Jumalan teot ja niiden tulkinnat

Iänikuista inttämistä

Kansakoulun alaluokilta jäi mieleeni, miten isoimmat oppilaat "politikoivat" välituntisin. 
En edes muista, oliko käsitteillä muuta teemaa kuin kumpi on parempi, Amerikka vai Neuvostoliitto. Äänessä olivat muutamat harvat, joiden ympärille sitten muut ryhmittyivät ja elivät innokkaasti mukana väittelyssä. Piankin huomasin, että muodostuneet puolueet olivat melko kiinteitä, minäkin siinä sitten valitsin oman puolueeni, jota ei sen koommin mikän horjuttanut. 
Luullakseni vahvin vaikuttaja sille, kumman puolen kukin valitsi, oli kotitausta.

Kuuntelin hiljattain radio DEIstä debatin missä teologi ja tutkija-eksegeetikko Eero Junkkaala,   sekä eräs fysiikan profeessori väittelivät aiheesta, josta Junkkaala oli kirjoittanut kirjan: onko jumalan luomistyö tapahtunut evolution avulla.
Valitettavasti en löytänyt enää podcastia aiheesta, ja tuon fyysikon nimen olen päässyt unohtamaan.
Asetelma oli sikäli poikkeuksellinen, että teologi suostui näkemään kehitysopin, darwinismin, järkevänä tieteenä, kun taas fyysikko vastusti sitä. Toisenlaisiakin alkuasetelmia on debateissa näty!..

Herrat heittelivät toisiaan järkevän tuntuisilla perusteluilla, kuten odottaa sopiikin, kuuluuhan jonkinasteinen argumentointitaito akateemiseen koulutukseen. 
Mutta tuota poikkeuksellista asetelmaa lukuun ottamatta ei dialogissa sitten muuta uutta esiintynytkään, vaan argumentit olivat sanasta sanaan samoja joita on totuttu kuulemaan juuri tästä aiheesta keskusteltaessa niin kauan kuin muisti yltää. 
Toinen toistaan pätevämmän tuntuisia perusteluja.
Niihin on helppo lähteä mukaan, mutta kumman puolen valitsee, ei riipu ollenkaan perusteluista, vaan siitä, kummalle kannalle on orientoitunut. 
Orientaatio taas ei riipu mistään perusteluista, vaan siitä, mille suggestioille on aikaisemmin altistunut.

Itsensä kompromettoijat

Olen todennut aikaisemminkin, että teologit ovat tutkimuksillaan tuoneet kiitettävästi esiin aineistoa, joka saattaa "Raamatun totuuden" kiistanalaiseen valoon. 
(Tätä en toistele pelkästään ilkeilläkseni, sillä mielestäni itse kukin meistä muodostaa kantansa vähän joka asiaan perustein, jotka eivät ole pelkästään ns. järkisyitä )
Eero Junkkaala on juuri yksi näitä teologeja,  mutta onhan niitä muitakin; Ilmari Soisalon-Soininen kirjallaan "Patriarkkatarujen historia" oli se joka meikämiehen ensimmäisenä herätti, mutta itse asiassa lähes jokainen "selityskirjoja" tehtaillut teologi on tehnyt sitä samaa. Juuri lueskelin piispa Eelis  Gulinin kirjaa "Vanhan testamentin profeetat" vuodelta 1922, joka tarjosi mielestäni hyvää,  kompromettoivaa aineistoa.

Siis mielestäni.
Juuri niin, tulkinnastahan on kyse, siitä, mitä kukin katsoo kerrottujen tapahtumien merkitsevän.


Heikki Räisänen, joka hänkin on jo ennättänyt eläkkeelle (UT:n) eksegetiikan professorin virasta, esittelee omaa osuuttaan näin:

"Minun panokseni keskusteluun ei siis ollut Jumalan tekojen historiallisuuden kiistäminen (tätäkin on väitetty) – sen olivat konservatiivisemmat teologit jo tehneet. Yhdyin vain Gilkeyn ihmettelyyn, ”missä mielessä tällaisessa yhteydessä oikeastaan voi puhua ’ilmoituksesta’”; eikö israelilaisten tulkinta exoduksesta ole pikemminkin ”esimerkki luonnollisesta uskonnosta tai luonnollisesta teologiasta”? Entä miksi meidän tulisi pitää heprealaisia tulkintoja arvovaltaisina?

Tänä päivänä voisin muotoilla ajatuksen vaikka näin: ”Pelastushistoriallisen” näkemyksen edustajat – minulle tärkeimpinä Aarre Lauha, Ilmari Soisalon-Soininen ja Gerhard von Rad – olivat kuvanneet Raamatun tekstejä tulkintana ja todistuksena niin vakuuttavasti, että (heidän myös käyttämänsä) ”ilmoitus” –terminologia tuntui käyvän katteettomaksi. Jos Raamattu oli ihmisten ”todistusta” ilmoituksesta tai ilmoituksen ”tulkintaa”, miten se saattoi samalla itse olla ilmoitettua ”Jumalan sanaa”?"

 Hän myös kertoo eräässä esitelmässään amerikkalaisen teologin Langdon Gilkeyn esiintuomista näkemyksistä:

"Gilkey, jonka omat juuret olivat pelastushistoriallisessa teologiassa, analysoi sen (Raamatun) puhetta ”Jumalan voimallisista teoista” hämmentävin tuloksin. ”On kiistämätön tosiasia”, hän kirjoitti, ”ettemme enää usko kirjaimellisesti sellaisiin Jumalan ’tekoihin’ kuin pojan odottamattomaan syntymään Aabrahamin ja Saaran vanhoilla päivillä, Jumalan tai enkelien vierailuihin ihmisten luona, patriarkkojen saamiin jumalallisiin ohjeisiin … , Egyptin vitsauksiin …, israelilaisten Jahven strategisella avulla saavuttamiin ihmeellisiin voittoihin taisteluissa” jne. Olemme hylänneet ”kaikki lukemattomat tapaukset, joissa Jumala toimii ja puhuu”, ja kuitenkin olemme niistä ”johtaneet sen teologisen yleistyksen, että Jumala on toimiva ja puhuva Jumala.”

Olen siis lakannut ihmettelemästäsitä, miten on mahdollista, että nämä kaiken itse esiintuomansa jälkeen väittävät yhä uskovansa jumalaan, vieläpä käyttäen tuota selvästikin kompromettoivaa aineistoa todistusaineistonan.
Taustalla heillä on se Paavalin "kuulemisesta tullut usko", paitsi että se ei ole tullut niinkään kuulemisesta, vaan ennen kaikkea kulttuuriperintönä.

Näin siis on teologia itse alkanut kaivaa omaa hautaansa. Se, että yksityiset sananselittäjät pystyvät näkemään omat selityksensä uskontoa tukevina elementteinä ei kertakaikkiaan kestä kauan ajan paineita, ja juuri siitä on merkkinä ns. yleinen maallistuminen. Tämähän käytännössä merkitsee, että enenevässä määrin on salonkikelpoista perustella maailmankatsomustaan käytäämällä tukena muita kuin noita teologien itsensä mystiikasta riisumia kirjoituksia.
Ja minullakin on oma uskoni. 
Miten sitä perustelenkin, en voi väittää sen miltään osin lepäävän minkään "tieteellisen" näytön varassa. 
Sillä mitä se olisi: jatkoa iänikuiseen inttämiseen siitä oliko muna ennen kanaa vai päinvastoin.
Trialistinen paradigma nyt yksinkertaisesti paljastaa asian uudelta kantilta: uskon koska uskon, mihin uskon, se on sivuseikka.
 Se, minkä dualismi näkee "uskon sisältönä", ei ole mitään muuta kuin joukko mielipiteitä. Uskolla ei ole sisältöä.

Keho tuntee, sielu tietää, henki uskoo.
Summa tästä: minä elän.

Tieto, usko, henki, sielu

 Tieto, usko, henki, sielu

 Olemme voineet pelkistää ihmismielen toiminnan seuraavasti: 
Mieli toimii siten, että siihen virtaa erilaisia ehdotuksia, suggestioita, olemuksemme eri osista, joita on kolme, nimittäin keho, sielu ja henki. Mieli muodostaa näistä oman synteesinsä, joka on sitten se, millaisena me (lukemattomat pikku "minät") koemme itsemme, ja jonka perusteella ilmennämme itseämme.
Suggestioita tulee lisäksi jatkuvana virtana myös ulkoa päin, meihin yritetään (ja onnistutaan!) vaikuttamaan. 

Tähän liittyvät käsitteet eivät ole selkeitä.

"Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä tiedon määritelmä on peräisin Platonin Theaitetos-dialogista. Niin kutsutun heikon määritelmän mukaan väittämä (propositio) on tietoa, jos se on tosi"


 "Usko tarkoittaa uskonnollista vakaumusta, uskontoa: ihmisen vakaumusta jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautumista"

Näin johdattaa Wikipedia näihin kahteen käsitteeseen.
Wikipediaa ei toki voi pitää minään ehdottomana auktoriteettina, mutta tosiasia on, että edellisen tapaisia määritelmiä ovat sanakirjat väärällään.
Huomio kiintyy tässä siihen, että, aivan samoin kuin "henkisen" ja "hengellisen" käsitteet löytyvät sanakirjoista suloisesti toisiinsa sekoitettuna, niin että välistä ne ovat synonyymeja, välistä toinen selitetään toisella jne, niin samoin on laita myös "tiedon" ja "uskon", sekä niistä johdettujen verbien, kanssa.

Tässä trialismin kuvauksessamme pidämme tietona yksinkertaisesti sitä informaatiota, mikä mieleen ilmaantuu psyykkistä tietä, usko taas on hengen tapa hoitaa osuutensa mielen toiminnasta.

Siis, tiedon karsinaan on sysättävä kaikki, mikä on tullut mielemme sisällöksi psyykkistä tietä. Sinne menee tietysti sekä tieteen että taiteen saavutukset, mutta sinne on tuupattava myös kaikki se "kuulemisen kautta tullut" uskoknnollinen aineisto mitä arkikielessä pidetään ns. uskon asiana. Kaikki ne käsitykset jumalista ja paholaisista, joita eri uskonopit vilisevät, ovat jokaisen yksilön kannalta ulkopuolisen suggestion tuotetta, ei niinkään henkilökohtaisen uskon kautta koettua.

Ei siis ole olemassakaan mitään hengellistä kirjallisuutta. Ei myöskään hengellistä musiikkia tai muuta taiteeksi luokiteltavaa.
Jos jossakin olen Paavalin kanssa yhtä mieltä, niin siinä, kun hän 1.Kor.2:10 todistelee, miten "henki tutkii hengen"
(Saman luvun 12. jakeessa tulee esiin sekin, missä dualismi menee pieleen; kun ei tunnista omaa henkeään suvereeniksi toimijaksi, joutuu hakemaan siihen sitten "jumalan hengen" avuksi!)

Mutta trialismin mukaan hengellinen aspekti on aksiooma, totisinta totta,  kuten kaksi muuta aksioomaakin, mistä seuraa, että myös sen kokeminen  on yhtä todellista kuin kahden muunkin.

Pelkistettynä: keholla tutaan, sielulla tiedetään hengellä uskotaan.

 Henkinen ja hengellinen. Tieto ja usko.

Sitä, miten henkisen ja hengellisen käsitteiden sekaantuminen (vai pitääkö sanoa peräti sekoittaminen) pääpiirteittäin tapahtuu, kuvaa hyvin seuraava omakohtainen kokemukseni.

Minua oli pitkään askarruttanut kysymys, mistä meikäläiset lähetyssaarnaajat oikein ammentavat varmuutensa jolla he matkustavat saarnaamaan "evankeliumia" esmes Intiaan ja muihin Aasian maihin, joissa tiedetään olevan rikas ja monipuolinen uskontojen kirjo omasta takaakin.

Kun meilläkin liikkuu esmes mormoni-sarnaajia, kutsuin (toki heidän aloitteestaaan!) kotiini pari sellaista selvittääkseni, mikä voima heitä elähdytti.

He kertoivat Joseph Smithin erämaasta löytämistä kultaisista tauluista.
 Kun vilpittömästi ilmoitin heille, että en voi parhaalla tahdollanikaan alkaa pitämään totena (siis uskoa) hänen ja Mormonin kirjan kertomusta siitä, miten Joseph Smith  löysi erämaasta kultaisia tauluja, joissa oli kirjoitettuna se, mikä sittemmin jäljennettiin ko. kirjaan, miten taulut kirjoittamisen jälkeen hävisivät, mutta jäljelle jäi muutaman kaverin todistus siitä, että kyllä ne oli todella nähty.

Sain kuulla, että asia ei voikaan minulle valjeta, jos ei henki sitä minulle valaise, ja ehdottikin, että pyytäisimme sitäyhdessä polvillamme rukoillen siinä paikassa, silloin ymmärrykseni heräisi.
Sillä tavalla. 
Usko on siis tässä heidän konstekstissaan jonkin asian yhtäkkinen valkeneminen tavalla, joka on ihan selvästi metafyysistä laatua.

(Olen kyllä kokenut tuon sittemmin useaankin kertaan, mutta vähän toisella tavalla kuin hän ehdotti. Olen meditaation kautta kokenut selkiytymisen joka on vaikuttanut hiemen toiseen suuntaan; kaikki riippuu siitä mikä suggestio mieleen vaikuttaa :) )

Varmemmaksi vakuudeksi sain vielä lukeakseni  Alman kirjan 32. luvun 26 jakeesta alkaen:

"26 Nyt, kuten sanoin uskosta -- että se ei ollut täydellistä tietoa -- aivan samoin on minun sanojeni laita. Te ette voi aluksi tietää niiden olevan täydellisen varmasti totta, sen enempää kuin usko on täydellistä tietoa.
27. Mutta katso, jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa, niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa  tämän halun tehdä työtä itsessänne, kunnes uskotte sillä tavalla, että voitte antaa sijaa osalle sanoistani."


Voiko ulkipuolista suggestiota selvemmin kuvata!

Minun tulisi haluta uskoa jotta voisin pyytää että voisin  uskoa.
Lähetyssaarnaajalla oli tietysti täysi syy olettaa, että minussa olisi viriämässä tuo  "halu uskoa", koskapa olin hänet kutsunut.

Itse asiassa uteliaisuuteni tuli täysin tyydytetyksi: Pääsin perille tuosta Paavalinkin kuvaamasta mekanismista ("usko tulee kuulemisesta") 
 "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta." (Room.10:17)


Sarnaajan on siis löydettävä sinusta jokin myötäsukainen vire, joka mahdollistaa uuden suggestion sisään ujuttamisen, ja oma mielesi mekanismit pitävät lopusta huolen.
Juuri tässä kohtaa on hyötyä mielen todellisen, trialistisen, toimintatavan tunnistamisesta, koska se mahdollistaa ulkopuolelta tulevan suggestion kontrollin.  

 Oikea usko

Ei tarvitse pelätä, että usko näin katoaa; se päinvastoin löytyy, kun pystytään eliminoimaan kaikki ulkoa syötetty, joka ei edes ole uskoa, vaan sarja mielipiteitä!
Oikea usko onkin itseasiassa se elämän perusvire, jonka varassa täällä heilumme; ei tarvitse selittää mikä on elämän tarkoitus, sen vain uskoo sellaisena kuin se on.
Oikean siitä tekee se, että se on uskoa, eikä mielipiteitä.

Hengellisyyden yhteisöllisyys

Hengellisyyden yhteisöllisyys

"Perkeles, meni hyvä känni hukkahan ko ei kukaan nähäny" (Pohojalaanen, lähes sananlaskuksi muuttunut tokaisu takavuosilta).

Monet ovat sitä mieltä, että onnellisuus liittyy yhteisöllisyyteen.
Äskettäin julkaistussa onneellisuustutkimuksessa eräskin vastaaja tiivisti asian näin: "..hyvätkin kokemukseni menevät hukkaan jos en pääse niistä kenellekään kertomaan". Eihän tätä tarvitse edes selitellä, jokainen muistaa omasta lapsuudestaan miten tärkeätä oli päästä kertomaan -- aluksi äidille, myöhemmin kavereille -- jokaisesta pienestäkin havainnostaan.


Samat lainalaisuudet pätevät  kaikkien laumaeläinten piirissä; pyrkimys hakeutua toistensa seuraan on aivan ilmeinen, ja yhtä ilmeistä on stressi mikä aiheutuu jos laumavietin toteutuminen väkivaltaisesti estetään.
"Kesyjen" kotieläinten tarina on se, että ne opportunisteina oppivat mieltämään ihmisyhteisön laumaksi, johon ne itse kuuluvat yhtenä sen jäsenenä.
-- En mene vannomaan, etteikö asialleen omistautunut eläintenhoitaja samaistuisi vähän samaan tapaan hoitamiinsa eläimiin, mitä lajia nämä sitten ovatkin!

Laumaeläimeys on itse asiassa koko eläinkunnan läpi käyvä ominaisuus, vain aste-eroja on havaittavissa. Joillakin, kuten muuttolinnuilla, se toteutuu näkyvimmin muuttomatkojen yhteydessä,  kaloilla pyrkimyksenä pysyä suurina parvina yhdessä, kunnes ravinnonhaku pakottaa parven jakautumaan ja lopulta hajoamaan jne.


Ihmisyhteisön piirissä yhteisöllisyys esiintyy monessakin muodossa. Valtiot, jopa valtioliitot, ovat äärimmäinen ilmiö, siitä alaspäin  kaupungit, kylät, heimot jne.

Uskonasia, yksityisasia?

Uskonto on eräs yhteisöllisyyden muoto. 
Kuten on havaittu, sen perustat ovat ihmisyksilön sisäiset tarpeet, jonka voi kuvata rakenteeseemme kuuluvana hengellisenä aspektina. 
Miten siis uskonto voisi olla yksityisasia?  
On todettu, että mielen toiminta on erilaisten suggestioiden käsittelyä, joita siihen tulee sisäisesti kolmelta taholta; kehosta, psyykestä ja hengestä.
 Sen lisäksi niitä tulee ulkoa päin. 

Jokainen havainto, minkä aistin välityksellä se tietoisuuteen tulleekin, on käsitettävä suggestioiksi, mutta lisäksi mieliimme syötetään jatkuvasti ehdotuksia eli suggestioita itsemme ulkopuolelta.
Tästä meillä kaikilla on laajat kokemukset; kaikki olemme jonkin kulttuurin (ja siihen kuuluvien alakulttuurien) "jäseniä", ja tiedämme, miten luonnolliselta paikalliset tavat tuntuvat, ja miten sitkeässä ne istuvat, vaikka itsekin usein huomaamme, että toisten kulttuurien tavat saattavat olla ainakin joissain suhteissa omiamme paremmat.

Kulttuurin itseisarvo

Kulttuuri on laumalle "ihmiset" välttämätön oman itsensä takia; kaikki mihin ryhdymme on yksinkertaisesti tehtävä jollakin tavalla, ja kulttuuri on tapoja.

Uskonto on alue, johon ulkoinen suggestio liittyy voimakkaasti. Se on myös monesti osoittautunut voimakkaasti yhteisöä säilyttäväksi, koossa pitäväksi siteeksi.
Että siihen liittyy ulkoinen suggestio monellakin tavalla, on ihan ilmeistä kun ajatellaan, missä ensimmäisen kerran joudumme uskonnon kanssa tekemisiin.
Se ei suinkaan tapahdu siinä, kun pappi kaataa vettä päähämme "kastaen" näin meidät; tämä seremonia on suggestiota paremminkin paikalla olevalle yleisölle. Eikä se edes kuulu kaikkien yhteisöjen toiminta tapoihin, enempää kuin juutalaisten ja muslimien "ympärileikkaus", joka tehdään yhteisön poikavauvoille, leikkaamalla kappale näiden kikkeleistä (sinänsä lapsikastetta tehokkaampi tapa leimata uskontoon kuuluvaksi, koska konkreettinen stigma on lopun elämää muistutuksena siitä mihin porukkaan on määrä samaistua).
Mutta jokaisessa yhteisössä äiti opettaa uskonnon alkeet lapsilleen, ja tämä onkin tärkein asiaan liittyvä suggestio. 
Tavoite kietoutuu kasvatusmenetelmiin siten, että jumalan kostolla voidaan uhata, jos ei lapsi tottele,
mutta myös usko per se on läsnä tilanteessa, äitihän uskoo itsekin siihen mitä näin siirtää lapselleen. 
Moni ateistikin on näin saanut elämäniän kestävän tuen omalta äidiltään!
 Se toimii kaikkialla, on siis kyse yleispätevästä lainalaisuudesta.


Raamatusta saamme lukea miten israelilaiset kerran toisensa jälkeen "tekivät sitä mikä oli väärin Herran silmissä".  Että tämä niin tiuhaan toistui, perustuu nimenomaan siihen,  että kun erilaisia ristiinnaimisia tapahtui sekä rauhanomaisissa, liittojen vahvistamiseksi tehdyissä morsianten lahjoittamisessa toisten heimojen silmäätekeville, että sotasaalisnaisten saattamisessa raskaiksi ja siten synnyttämään. Niin läsnä oli aina toisuskoisia naisia jotka tietysti opettivat lapsilleen sen minkä itse mielsivät kaikkein parhaimmaksi: omilta äideiltään oppimansa uskonnon.
Näin yhteisöjen sisällä oli alituiseen voimakas populaatio joka oli taipuvainen uskomaan toisin kuin heimon valtauskonto olisi vaatinut, ja niin oli keitos valmis. 
Niin siis se että "teki sitä mikä oli pahaa Hran silmissä" oli itseasiassa merkki hallitsijan viisaudesta, joka salli erilaiset mielipiteet. 
Esmes Salomonin tarinassa (1. Kuningasten kirja) tämä on kuvattu selkeän johdonmukaisesti. 
Eksiilissä tapahtumista kirjotiettaessa oli sitten helppo tulkita että kaikki kielteisiksi koetut tapahtumat joita jokainen kansa joutui kokemaan, olisivat jääneet tapahtumatta ilman tätä suvaitsevaisuuttaa. 
Jälkikäteis jossittelua siis! oli aina ohjannut ihmisiä "hyvään", mutta nämä olivat valinneet "pahan".
Kirjallisuuden lainalaisuudet pätevät kaikkialla missä kirjallisuutta luodaan!
    



Kaiken kaikkiaan tuntuu kummalliselta, että uskontoa pidetään yksityisasiana, ja kannattaa uhrata mutama hetki sen pohtimiseen, mitä on taustalla. 

Uskonnon "ansio" on siinä, että se antoi kädensijan ja työkalun tarttua ja käsitellä asiaa nimeltä "hengellisyys" jonka kukin koki sisimmässään. 
Mutta mitenkäs onkaan käynyt!
Uskonto tuli siirtäneeksi hengen jumalan hoteisiin, ja kun nyt sitten järjen valolla lähestytään, hengellisyyttä, tullaankin umpikujaan.
Dualismista on kyse; kun fyysisen kehon lisäksi ei nähdä muuta kuin yksi muu, nimittäin "henkinenjahengellinen" 
- Anteeksi sanahirviö, mutta se on suoranainen seuraus uskonnon luomasta dualismista. 
Muistakaa, että nyt ei enää puhuta uskonnon piirissä esiintyvästä käsitteistöstä, vaan jälkiuskonnollisen, uskonnosta vieraantuneen yhteisön yritelmästä kuvata ihmistä uskonnolta periminsa dualistisin termein
Umpikujaa ei voi todellakaan välttää.

Kulttuuri on tapoja, uskonto on kulttuuria, ja kun uskonto noin vain temmataan pois, niin...mitä sitten?
Ei niin mitään, ja siksi, kun sisimmässä kuitenkin myllertää jokin tuntematon jota ei osata liittää mihinkään, herättää ärsytystä, jos Jehovan todistaja, Mormonien lähetyssaarnaaja tai sunnuntaisin esitettävä radio-ohjelma tuo tarjolle jotakin siihen liittyvää jota ei kuitenkaan koeta omaksi, ärsyynnytään. 

Käsitellä asiaa tarkoittaa että osaa siitä puhua.
Siitä yksinkertaisesti pystyy esittämään oman kantansa ja käsityksensä. Tällöin asia ei ole enää "yksityisasia", vaan mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia, onhan kyseessä kollektiivinen kokemus!
 Lähempi tarkastelu osoittaa, että lähes kaikki ovat valmiit puhumaan uskonnollisista käsityksistään samaa mieltä olevien kanssa. Uskontojen piirissä yhteisöllisyys toteutuukin juuri tässä asetelmassa, mutta kokemuksesta tiedän, että se toteutuu myös uskontojen rajojen yli, kunhan pitäydytään siinä, mikä todella on yhteistä kokemusta.
Ja jos se voi toteutua uskontojen rajojen yli, niin miksi se ei toteutuisi, vaikka uskontoa ei olisi mailla eikä halmeilla. 
Hengellinen kokemus löytyy kaikilta, ja siinä on kylliksi perusaa yhteisöllisyydelle!


 On  siis kysymys siitä, että hengellinen elämänalue on uskonnon toimesta saatettu määrättyihin puitteisiin (jumalat) ja kun nämä puitteet poistetaan, ei olekaan valmiutta tehdä sille mitään, kun kukaan ei mistään tuo mitään jumalten tilalle!
Tarvitaan trialistinen paradigma osoittamaan, että hengellisyys on todellista, ja sitten menetelmä sille, miten hengellisyyttä "harjoitetan". 
Ennen palvottiin jumalia. Mutta ei tarvitse palvoa mitään, sillä tosiasiassahan tarve tehdä jotain on sisäinen tarve, ja niinollen se etsii menetelmää harjoittamiseen eikä mitään palvonnan kohdetta.
Ja löytyyhän se: meditaatio.