä hännänhuippuna eräs kokonaisuutta häiritsevä tekijä, nimittäin käyttäjä, joka panee koneen suorittamaan mitä kummallisimpia tehtäviä.

Tietokone soveltuu siis maniosti simulaattoriksi selventämään ihmisen toimintoja.

Trialistisen paradigman kontekstissa tulee  mieleen vaikkapa tällaiset yhtäläisyydet:
Hardware = fyysinen ihminen
Bios = hengellinen ihminen
Huomio kiinnittyy järjestykseen; hengellinen on totuttu mieltämään psyykkisen kylkiäiseksi, siten viimeisimpänä mainittavaksi.
Siinä näkyy juuri dualismin luoma harha, se, että hengellisyys ei kuuluisikaan kokonaisuuteen sellaisena vaan vasta jumalan siihen tuomana ja oman kilvoituksemme jotenkin saattelemana.
Tosiasiassa se on kaiken aikaa siellä pohjalla perusvireenä meillä jokaisella. Eri asia on, tunnistammeko sitä.
Joka tapauksessa se putkahtaa esille aina kun psyykkinen minämme on saavuttanut jonkin riemuvoiitoistaan, ja meidät haastetaan arvioimaan voiton todellista merkitystä.
Aivan samoin jokainen tietokoneen näytölle putkahtava tai muuten sen outputtina ilmenevä tuloste on mahdollinen vain siten että BIOSista lähtien sen edellytykset on sinne sijoitettu.

Biosin toimintaa voi parannella käyttöjärjestelmässä, jopa hardwaressa (esmes matematiikkaprosessori joka oli taannoin suosittu lisäosa emolevylle asennettavaksi), mutta mikään ei tee tyhjäksi sitä, että joka kerta käynnistettäessä konee lukee ensiksi BIOSin, sen jälkeen vasta muut "tietoisuuden tasot".

Suunnilleen samaa kaavaa noudattelee joka aamuinen heräämisemme, ensimmäisenä tulee jonkinlainen olemassaolon kokemus, sitten alkaa tulvia muistikuvia jotka viittaavat eilen kesken jääneeseen todellisuuteen...
 
Vielä paremmin se kuvaa sitä suurta heräämistä, joka alkoi syntymämme hetkellä!

 Hartauselämä

Hartauselämä on niin uskonnollissävytteistä, että kaikki mieltävät sen uskontoon kuuluvaksi.
Tässä ilmee juuri dualismin vaikutus. 
Koska uskonto on siirtänyt sen pois omasta kokemuspiiristämme jumalan, (jumala ymmärrettynä nimenomaan ulkopuolisena voimana, väliintulijana), ja kun tuon ulkopuolisen väliintulijan "olemassaolo" on todettu kyseenalaiseksi, on tehty johtopäätös, että hartautta ei tarvita. 

"Hartaus liittyy jumalaan, jumalaa ei ole, mihin siis hartautta tarvitaan?".

Näin dualismi polkee jalkoihinsa sen tosiasian, että hengellinen aspekti, so.  elämän kokeminen myös hengellisesti, on ollut ennen uskontoa. 
Toisaalta se on myös ilmiselvästi jäljellä uskonnon poistuttua kuviosta.
Ajallemme ominaisesti ihmisen toiminta pyritään kuvaamaan psykologian ja aivotutkimuksen kautta. Nehän ovat psyykkinen ja fyysinen aspekti siirrettynä toiminnan tasolle. Puuttumaan jää teo... oho, mitä meinaisin sanoa! 
Puuttumaan jää se aspekti joka on mielletty teologiseksi, mutta mikä se on, kun teo ei olekaan totta? 
Voimme toki puhua metafyysisestä ulottuvuudesta, ei se ole ollenkaan väärin. 
En tiedä sille nimeä. Ehdottaisin TAOlogiaa, sillä olemmehan ilmiselvästi tekemisissä saman asian  kanssa Lao Tsen Tao Te King puhuu. "Logia" viittaa kuitenkin vahvasti henkiselle, sielulliselle, puolelle, taon ymmärtämiseen, vaikka me pyrimme pääsemään kiinni kokemuksellisuuteen.
Miten olisi taosofia, sofia gnostilaisittain ymmärrettynä..

Näin trialistisen paradigman elementit ovat koossa:
Fysiologinen, psykologinen ja taosofinen.

 Trialismi ja meditaatio

Hartaus on ensisijainen tarve, uskonnot ovat päällysrakennetta. 
On suoranainen tragedia, että uskonto päässyt kompromettoimaan hartauden

Miten meditoidaan?

Minä en edes yritä antaa siihen mitään ohjeita. 
Hyviä oppaita on jo aivan riittävä määrä.Yksikään niistä ei kuitenkaan ole ylivertainen. 
 Kaikki ne sisältävät, enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti, saman lähetyskäskyn minkä Jeesus antoi: "menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" 
Moinen käskyhän sisältää implisiittisesti käsky tappaa toisinajattelijat, ja siitä ei tarvinne esimerkkejä luetella :(
Minkä hyvänsä ohjeen kuultuaan voi siis ihan perustellusti sanoa: "ei sitä ole pakko noin tehdä".
Mutta yksi on varma: jos sen haluaa tehdä niin jotenkin se on tehtävä!
Tehtävänä on siis päästä yli ja lopettaa se  pitkitetty vastarinta,  joka tuppaa vaivaamaan jälkiuskonnollisen ajan puoliuskovaisia, puoliateisteja ja täysateisteja, jotka kieltäessään hartauden tarpeen todellakin heittävät pois lapsen pesuveden mukana. 
Uskonto peseytyy tieteen toimesta pois, hartaus on lapsi joka uhkaa mennä pesuveden mukana.
-Paras ohje lienisi siis se minkä Osho antoi: "mitä ikinä matkallasi kohtaatkin,  älä samaistu siihen" 
Samaistumatta pitäisi osata olla nimenomaan opettajiin. 
Miksi? 
Siksi, koska tarve on vain ja ainoastaan sisäsyntyinen, ja yhteenkin opettajaan samaistuminen tekee irtipääsemättömän liitoksen, jollaisista juuri jokainen uskonto ja muu kuppikunta on saanut alkunsa !

Trialistinen paradigma ei ole lainkaan mikään uusi meditatiotekniikka, se on vain uusi näkökulma joka paljastaa sen, miksi meditaatiota tarvitaan.
Sen uniikkius on siinä, että lähtökohta pyritään näkemään sellaisena kuin se on, sellaisuutena.