Kaksi talousgurua
Yleensä
olen sulkenut radion kun sieltä on alkanut tulla Jari Sarasvuon
ylipitkää tajunnanvirtaa; mielestäni sellaisen suoltaminen sopisi
paremmin johonkin terapiaryhmään.
Tällä kertaa otsikko koukutti minut kuitenkin ottamaan selvää, että mistä nyt oikein puhutaan.
Se oli tällainen: "Käyttöliittymä elämään ei ole mieli vaan aistit".
Kiinnosti
tietää, mitä kautta ja millaisin asiayhteyksin hän oli tullut tuohon
tulokseen, joka on lähes päinvastainen sille, mitä itse asiasta
ajattelen.
Minä en tosin ole puhunut käyttöliittymästä, vaan kosketuskohdista todellisuuteen, joita ovat olemuksemme kolme sivua.
Onneksi 10 minuuttia tuosta 1,5 tunnin ohjelmasta riitti asian selviämiseen.
Käsiteltävänä oli asia johon jotenkin löysästi liittyi ns. "kuolemansynnit" joita sitten olivat ylimielisyys, kateus ja ahneus.
Erinäisten
aasinsiltojen kautta hän nim. päätteli, että alkamalla mielessään
"märehtiä" noita syntejään ihminen tuomitsee itsensä toimettomuuteen,
kun taas aistiensa varassa toimiminen ihmisten parissa johtaisi johonkin
myönteiseen ratkaisuun kaikkien niiden ongelmien sunteen, jotka
ihmiskuntaa piinaavat.
Puheena olivat kaikki ne uhkakuvat jotka viittaavat siihen että tuhoa kohti ollaan menossa nopeutetulla aikataululla.
Mikä
minut sai takajaloilleni, oli se kun J.S. totesi jossakin
loppupuolella, että aistien varassa toimiminen mielen sijasta saattaisi
johtaa vihdoinkin järjen voittoon, joka puolestaan johtaisi puheena olevien ongelmien selviämiseen.
Objektivismi
Juuri olin kerennyt ärsyyntyä objektivismin
filosofiasta, jota rappioaatetta eräs kiukkuinen apteekkarintytär oli
viime vuosisadan puolivälin paikkeilla kehitellyt kostoksi siitä, että
Venäjän vallankumous oli sosialisoinut perheen omaisuuden.
Puhun nyt Ayn Randista, jonka 1950 luvulla ilmestynyt järkäleromaani "Atlas shrugged" on juuri viimevuonna julkaistu suomeksi nimellä "Kun maailma järkkyi"
Tämän
opin sisältönä on oikeuttaa kaikki se, mikä leimaa nykyistä länsimaista
kapitalismia selittämällä jokainen siihen liittyvä ajatus- ja
käyttäytymismalli yksinkertaisesti hyveeksi.
Se, että tuota ideologiaa on täällä tekemässä tunnetuksi eräs "talousnero" (Björn Wahlroos),
joka ihan ilmeisesti tarvitsee sitä omantuntuntonsa rauhoittamiseen,
voidakseen oikeuttaa oman toimintansa finsnssipääoman kontrolloijana,
jonka olemassaolo ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin siihen
että hän sattuu osaamaan sen, on hyvin kuvaavaa.
Juuri
tuonlaista tunnonvaivaa potee koko kapitalistinen maailma, koska näkee,
että alituisen talouskasvun ideologia muistuttaa huolestuttavasti
syöpäsolun ideologiaa, joka valtaa terveen kehon omalla ylikasvullaan.
Liikakasvuun johtava paradigma on vallalla, ja se on palautettavissa dualismiin.
Viimekädessä
on näet kyse siitä, että tämä kauan sitten validiteettinsa menettänyt
paradigma ei pysty osoittamaan muuta tietä kuin kasvun loputtoman
jatkamisen.
Puuttuu
se mekanismi, joka saa minkä hyvänsä kasvin lopettamaan kasvunsa kun se
on saavuttanut oman ideaalikokonsa, mitat, jotka riittävät sille.
Useillakin
luonnonkansoilla on nähtävissä käyttäytymismalli joka panee lopettamaan
kalastuksen siihen ku oma tarve on tyydytetty. Se on sitä kuuluisaa
luonnon kanssa sopusoinnussa elämistä.
Sitä
ei hallitse esmes länsimainen dualisti, joka jatkaa kalastusta
viimeiseen sinttiin, mädäntykööt sitten vaikka loput joita ei ehdi
syömään.
Sittenkin mieli!
Objektivismi ei ole sovitettavissa trialismin kanssa.
Mutta
ihmekös tuo, ei mikään muukaan filosofia ole. Kaikki ne sisältävät
nimenomaan hengen kiistämisen inhimillisenä ominaisuutena.
Asian
merkitys on siinä, että yksikään niistä ei kykene näyttämään tietä ulos
jatkuvan talouskasvun umpikujasta. Ne ovat sen vankeja.
En tunne yhtään filosofiaa joka ei olisi. Paitsi sen luonnonmukaisen käyttäytymisen jossa mitään filosofiaa ei vielä ole.
Niin
nähdään, että tarvitaan henkeä tunnistamaan toinen henki. Trialismi
vapauttaa ihmishengen tunnistamaan itsensä ja siten mahdollistaa sen tajuamisen, että tämä maailma koostuu olioista joissa kaikissa asuu henki
Koko todellisuus nyt vain ei paljastu intellektuaalia, rationaalista tietä.
Max Ehrman ilmaisi asian Desiderata-runossa näin:
Olet maailmankaikkeuden lapsi, et puita ja tähtiä vähäisempi, sinulla on oikeus olla täällä.
Itsetajuisuus
Puu tietää alkaneensa taimesta, taimi siemenestä.
Tietääkö puu sitä?
Tietääkö ihminen omat vaiheensa?
Mitä se itsetietoisuus sitten olisi, jos ei tietäisi? Olipa kyse puusta tai ihmisestä, tai mistä hyvänsä siltä väliltä?
Mutta mitä me sitten tiedämme?
Emme juuri mitään.
Omasta itsestämme.
Kuitenkin väitämme olevamme itsetietoisia. Siis että niinkuin ihminen olisi, vaan ei esmes puu.
Mutta eikö siinä ole kyse itseuskoisuudesta.
Keho tuntee, sielu tietää ja henki uskoo, niinhän tulimme todenneeksi.
Eikö siitä siis seuraa, että ne kaikki ovat läsnä, itsetunto, itsetieto ja itseusko.
Tietysti ovat, ja että tämä on ongelma, näkyy ensimmäisenä siitä, että tälle yhdistelmälle ei ole edes nimeä olemassa.
Tähän on dualismi johtanut.
Kunnes parempaa keksitään, ehdotan termiä itsetajuisuus.
Ajankohtainen Descartes
Hiljattain nähtiin Ylen Teemalla elokuva Tyttökuningas, kertoen Ruotsin kunagatar Kristiinan ja Rene Descartesin harvinaislaatuisesta kanssakäymisestä.
Valistusmielinen nuori kuningatar kutsui kuuluisan filosofin ja tiedemiehen Tukholmaan tarkoituksenaan nimenomaan oppia tältä mannermaista kulttuuria, mikä sitten osittain toteutuikin.
Pitemmittä selostuksitta, Descartesin ensimmäinen ohje Christinalle oli, että tärkeää on hylätä aikaisemmin oppimansa ja rakentaa ajatusmaailmansa uudelleen.
Jos käsitän edes suunnilleen mitä Rene on tarkoittanut, niin näen, että Christinalle tuossa opetettin paradigman muutosta.
"Ajattelen, siis olen", linjasi filosofi Rene Descartes. Tätä lausumaa pidetään "länsimaisen rationalismin" kulmakivenä.
Laitan tähän pitemmän lainauksen Descartesin Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta-kirjasta.
"Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan
mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa,
ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti
minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela,
joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen,
jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän
ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin
ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on
vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa',
on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen"
Aiheen pohdiskeluunsa hän oli saanut siitä havainnostaan, että aistit olivat kerta toisensa
jälkeen pettäneet hänet johtamalla virheellisiin päätelmiin, joita oli
tavan takaa korjailtava. Miten siis voisi edes oma olemassaolo olla
todistettu, kun kaikki muutkin päätelmät olivat osoittautuneet vähintäänkin puutteellisiksi!
Descartes ei ollut edes ensimmäinenm, samaan tapaan oli ajatellut jo Augustinus (kirkkoisä!) ja häntäkin ennen Aristoteles, ja häntä ennen ties kuka; näyttää selvältä että koko kysymys on ilmaantunut siinä vaiheessa kun usko on menetetty. Ja nyt ei puhuta uskosta Baaliin, ei Sebaotiin, ei Amoniin eikä Zeusiin, vaan yhdestä, yleisestä elämänuskosta, siitä joka on sisäisenä tajuisuutena mielessämme yhtenä sen kolmesta sivusta.
Tuossa kartesiolaisessa yleistyksessä on nähtävissä dualistinen paradigma, ja minun puolestani se sopiikin hyvin kuvaamaan jotakin nykynäkemyksille perityypillistä: Ajattelu, tuo sielullinen toiminto, on kaken mitta, jopa olemassaolon!
Näen siinä kuitenkin heti onnahduksen, joka, sen lisäksi että se häärtää olemassaolon määritelmän, myös näyttä, mistä tämä käsitys on tullut: henki ja siihen liittyvä usko on sysätty syrjään uskonnon toimesta, ja rationaalinen tiede, joka on puhtaasti sielullista, ei ole sitä edes osannut kaivata, vaan yksinkertaisesti yrittää sen kiertää tuolla selityksellän.
Ajattelen, siis olen.
Pieleen menee siinä, että olemassaoloaan ei kukaan koe ajattelemalla. Se, mikä mielessä joskus herää, olemassaolon kokemus, vain sisältää ajattelun yhtenä elementtinään. Ja senkin vain ajoittain.
Todellisuudessa olemassaolon kokemus on, ja sen täytyy olla jotakin kokonaisvaltaisempaa, siinä täytyy esiintyä samanaikaisesti kaikki mikä olemassaoloon kuuluu. Siinä on oltava mukana keho, sielu ja henki!
Ei olemassaoloa tarvitse perustella, se sisältyy sellaisuuteen, ja kysymys ei tule edes mieleen, jos ei elämänusko ole horjunut.
Mikä sitä sitten horjuttaa?
Uskonto horjuttaa sitä.
Mitään
muuta ei Descarteskaan loppujen lopuksi tullut sanoneeksi itsestään kuin että
sellainenhan se maailma on jolta se näyttää. Rene siis
yksinkertaisesti ajoi takaa sellaisuuden käsitettä, mutta hukkasi sen saman tien, sillä sehän
ei perusteluja vaadi muuta kuin dualismin kannalta; trialismin kannalta
trio on aksiooma joka selittää tämän ongelman niin pitkälle kuin se on
selitettävissä, ja pitemmällehän ei ole tarpeen eikä mahdollista mennä!
Tunto, tieto ja usko eivät yksinkertaisesti voi ylittää omia rajojaan ja mennä toistensa alueelle; miksi pitäisikään kun kukin niistä on koettavissa saman aikaisesti, ja tämä muodostaa itsetajuisuuden, jonka yksi puoli on itsetietoisuus. Sen tuottama "hyvä hedelmä" on mielenrauha.