Kristillinen meditaatio

Kristillinen meditaatio.

Olin kerran töissä firmassa jonka johto oli aktiiviuskovaisia ja työtoverit vähintäänkin myötäilijöitä.
Jostakin syystä he saivat sellaisen käsityksen, että minä harrastan meditointia.
Käsitys ei sinänsä ollutkaan väärä, mutta sitä ihmettelin, että mistä se niiden tietoon tuli. Itse en ainakaan ollut mainostanut.
Oletan, että he kyttäsivät hyvin aktiivisesti uutta tulokasta, tekivät johtopäätöksen sieltä, toisen täältä.
No, en oikeastaan ihmettele, kyllä uskovaisenkin on vaikea pysytellä piilossa julkijumalattomassa työyhteisössä...

Oli miten oli, tämä porukka otti tehtäväkseen saattaa vaivihkaa tietooni, että meditointi on paholaisen metkuja; sain tauoilla kuulla milloin mitäkin meditaatiota käsittelevää, pääsisältö oli se, että "joskin meditaatio saattaa hetkellisesti kohentaa mielialaa, niin pitemmän päälle se johtaa yksiselitteisesti kauemmaksi jumalasta ja lopulta tuhoon ja meditoija päätyy helvettiin. Se oli sellaista neulanpistopolitiikkaa.

Nokia-herätys kunnostautuu

Erään tunnetun herätysliikkeen tunnettu johtohahmo pitää Radio Deissä säännöllisesti rukousiltoja, missä paljon rukoillaan varsinkin erilaisten sairauksien vaivaamien ihmisten puolesta.  
Yhtenä iltana siellä oli teemana jooga ja meditaatio, ja asiaan paneuduttiin todella.
Tämä Pirkko Jalovaara oli jokin aika sitten kertonut omista rukoilemiskokemuksistaan, ja siinä hän kertoi, että jokainen rukous aiheuttaa hänessä tuntemukseen mikä ilmaisee, että on auki suora yhteys jumalaan, ja hän tuntee todella tekevänsä työtä ja olevansa hyödyksi rukoillessaan ihmisten puolesta. 

Tässä valossa olisi odottanut että hän olisi arvostanut muutakin  hengellistä toimintaa.  Olisin todellakin odottanut  hänen näkevän meditoinnin myönteisenä. Sensijaan hän tuomitsi sen niin voimakkain sanakääntein,  että epäilyksille ei jänyt sijaa: kyseessä on hänen mielestään pahin tauti minkä torjumiseksi hänen illoissaan on ikipäivinä rukoiltu.
Kuvaavaa oli myöskin, että ei yksikään soittajista eikä kirjoittaneista ollut pyytänyt rukoilua itsensä puolesta, vaan kaikki olivat asialla jonkin perheenjäsenen, ystävän tai tuttavan puolesta.
Ja Jalovaara totesi, että kertaakaan sinä aikana kun hän on Deissä näitä rukousiltoja pitänyt, ei hän ole tuntenut pahuuden läsnäoloa studiossa yhtä voimakkaana kuin nyt.
 Hymyilyä herättävä episodi oli kun ammattipuhuja kadotti hetkellisesti yhteyden omaan sanavarastoonsa,  "helvetin kuuseen" hän silloin toivotti kaikenlaiset meditaatiot.

                                         Kanonisoituja meditoijia

Näyttää siltä, kuin irallinen kirkko pyrkisi parhaansa mukaan vaikenemaan meditaation kuoliaaksi.
Kirkolla on tässä asiassa vihne henkitorvessa siksi, että kristillinen historia on aina silloin tällöin tuottanut ns. mystikoita, joiden pääasiallinen toimintatapa on ollut juurikin meditaatio.
Näitä tällaisia ovat olleet mm. mestari Eckard, Avilan Teresa, Ristin Johannes (Juan de la Cruz), Ignatius Loyola, Fransiscus assisilainen, tunnetuimpia mainitakseni.

Vähemmän tunnettuja esmes Anglikaanikirkon piiristä eräs Rollo- niminen, sekä toinen,sananmukaisesti tuntematon meditoija, jonka nimeäkään ei tiedetä. Hän on kuitenkinjättänyt jälkeensä kirjan nimeltä "Tietämättömyyden pilvi", joka on suorastaan erinomainen meditaatio-opas.
Tämä, ja monia muita meditointia käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt sarjassa Hengen tie, ymmärtääkseni kirkon myötävaikutuksella, mutta mitään suurta mekkalaa niistä ei ole pidetty.
Sellaisen vaikutelman olen saanut, että kirkon piirissä meditaatiota ujostellaan ja arastellaan.
Itse asiassa tiedän siihen syynkin:
Koska meditointti  vaatii mielen täydellistä tyhjentmistä, kirkonmies ei sitä voi koskaan hyväksyä. Oppi kun pakottaa pakottaa hänet juurikin hartausharjoituksissa pitämään mielssään jotakin.  
Tästä syystä parhaat meditoijat tulevat kirkon sisälläkin aina sisäpiirin ulkopuolelta, sieltä, missä ei ole niin sitouduttu. Syntyy jännite, joka ei ole osoittaanut laukeamisen merkkejä vuosisatojenkaan kuluessa

Ja kun mystikoilla on ollut kiistämätön vaikutuksensa kristillisen ideologian ylläpitäjänä, niin kirkolla ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin sietää heitä.
Tämä tapahtuu kuitenkin niinsanotusti pitkin hampain, ja näkymätön sotatila on jatkuvasti vireillä.

                                                 Tilanne Suomessa

Suomessa meditoivan kristillisyyden aktiivisin puolestapuhuja on ollut Herättäjä-yhdistys.
Tämä Paavo Ruotsalaisen körttiläisyyden raunioille perustettu pappisliike on jostakin syystä siitä viehättynyt, ehkäpä he näkevät Paavo Ruotsalaisenkin eräänlaisena mystikkona. Ja mikä ettei, olihan hänen tunnettu "Kristuksen sisäinen tunto" verrattavissa minkä hyvänsä meditaatio koulukunnan sisäistä tilaa koskeviin opetuksiin. En kuitenkaan ole havainnut, että hän olisi rukoilemisen lisäksi opettanut mitään erityistä menetelmää sen saavuttamiseksi.Eipä siis ihme, että hänen oppinsa kuihtui kokoon pian hänen kuolemansa jälkeen, ja valta siirtyi papeille, noille hänen ankarasti arvostelemilleen "philosopheille" .

                                             Tulevaisuuden näkymä  

Se, että meditoivat "mystikot" tuntevat viihtyvänsä kirkon helmoissa oin ihan ymmärrettävää, onhan kyse hengellisestä toiminnasta. Heidän on luontevaa hakeutua sinne missä hengellisyyttä arvostetaan ja uskonnolliset yhteisöt ovat nykyään lähes ainoa taho joka tarjoaa suojelustaan.
Suurempaa tarvetta irtautua ei ole niin kauan kun ollaan samalla aaltopitudella.
Ja sama aaltopituus on tässä tapauksessa sama paradigma; molemmat ovat dualisteja (sitä asiaa ei muuksi muuta se että jokut harvat teologit ovat sisäpiirissään ruvenneet puhumaan ihmisestä kolmitahoisena oliona.)
Jos ja kun trialistinen paradigma tulevaisuudessa omaksutaan laajoissa piireissä, meditoijien ei ole enää pakko hakeutua kirkon enempää kuin minkään turvajärjestelmän piiriin, vaan meditoijien yhteisö muodostaa turvan sinänsä, ja siitä pääsee nauttimaan niin yhteisö itse kuin kaikki siihen kuulumattomatkin!

Sellaisuus ja meditaatio.

Miksi meditoida?

Meditaatio

Wikipediassa on asiallinen ja kattava kuvaus meditaatiosta.

Se toteaa aluksi, että "meditaatio terminä viittaa suureen kirjoon erilaisia harjoituksia...."
ja että "päämääränä voi olla saavuttaa hyötyä, oppia tiedostamaan mielen sisältö..., tai pelkkä harjoitus itsessään voi jo olla pämäärä."
Listasta on vielä jäänyt pois yksi yleisesti mielletty päämäärä, nimittäin uskonnollinen, mikä usein ilmaistaan "tietoisena pyrkimisenä lähelle jumalaa" .


Nämä käsitykset ovat syntyneet pitkän historian kuluessa vuorovaikutussuhteessa, mikä selittää niiden lukuisuuden.

Karkeasti ottaen päämäärän voi kuvata joko mielen hallinnaksi, tai alistumiseksi jumalalle, mutta kumpi valitaankin, yksi on aina kuvassa mukana, nimittäin hiljentyminen.

Meditaation oppaita on tietysti myös saatavilla runsas kirjo.
Meditaation tekniikan kannalta ottaen ne ovat kaikki hyviä.
Vaarana niissä kaikissa on juuri tuo päämäärien kuvaus, joka sisältää ideologisia aspekteja.

Miksi todellakin meditoida?

Tämän karikon voi parhaiten kiertää kun pitää mielessä sen universaalin perustelun, joka varmasti yhdistää kaikkia meditoijia:
Minä tarvitsen sitä.
On havaittu, että mikään inhimillinen toiminta ei ole ymmärrettävissä jos sitä ei voi yhdistää johonkin joka sanelee, että on käyttäydyttävä juuri noin eikä toisin; tämä pätee läpi yhteiskunnan ja sovellettuna koko luomakuntaan. Sekä biologia että yhteiskuntatieteet sisältävät katkeamattomina ketjuina erilaisia syy-seuraus-suhteita. Jokainen niistä on palautettavissa käsitteeseen tarve:
Kun syy-seuraussuhteen jäljille päästään millä hyvänsä tasolla, on varmaa, että sen päästä löytyy aina jotakin jota voidaan kuvata sanalla "tarve". Olkoonpa sitten inhimillinen tai eläimellinen.
Maailmankaikkeuden tapahtumat on kiedottu toisiinsa syy-seuraussuhteilla.

Kun meditaatiotakin ajattelee tästä tarpeen lähtökohdasta käsin, voi helposti sivuuttaa ideologiset perustelut, ja yksinkertaisesti etsiä sellainen opas joka itseä miellyttää!

Löysin kerran netistä sivuston "Huuhaavapaa meditointi".
Valitettavasti tämä saitti näyttää sittemmin kätketyn Facebookin uumeniin.
Ei olisi kannattanut, se oli hyvä sivu ja sisälsi käyttökelpoisia ohjeita ilman teologisia ja teosofisia kommervenkkejä.

En tiedä, miten helppoa tai vaikeata kullakin meditaation suunnalla tai koulukunnalla on perustella omaa näkemystään meditaation tarpeesta.
Minkäänlaista yksimielisyyttä ei asiasta kuitenkaan nä'ytä saavutetun.
Selitykset ja perustelut kumoavat toinen toisiaan.

Meditaatio ja trialistinen paradigma

Trialistisen paradigman kautta tarkasteltuna asia on niin yksinkertainen, että meditaatio on juuri tasapainon tavoittelua kolmion sivujen välillä.
Kun trialistinen paradigma paljastaa sisäisen kolminaisuutemme, se herättää heti kysymyksen, missä piilee se kolmas sivu jota ei näytä kun kaikkialla puhutaan henkisestä (joskus toki henkis-hengellisestä) ja lihallisesta ts fyysisestä.

Rautalangasta:

-Kun kokonaisuus "ihminen" on kolmio, joka muodostuu fyysisestä, psyykkisestä ja hengellisestä sivusata,
-kun nämä vaativat kaikki alinomaan mielen huomion kukin itselleen, ja
-kun jokin niistä on mielessä aina voitolla,
-niin meditaatio on yksinkertaisesti harmoninen tila missä mieli rauhoittuu aistimaan nämä kolme sivuaan samanaikaisesti ja tasapuolisesti. 
Toisin sanoen kokee koko olemassaolonsa, eikä vain jotakin senhetkistä tunnelmaa.


"Joogaan" kuuluu fyysisiä ja henkisiä harjoituksia.
Tosin asia on moneen kertaan sekoitettu aikojen kuluessa.
Kun Patanjali kirjoitti Joga Sutransa, syntyi yksinkertainen opaskirja, joka oli selkeydessään verrattavissa keittokirjaan (ja sisälsi myös yhtä vähän tai paljon mitään filosofiaa kuin keittokirja).
Mutta kun intialaiset ylihengellistyneet gurut pääsivät sitä tulkitsemaan, siihen ympättiin ties mitä tarustosta johdettuja postulaatteja. Ja kun sitten länsimaiset lähetyssaarnaajat pääsivät sitä kääntämään, he näkivät kaiken oman mystiikkansa silmälasien läpi, eikä muuta tarvittu: jooga yksinkertaisena menetelmänä peittyi mystiikan alle. Samaan syssyyn se muuttui suurelle yleisölle käsittämättömäksi höpinäksi.
Tästä on mm. sellainen seuraus, että tänäkin päivänä kristillisissä piireissä ihmisiä pelotellaan meditaation vaaroilla, selittämällä, että se on eräs muoto paholaisen palvontaa, ja niinollen suurinta syntiä mitä voi tehdä.

Kaikki olisi tietysti käynyt hyvin jos toimittajina olisi kaikissa vaiheissa ollut omakohtaisesti meditaation tarpeen tuntevia ihmisiä.
Mutta kun ei ollut.

Kaiken väärinkäsityksen perustana on kuitenkin ihmiskäsityksen dualisoituminen, joka päätyy oman olemassaolon kaksinapaiseen tulkintaan: Kolmio oli kadotettu, sen yksi kulma oli kahta ääripäätä yhdistävän janan takana. Ja tämähän on tapahtunut sekä idässä että lännessä, sillä Patanjalin kuten muidenki meditaation kuvaajien maailmankuvat ovat selvästi dualistiset.

Me olemme kaikki syntyneet sellaisuuteen.
Tätä sellaisuutta ympäröivät kulttuurit eivät kuitenkaan ole antaneet kenenkään meistä kokea, vaan sellaisuuden sijaan minun ja useimpien lukijoiden tajuntaa on alkanut herättelemään liperikaulainen mies joka, kaataen napolla vettä päähämme, selitti läsnäolevalle pienjoukolle miten sellaisuus on käsitettävä, ja vannotti kaikkia parhaansa mukaan opettamaan sen meille itse kullekin.

Selitetty, tulkittu sellaisuus ei kuitenkaan ole sellaisuutta ensinkään.

Selittely on hälyä joka estää kokemasta sellaisuutta.

Tähän siis tarvitsemme meditaatiota:

Vaientamalla kaiken ulkopuolisen hälyn meditaatio palauttaa meille sellaisuuden.

Patanjali, Jooga ja Trialismi

 Joga - sutrien arviointia

Patanjalin Joga sutrat - vihkosta pidetään meditaatiokirjojen klassikkona.
Siitä on monenlaisia suomenneoksia, ja suurimmassa osassa niistä häiritsee se, että kääntäjinä on eri vaiheissa ollut sekä lähetyssaarnaajia että itämaiseen mytologiaan viehättyneitä "hengen miehiä", jotka kaikki ovat taipuvaisia näkemään suurta symboliikkaa ja salattuja merkityksiä sielläkin missä on vain selvää käytännön ohjetta.

Minä hoksasin ensimmäisen kerran jutun juonen, kun sain käsiini Uuno Poreen suomennoksen. 
Siitä huolimatta, että se on teosofien julkaisuja, siinä on nähtävissä selvä opaskirja luonne. Teksti on yhtä selkeää ohjeistusta meditaation tekemiseen kuin keittokirja on selkeää ohjeistusta ruuan valmistamiseen.

Olen varma, että jos täysin mihinkään huuhaaseen sitoutumaton, sanskritia täydellisesti hallitseva suomentaja ottaisi tehtäväkseen sen kääntämisen vielä kerran suomeksi, niin tulos olisi tätäkin selkeämpi.
Tämä koskee vihkosen ensimmäistä ja toista osaa, missä kaikki menettelytapaa koskeva on kuvattu. Loput kuuluvat sitten selvästi eri sarjaan, ja, kuten arvata saattaa, niiden suhteen ei olla aivan yksimielisiä siitä, onko ne kirjoittanut Patanjali vai joku myöhempi toimittaja.

Miksi otan kantaa...

Itse en taida sanskritia, enkä ole meditaation opettaja, joten pätevyyteni ei oikeastaan riitä ollenkaan syvällisen arvion tekemiseen.
Mutta kun olen löytänyt siitä selkeän selostuksen meditaation olemuksesta ja sen käytännön suorittamisesta, niin minulla on jokamiehen oikeus kertoa, millainen on oma käsitykseni Patanjalin Jooga-sutrista, olletikin kun olen voinut käyttää niitä omana opaskirjanani :

Ensinnäkin, sen  nimi johtaa suomalaisia vähän harhaan. Asanoista, joita täällä pidetään joogan perustana, mainitaan parilla kolmella rivillä ohimennen.

Sutrat eli ajatelmat on numeroitu virke virkkeeltä ollen niitä kaikkiaan 51 kappaletta.
Aivan suotta sekin, se tuo vain joutavaa mystiikan tuntua, ja häiritsee lukemista, parempi onkin yrittää olla välittämättä niistä, lisäarvoa numeroinnista saa suunnilleen yhtä paljon kuin Raamatun numeroiduista jakeista, ts. ei mitään.

Liikkeelle lähdetään tomerasti tokaisulla, että tässä on nyt tarkoitus selittää mitä on meditaatio (käännöksestä riippuen käytetään sanaa jooga tai keskittyminen.

P. toteaa, että ihmisen mieli on täynnänsä erilaisia virikkeitä, jotka kukin vaativat alituiseen huomiota.
Mielellä on taipumus P:n mukaan muuntua kunkin virikkeen mukaiseksi, ja meditaatiossa nämä virikkeet yksinkertaisesti hiljennetään niin, että mieli pääsee täysin liikkumattomaan tilaan.
Siinä tilassa mieli tarkkailee, mitä siinä itsessä, siis mielessä, tapahtuu.
Tarkkailun seurauksena nousee esiin kysymys, kuka se oikein on joka tarkkailee, ja ketä!
Patanjali kuvaa sitä että "keskittymisen aikana sielu on tarkkailijan tilassa jossa ei ole tarkkailtavaa".
Tavallisessa tilassaan mieli aina samaistuu näihin virikkeisiin.
P. kuvaa näiden mieleen vaikuttavien virikkeiden luonetta ja eroja. Niitä ovat esim. oikea tieto, sisäinen pohdiskelu, päättely, suorat havainnot jne.
Kaikki nämä sananmukaisesti taistelevat keskenään mielen huomiosta, ja siitä seuraakin, että tavanomainen mielentilamme on sekavuudessamme juurikin taistelukenttää muistuttava, ja teemme ällistyttäviä temppuja saadaksemme sen edes hetkeksi rauhoittumaan.

Trialismin näkökulma

"Sielu on tarkkailijan tilassa, jossa ei ole tarkkailtavaa", sanoo Patanjali.

Patanjalilla, päinvastoin kuin myöhemmin Paavalilla, ei näytä olleen vaikeuksia nähdä ja ymmärtää mitä mielessä tapahtuu.
Kuitenkin hänen kuvaustaan hallitsee dualistinen näkökulma, mikä ilmenee mm. siinä, että sielu ja henki, niin myös sielullinen ja hengellinen, sekoittuvat aivan yhtä sekavaksi vyyhdeksi kuin Paavalilla sitten myöhemmin.
Itse mieli, missä kaiken kuvatun nähdään tapahtuvan, on ainakin Poreen suomennoksessa "järkitajunta".
Eräässä toisesa suomennoksessa se on käännetty sanalla "mieli".
Ilmeisesti siis alkutekstissä on käytetty sanoja, joita on tulkittavissa monella tavalla.
Kyllä ne silti siinä pääasian ympärillä pyörivät.
Mutta että tuo järkitajunta sitten jossakin lauseissa selvästi samaistetaan sielun kanssa, ja implisiittisesti jätetään henki sen ulkopuolella olevaksi substanssiksi, niin sehän on lähes samaa mitä Paavalin 1.Kor. on luettavissa, tarkoitan lihallisen, luonnollisen, sielullisen ja hengellisen sekamelskaa joka hämmentyy vielä lisää kun toisissa kohdissa käytetään toisia ilmaisuja aivan ilmeisen samoista asioista.

Trialismin näkökulmasta katsottuna ei suinkaan sielu, vaan mieli on tarkkailijan tilassa missä kolme sitä ympäröivää viivaa, fyysinen, psyykkinen ja hengellinen ovat täydelisessä tasapainossa keskenään.

Trialismin näkökulma mahdollistaa tämän asian oikeamman ymmärtämisen, kun se näkee mitä tuossa "joogassa eli keskittymisessä" todella tapahtuu.
Siinähän Patanjalin tarjoamilla menetelmillä, jotka ovat itse asiassa helposti ymmärrettäviä ja helposti sovellettavia, hiljennetään mieli (puhukaamme mielestä, koska "järkitajunta" on harhaanjohtava; järkihän on itseasiassa aivotoimintaa, siis fyysistä, ja sen tuotokset ovat sielullisia, joskin niitä usein väärin "hengen hedelmiksi kutsutaan!)

Minä en näe oikeastaan ollenkaan huuhaata Patanjalin ohjeissa. Lähtökohta on yhtä "materialistinen" kuin Koskimies - Somersalon Keittotaidossa.
Alussa ei oteta kantaa ollenkaan siihen, miksi tuota kaikkea pitäisi tehdä, siis miksi ylipäätään pitäisi tai olisi syytä meditoida tai keskittyä tai joogata tai miksi sitä nyt halutaan kutsua, vaan siinä on oletusarvona, että lukija sen jo tietää, ja ylipäätään lukemaan alkaessaan on hakemassa ratkaisua oman mielensä sekavaan ja hallitsemattomaan käyttäytymiseen.
Kyse on kertakaikkiaan käytännöllisestä ohjeistosta.
Sutrien myöhemmisssä luvuissa sivutaan usein milloin mitäkin henkiolennoksi käsitettävää taruston hahmoa.
Uuno Pore on lisännyt suomennoksensa loppuun, siis lopetussanojen jälkeen, seuraavan toivotuksen:
"Olkoon Iishvara läsnä ja auttakoon niitä, jotka lukevat tämän kirjan."

Wikipedian (engl) mukaan Isvara on hindulaisen käsityksen mukaan "ylisielu".

 Minä nimittäisin sitä nimenomaan tässä yhteydessä siksi hengelliseksi aspektiksi, joka tasaveroisena komion sivuna rajaa mieltä ydessä fyysisen ja psyykkisen kanssa. 

Käsittääkseni juuri dualistinen lähtökohta estää vielä nykyisiäkin tutkijoita tätä havaitsemasta.
Samaisen Wikipedian artikkelin mukaan Ishvaran merkitys hinduteksteissä vihtelee aikakaudesta, koulukunnasta yms. riippuen. Joissakin teksteissä se ihan selvästi tarkoittaa jotain jumalolentoa.
Mitä Patanjali sillä on tarkoittanut, se ei tärkeää, koska ohjeisto on kokonaisuutena todella hyvä.

On myös hyvä muistaa, että kaikki se, mitä nykyään kutsutaan tieteeksi, on saanut alkunsa uskonnon piirissä, tai ainakin sen intensiivisen vaikutuksen alla.
Kehitys on vain pikkuhiljaa kuorinut kerroksen kerrokselta uskonnon huuhtaata pois.
Huomattava osa mystiikkaa poistui esim. silloin, kun ukkosen alkuperä opittiin jäljittämään sähköön.
Tähtäimenä näyttää siis olevan se, että ymmärrys lisääntyy kierros kierrokselta hermeneuttisessa kehässä.
Huuhaankaan ei siis pidä antaa häiritä, joskaan sitä ei ole mitään syytä hyysätä.
Kaikkein tärkeintä on tiedostaa, mitä on tekemässä ja mihin on pyrkimässä.

Mainitsin, että teosofit tekevät parhaansa saadakseen huuhaan säilymään ja lisääntymään ympätessään mm Joogasutria omiin oppeihinsa. Mutta kun heitä siitä moittii, pitää myös antaa tunnustusta jopa ylistystä siitä, että nimenomaan  juuri he ovat pitäneet huolta, että uusia käännöksiä ja vanhojen uusia painoksia on ollut saatavilla.

 Tärkein ohje: samaistumattomuus..

Tärkeimpänä ohjeena omalta osaltani sanon, että ei pidä samaistua mihinkään mitä lukee ja kuulee, vaan meditoida se omassa mielessään niin että mieli on avoimena, ja kaikki ennakkoasenteet ja ulkoiset suggestiot väistyvät.

Noosfääri

 

Noosfääri  ja isä Pierre

 

"The day will come when, after harnessing space, the winds, the tides, and gravitation, we shall harness for God the energies of Love. And on that day, for the second time in the history of the world, we will have discovered fire."

Sana sfääri on tullut ihmisille tutuksi viime vuosisadalla moneenkin maailmankuvamme laajenemiseen liittyen.  Mm. radiotekniikan piirissä tunnetaan erilaisia sfäärejä jotka ympäröivät maapalloa kuin mitkäkin saturnuksen renkaat, ja jotka vaikuttavat suoranaisesti radioaaltojen käyttäytymiseen.
Sfääri tulee kreikan sanasta "sfaira", tarkoittaen palloa, mutta alunperin sitä käytettiin kuvaamaan taivasta, jonka käsitettiin olevan se miltä se nykyisinkin näyttää, nim. pallon muotoinen kansi toisen pallon, maan, yllä. Käsitteen  idea varsinaisesti sisältyy siihen, että pallon muotoinen kappale yleensä osoittautuu erilaisista kerroksista koostuvaksi.
 Konkreettisimmin tämän koemme ilmakehässä.
Se onkin yksi tuntemistamme sfääreistä,  nimittäin atmosfääri.
Sen lisäksi tunnemme, tai ainakin tiedämme, ionosfäärin, stratosfäärin jne, jotka nekin ovat samalla tavoin palloamme ympäröiviä.
Biosfääri on hyvin keskeinen käsite aikamme vihreässä ajattelussa.
Vladimir Vernadskij'n esityö
Biosfäärin lanseerasi ensimmäisenä ukrainalainen tiedemies
Vladimir Ivanoviĉ VERNADSKIJ (venäjäksi Владимир Иванович Вернадский, ukrainaksi Володимир Іванович Вернадський, (1863-1945) .
Biosfääri tarkoittaa sitä kerrosta pallossamme missä elollinen  mahdollista, ja siis tapahtuu. Senkin havaittiin pian ympäröivän aukottomasti koko maapallomme. Siksi sfääri-nimitys on paikallaan

Lisäksi hän toi sitten käsitteen noosfääri, joka tarkoittaa henkisen toiminnan mahdollistavaa kerrostumaa pallollamme.

Minua ihastuttaa tässä nimenomaan fraktaalinen johdonmukaisuus: kun kerran elollisen fyysistä puolta luonnehtiva biosfääri on kiistämätön tosiasia, niin täytyy olla vastaava sfääri joka luonnehtii sen henkistä puoleta.

Maailman sielu
Tätä sfääriteoriaa kehitteli  Pierre Teilhard de Chardin, isä Pierre (hän oli todellakin katolisen pappisvihkimyksen saanut jesuiitta).  Hän näki, että jumalan luomistyö etenee siinä järjestyksessä, että kaikki luotu leviää lopulta ympäri koko maapallon, kuten biosfäärin tarkastelu osoittaa. Noosfääri puolestaan merkitsi hänelle, ei enempää eikä vähempää kuin koko maailmaa ympäröivää sielua.

Teosofit ym ovat tuoneet kaikenlaisia ”kosmisia kristuksia” ja ”kristus-prinsiippejä” yrittäessään mystifioida tämä maailma, mutta isä Pierre onnistui pukemaan samat väittämät lähes ymmärrettävään muotoon.
Hänen kirjansa pölyttyvät kirjastojen varastohuoneissa, jos niitä ylipäätään onkaan niissä. Vain yksi on suomennettu, nim. Tapaus ihminen, mahtava filosofinen tutkielma ihmisen olemuksesta.
Veikkaanpa, että ne sieltä vielä kaivetaankin kunhan aika on kypsä.

Isä Pierre

Pierre Teilhard de Chardin oli pappiskasvatuksen saanut paleontologi, joka tuli maailman kehityksestä vähän toisenlaisiin päätelmiin kuin kollegansa
 kummallakaan sektorilla. Siis kirkon piirissä ja tiedeyhteisössä.
 

Hän saavutti mainetta erityisesti ns. Pekingin ihmisen kaivausten yhteydessä. Kyseessä on luulöytö jolla on ollut hyvin suuri vaikutus siihen kuvaan mikä on muotoutunut  ihmisen kehityksestä. Kyse on 250000-400000 v. sitten eläneestä homo erectus lajista.

Pierren esi isä (Pekingin ihminen)

 Työ fossiililöytöjen parissa ei aiheuttanut hänen kaksitahoista välirikkoaan, vaan hänen filosofiset yleistyksensä luonnon järjestyksestä.
Hän mm. totesi, että ”Luonnolla on kaksi erityistä ominaisuutta, nimittäin ääretön tuhlaavaisuus, mikä ilmenee vaikkapa kaikessa lisääntymistapahtumissa, kun simeneiä, siittiöitä ym tuotetaan myriaadeja määriä siinä missä vain pari kolme niistä toteutuu lisääntymisenä, ja toisaalta täydellinen välinpitämättömyys yksilöistä, mikä ilmenee vaikka mistä kehityshistoriasta lähemmin tarkasteltuna” (muistinvarainen lainaus kirjasta ”Tapaus ihminen”

No niin, se millä hän mullisti katolista teologiaa ja myöskin tiedettä, sisältyy melkein alussa olevaan englanninkieliseen mottoon, joka suomennettuna on suurinpiirtein tällainen:
"Tulee päivä, sitten kun avaruus, tuulet, vuorovesi, ja painovoima on valjastettu, me valjastamme Jumalan rakkauden energiat. Ja sinä päivänä, toisen kerran maailman historiassa, olemme keksineet tulen."

On selvää että Vatikaanin Pyhä Isä ei moista puhetta sietänyt alaiseltaan, ja niinpä isä Pierreltä otettiin pois saarnaamisoikeus.
Yhtä selvää on, että kollegat tiedeyhteisössä eivät ymmärtäneet moisia rakkauden energian valjastuspuheita tiedemiehen suusta, ja sillä suunnalla hänet sitten vaiettiin kuoliaaksi.

Dualismin umpikuja

Isä Pierre näyttää näin kiilanneen asiat entistä tiukemmin siihen reikään jonka paavalilais-augustinolainen dualismi muodostaa: ristiriita materiaalisen ja henkis-hengellisen välillä osoittautuu ylivoimaiseksi ratkaista.
Kyse näyttää olevan kummassakin tapauksessa dualistisen ajattelutavan läpitunkemasta maailmankatsomuksesta, joka ei pysty näkemään maailman muuttamiseksi muita menetelmiä kuin rukoilemisen, siis viimekädessä ns. myönteisen ajattelun, jolla yritetään manipuloida... niin, mitä?  Voiko tiedemies ikinä uskoa että aineelliseen maailmaan voidaan vaikuttaa rukoilemalla!

 Trialismi johtaa väljemmille vesille

Minä en pidä isä Pierren tulkintaa periaatteellisesti  vääränä.
Hän käsitti tuon kaikenkattavan sfäärin olevan ihmiskunnan kollektiivinen mieli.
Mutta isä Pierre oli dualisti, kuten kirkonmiehet aina, ja tiedemiehet useimmiten!


Trialistinen paradigma, joka näkee ihmisen kolmitahoisena, joutuu melkein pakosta paljastamaan, että nuo kolme sivua ovat kosketuksissa ulkomaailman kanssa. Erityisesti toisten ihmisten vastaavien sivujen kanssa.
-Tunnemme fyysistä vetovoimaa, sekä monenlaisia fyysisiä tuntemuksia fyysisessä kosketuksessa toisiin ihmisiin ja eläimiin. Enkä voi olla korostamatta, että tuo osoittautuu aina molemminpuoliseksi!
-Tunnemme sielujen sympatiaa, henkistä sukulaisuutta, ihmisten ja eläinten kanssa.
-Tarvitseeko vielä todistaa jokin jumalan olemassaolo ja persoonallinen tahto jotta voisi ymmärtää, että se kaipaus mikä ihmisellä on hartauselämään, on myös todellinen, sisäinen, inhimillinen ominaisuus.


Trialistinen lähestymistapa paljastaa rajapinnan ihmisen sisimmän ja ympäröivän maailman välillä.
Ja koska se näkee ihmisen kolmitahoisena, ei sen tarvitse törmätä mihinkään näennäisiin mahdottomuuksiin. Se näkee, että kukin olemuksemme puoli on yhteydessä ulkomaailmaan omien spesifisten edellytystensä kautta.
Henki on objektiivista todellisuutta, koska sen olemassaolo on yksinkertaisesti koettavissa omassa mielessämme, Samassa mielessä, jossa koetaan muutkin olemassaolomme ilmentymät. Missään muualla kuin omassa mielessämme emme koe mitään.
 

Fyysisessä maailmassa muodostamme usein fyysisiä kontakteja. Sitä voidaan kutsua vaikkapa piirileikiksi.
Henkisessä maailmassa muodostamme mitä ilmeisimmin saman tapaisia kontakteja, jolloin henkiset, sielulliset sivumme ominaisuuksineen ovat kontaktissa toisiinsa.
Onko enää kaukaa haettua, että hengelliset minämme ovat vastaavasti kosketuksissa toisiinsa.
Jos täten muodostuvaa kollektiivista tietoisuutta halutaan kutsua noosfääriksi, se sopii mainiosti.
Luulen, että riita sen nimestä onkin helpompi välttää kuin se riita mitä käydään jumalan nimestä, sillä trialistinen katsantotapa johtaa trialistisiin käytäntöihin, ja se merkitsee enenevässä määrin yhteisiä kokemuksia.

Yhteiset kokemukset yhdistävät.

Intuitio mielen toimintona

Heureka

Monikin on kokenut kauan vaivanneen ongelman yht'äkkisen selviämisen tavalla, jota tuntuu ylittävän kaiken sen mitä on pitänyt omina resursseinaan.
Toiset ovat kokeneet raitistumisen, ja riippuvuudesta  vapautumisen juuri tällaisena välähdyksenä. Tunnetaan paljon tapauksia jolloin merkittävä tieteellinen keksintö on tullut tällä tavoin. Jotkut ovat kokeneet raitistumisen tällaisena välähdyksenä. Ja tietenkin uskovaiset kokevat "tulleensa uskoon" juuri siten.
Yhteistä näille että kaikki tuntuu yht'äkkiä todella selvältä, ja ennen vallinnutta tilannetta ei enää tahdo edes ymmärtää: miten niin saattoi ajatellakin!
Uskovaiset ovat kauan ”tienneet”, että tässä on kyseessä se pyhän hengen työ, mistä kirjat puhuvat.
Psykologit taas ovat yhtä vakuuttuneita siitä, että kyseessä on intuitio, jonka perimmäistä syytä tosin ei tiedetä, mutta josta empiirinen tutkimus on antanut riittävästi näyttöä, jotta esitä ei ole voitu sulkea pois tutkimuksen piiristä.
Ja eikö vain aivotutkimus, nykyajan muotitiede, ehtinyt jo materialisoimaan tämänkin asian osoittamalla aivoista alueen joka aktivoituu kun intuitio tapahtuu.

Intuitiossa on kyse ilmiöstä, että ongelma, olkoon sitten looginen, taiteellinen, omantunnonasia, tai mikä muu hyvänsä, on vallinnut aikansa tajunnassani, siis tietoisessa mielessäni, siis juuri siinä tajunnassa, jota pidän varsinaisena itsenäni, yhtäkkisesti selkenee. Ja sitten kun selkeneminen tapahtuu, tuntuu siltä, kuin ratkaisu olisi lopulta tapahtunut jossakin muualla kuin mielessäni.
Tämä on hengen kosketus. Tämä on intuitio.

 Aivotutkija on jo ennättänyt huomata, että silloin tapahtuu aktivoitumista tietyssä aivolohkossa. 
Trialistisen paradigman mukaisesti tarkasteltuna tämä ei ole mitään muuta kuin itsemme eri puolten kohtaamista tietoisessa mielessämme. Mieli käsittelee suggestioita, ehdotuksia joita tulee eri tahoilta.
Koska uskovainen on projisoinut koko oman hengellisen aspektinsa jumaliin ja ikoneihin, onko ihme, että hän ei voi sitä nähdä itsensä sisäisenä tapahtumana vaan ulkoapäin tulevana. 
Kysymyksiä saattaa herättää, miksi sitten intuitio on niin mystisen tuntuinen tieteelliselle tutkimukselle. On kuitenkin muistettava, että dualismi on edelleen kaiken tieteellisen toiminnan, niin myös psykologian, vallitseva viitekehys.
Sama koskee aivotutkimusta; psykologian kautta aivotutkimukseen johtava linja ei suinkaan ole vapautunut dualismista, se on sen paradigma jatkuvasti.
Dualismilla on taipumus etsiä vastakohtapareja.
Niinpä arkiajattelussa  paljon käytetty paradigma on puhua järki-ihmisistä ja tunneihmisistä, ollen kummallakin ryhmällä omanlaisensa tapa lähestyä kohtaamiaan haasteita.
Jaottelulla on tietty oikeutuksensa kun puhutaan tietyistä asioista, mutta jos intuition käsitettä yritetään selittää tunne-reaktion avulla, niin se jää yritykseksi; historia tuntee aivan liikaa kuivan älykeskeisiä neroja jotka kuitenkin ovat kertoneet mitä merkillisimpiä tarinoita kokemistaan intuitioista.  Niitten valossa intuitiota ei suinkaan voida pitää tunne-elämään kuuluvana.
Näyttää yksinkertaisesti siltä, että luovuus edellyttää intuitiota, onpa kysymys mistä hyvänsä inhimillisen toiminnan alasta.

Trialistinen tarkastelu paljastaa tässä kolmiyhteisen prosessin,  missä mielen taululle tulee suggestioita sen eri sivustoilta, ja ratkaisut niiden pohjalta ovat useimmiten onnistuneita.Asiaa voidaan lähestyä vaikkapa tarkastelemalla, miten erilaisista pakkomielteisistä riippuvuuksista vapaudutaan.

Hyvän lähtökohdan tarkastella tätä päätöksentekoprosessia tarjoaa vaikkapa maailmanlaajuinen Anonyymnit Alkoholisit- järjestö ohjelmineen. 

"Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa".

Jos ei protestiliikkeitä oteta lukuun, niin yhteistä kristillisissä kirkoissa on sola gratia – oppi. Sen mukaan "pelastuminen" tapahtuu yksinomaan jumalan armosta (tietysti edellytyksenä on että on vastaanottanut herran Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan).  
Virkistävää onkin kohdata sellainen liike, missä selvästi ymmärretään uskon funktio, mutta asetetaan asiat vähän uuteen järjestykseen.
Kyseinen liike on kirjannut keskeiseen peruskirjaansa kuvauksen ovesta, jonka edessä seisomme, ja sitten ”..Sisään katsoessamme näemme polun, jonka vierellä on seuraava tienviitta: 'Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa' ”.
Kyseessä ei ole aivan julkinen seurakunta, vaan eräänlainen yhden asian liike, johon avoimesti ilmaistaan vain määrätynlaisten jäsenten olevan tervetulleita.
Ja heidän muotoilunsa perustuu laajaan elämänkokemukseen joka on lopulta kiteytetty noihin muutamiin sanoihin.
Tämä yhteisö on Anonyymit Alkoholistit – järjestö, joka on muotonsa saavuttanut, sanoisiko, riittävän monen lankeemuksen kautta, jotta sille on käynyt täysin selväksi, että mistään aikaisemmin noudatetuista periaatteista ei kannata pitää kovin tiukasti kiinni..
Mitä sillä sitten on niiden tilalle antaa ?
Äskeinen lainaus on AA:n ohjelman 3. askeleesta. Lähes jokaisessa sen kahdestatoista askeleesta korostetaan uskon merkitystä tai ainakin mainitaan siitä. Esmes toinen askel kuuluu näin: ”Opimme uskomaan, että jokin itseämme suurempi voima voisi palauttaa terveytemme”
Ensimmäisessä askeleessa jo oltiin parahdettu, että ”Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään."
Kuudennessa askeleessa ”olimme valmiita antamaan Jumalan poistaa kaikki nämä luonteemme heikkoudet".
Sitten seisemännessä jo ”nöyrästi pyysimme Häntä poistamaan vajavuutemme”.

Yhdennessätoista askeleessa sanotaan näin: ”pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin hänet käsitimme, rukoillen ainoastaan tietoa hänen tahdostaan ja voimaa sen toteuttamiseen.
Kahdennessatoista askeleessa puhutaan sitten jo ”kokemastamme hengellisestä heräämisestä”.
Askelten tekstit ovat pääpiirteissään sellaisia, että voisivat aivan hyvin sijaita baptisteista luterilaiseen valtionkirkkoon minkä hyvänsä yhteisön kirjoissa.
Mutta näitä kahta eivät teologit hyväksy:  ”usko joka tehoaa” ja ”jumala sellaisena kuin hänet käsitimme” 
Ei siis mikä hyvänsä usko.
Osoittautuu, että "usko joka tehoaa" on juuri sitä uskoa jota minkään kirkon teologit eivät hyväksy.
Se on uskoa "jumalaan sellaisena kuin kukin hänet käsittää".
Ja juuri tämä on se, minkä seurauksena AA-yhteisössä tapahtuu todellisia, määrätietoisia raitistumisia, ts. riippuvuudesta vapautumisia.

Puheena oleva  teksti on ohjelman kolmannessa askeleessa, jossa sitä perustellaan seuraavasti:

"..meidän on ikäänkuin avattava ovi, joka kaikesta päättäen on vielä suljettu ja lukittu. Emme muuta tarvitse kuin avaimen ja päätöksen avata ovi selkoselälleen. On olemassa yksi ainoa avain, ja se on oma halumme. Kun tämä avain on kerran kiertynyt lukossa, ovi avautuu melkein itsestään, ja siitä sisään katsoessamme näemme polun" ...jonka vieressä siis on e.m. tienviitta.
Tässä ollaankin asian ytimessä. Niin paljon kuin ohjelmassa uskosta puhutaankin, siinä korostuu asia, joka eräässä kohtaa mainitaankin: oma osuus.
Usko joka tehoaa on sitä, että on valmis tekemään oman osuutensa, ja se on aina tehtykin silloin kun tuloksia on näkyvissä.
Ei kuitenkaan pelkästään oma osuus, vaan se yhdessä uskon kanssa.
Trialismin näkökulmasta asia on tällainen: Oma halu on fyysisen ja psyykkisen puolemme yksimielinen päätös yrittää ulos umpikujasta, riippuvuudesta. Ja usko on spirituaalisen puolemme tietoinen kutsuminen mieleen osallistumaan asian käsittelyyn.
Kun tämä tapahtuu, niin loistavana hedelmänä on raittius.
Jos näin löydetty hengellisyys voi korvata riippuvuuden, niin eikö riippuvuus ole silloin syntynyt alunperin korvamaan kadotettua hengellisyyttä!

Trialisti näkee, että kyse on siitä ahtaudesta mikä vallitsee kun mielen kolmio on litistetty niin että se näyttää suoralta viivalta.
Ja miten asiaa analysoikin, tuloksena voi olla vain, että juuri hengellisyys on se mikä on hukassa. 
Jotain tällaista onkin uumoiltavissa juuri vaikkapa AA:n hengellisyyttä korostavassa ohjelmassa. 

Sama pätee riippuvuuksiin yleensä

Kuten sanottu, edellinen on siis hyvä lähtökohta tutkia sitä, missä kohtaa sisimmässämme päätöksemme teemme.
Todellisuudessa koko addiktion käsitteen selviäminen nykyisessä määrin on tapahtunut juuri samassa järjestyksessä. AA:n ohjelma oli ensimmäinen ohjelma joka johti tilastoitavissa oleviin tuloksiin. Voitiin esittää lukuja, tosin epävirallisia, siitä, kuinka moni oli vapautunut addiktiosta ohjelman avulla.
Tämä johti hyvin nopeasti yleistykseen, että eri addiktiot toimivat soveltuvin osin samoilla mekanismeilla, ja niistä vapautumiseen alettiinkin eri tahoilla käyttää saman tapaisia menetelmiä.
Craig Nakken on kirjoittanut aiheesta erinomaisen esityksen "The Addictive Personality". En tiedä onko se suomeksi saatavissa, ruotsinnoksen olen kyllä nähnyt, nimellä "Jaget och Missbrukaren"
C. Nakken  kuvaakin riippuvuuden mekanismia transsitilana, jonka sukulaisuus uskonnollisen kokemuksen kanssa on ilmeinen:
"On helppo nähdä juopumus pyrkimyksenä transsendenttiin tilaan, yhteyteen jumalten kanssa.
Vasta muiden riippuvuuksien tarkastelu paljastaa mitä on tekeillä.
Niissä näkyy kuinka on mahdollista elellä kahdessa maailmassa, todellisessa sekä siinä mihin on addiktoitunut, saman aikaisesti, ilman, että muut edes huomaavat mitään.
Transsi mahdollistaa addiktin  vapautua paineista, syyllisyydestä, häpeästä joita hän tuntee, josta syystä se on erittäin houkuttelevaa ja koukuttavaa.
Addikti tuntee tässä tilassa valtaa ja voimantunnetta, mutta tulee siitä yhä enemmän riippuvaiseksi. "
(vapaa suomennos  originaalista, joka löytyy Google-kirjastosta)

Kirjassa otetaan siis addiktio lehempään käsittelyyn yleisenä ilmiönä, ts. tutkitaan piirteitä jotka ovat yhteisiä addikteille henkilöille riippumatta siitä mihin kukin heistä on koukussa.
Ja koukkujahan on monia: alkoholi, huumeet, pelit, kleptomania, anoreksia, jne


Kirjoittaja antaa suuren arvon AA:n piirissä toimitetulle aineiston keruulle. Sitähän ei voi pitää tutkimustuloksena, koska sen perustajien tähtäimessä ei ollutkaan ollutkaan tieteellinen työ, vaan heillä lähtökohtana oli ihan konkreettinen ongelma, omakohtainen alkoholiriippuvuus.
Johtopäätöksiä he kuitenkin tekivät paljon, kuten ihmiset yleensäkin tekevät, ja että nuo johtopäätökset ovat olleet oikean suuntaisia, käy ilmi mm. siitä, että miljoonat ovat sen avulla raitistuneet sen 80- vuotisen historian aikana ja itse liike on edelleen hyvissä voimissa, antaen päivittäin käytännön tukea alkoholiriippuvuudesta eroon pyrkiville.
Tällä tavalla koko vakava riippuvuuksien tutkiminen on saanut alkunsa "induktiivista"tietä: piankin AA:n v. -35 tapahtuneen perustamisen jälkeen huomattiin, että kaikki riippuvaiset ovat jollakin tavalla verrattavissa alkoholistiin, ja yhteinen tekijä on se, että , huolimatta kaikista loogis järjellisistä perusteluista he vain ovat ja ovat kiinni kukin omassa koukussaan.

Että suggestio on oikea nimitys mielen saamille virikkeille, ilmenee siitäkin, että Mesmerin ajoista lähtien ulkopuolista suggerointia on käytetty vaihtelevalla menestyksellä juurikin pyristeltäessä riippuvuuksista eroon.

Ulkoapäin tuleva suggestio on asia erikseen, mutta koska sillä on aina tendenssinä manipuloida käyttäytymistämme johonkin haluttuun suuntaan,  se on syytä nähdä häiriötekijänä sisäisen tasapainomme kannalta.

Mikään ei vedä vertoja mielen tasapainolle joka lähtee sisältä päin ja saattaa kolmiomme jälleen tasasivuiseksi.

Trialismin kokee meditaatiossa

Perspektiivi ja paradigma

Antiikin maalari ei tajunnut pespektiiviä.
Tämä on kenen tahansa todettavissa katselemalla keskiaikaisia maalauksia; latteita luomuksia kaikki tyynni, meidän aikanamme lähinnä naivistit maalaavat sillä tavalla.

Sävelkorvaton ihminen ei tunnista musiikkia.
Mutta moni itseään musikaalisena pitäväkään ei tunnista sävellajeja, esmes minä kuulun niihin, kun taas vaikkapa Sibelius rupesi voimaan pahoin kun kuuli jotakin sävellystä soitettavan "väärässä" sävellajissa.

Meidän kokemuspiiriimme kuuluu lukemattomia toimintoja, joiden havaitseminen riippuu itse kunkin aistimien virityksestä.

Tämä ei lakkaa pitämästä paikkaansa kun siirrytään toimintoihin joissa ei ole kysymys suoranaisista aistihavainnoista. Näkeehän sen, miten erilaisia tuotteita eri ihmiset saattavat tuottaa taideteoksina samoista kohteista.
Tämä ilmiö jatkuu kun siirrytään mielemme syövereihin.
Asiassa on tekemistä sekä itse kunkin mielenlaadulla että sillä mitä suggestioita sinne on syötetty. Niistä muodostuu pohjavire.

Hengellisyys hukassa

 Apostoli Paavali ei tunnistanut hengellisyyttään.
Niin paljon kuin se mies puhuikin hengellisyyteen liittyvistä asioista, hän puhui ja kirjoitti siitä aina vain herran Jeesuksen kristuksen välittömänä vaikutuksena.
Ei koskaan omasta hengellisyydestään, ei edes omasta hengellisyyden tarpeestaan.
Kaikki mitä hänellä ja hänessä oli, oli turmeltunutta, siinä ei ollut mitään hyvää. Hän nimittikin sitä milloin luonnolliseksi ihmiseksi, milloin sielulliseksi, milloin lihalliseksi.
Mistä tämä tällainen perspektiivivirhe pääsi häneen putkahtamaan?
Sehän ei ollutkaan pelkästään hänen virheensä, vaan taustalla oli koko antiikin kulttuurin tapa katsoa maailmaa ja ihmistä; se tapa minkä vuosituhansia harjoitettu uskonto oli iskostanut. Kaikki olivat siihen leimautuneet. 
Paavalin kohdalla ei siis tarvitse puhua siitä suggestiosta mitä hän Jeesuksen opetuksista sai (mikä olisikin problemaattista koska kertomansa perusteella kontakti Jeesukseen oli ollut hyvin vaikeasti verifioitavissa), vaan suggestioista joka hän oli saanut opettajaltaan Gamalielilta, sekä tätä ennen kotoa saamistaan.
Jossakin siellähän leimautuminen oikeastaan tapahtuu, se leimautuminen, joka saa ihmisen vanhettuaan puolustamaan henkeen ja vereen omaa kulttuuriaan ja omaa yhteisöään, myöskin yhteisön taholta kärsimiään väkivallantekoja kuten selkäsaunoja, ympärileikkaamista yms.
Tähän samaan paradigmaan kuuluu juuri hengellisyyden projisoiminen itsensä ulkopuolelle, niin että kun sen kohtaa , niin sitä ei tunne omakseen kuten koetaan keho ja mieli, vaan sen kokee ulkopuolelta, jopa vastoin omaa tahtoa tulevaksi vaikutukseksi.
Tätähän Paavali ei lakannut toistelemasta.
Toistelua jatkoivat innolla hänen seuraajansa, ja mm. kirkkoisä Augustinus on tunnettu kirjoituksistaan, joissa pohdiskelee hyvän tekemisen paradoksia.
Hän menee Paavalia pitemmälle, ja kehittää tekniikkaa, jolla voi saattaa sisäiset tuntemuksensa tasapainoon. Kymmeneen laskeminen ennen vastausta kysymykseen sai hänet usein antamaan toisenlaisen vastauksen kuin mitä olisi tullut jos olisi vastannut heti.
Onhan tämä tuttua kaikille.
Kymmeneen laskeminen ei ole kuitenkaan rukous, jolloin vastaus olisi johdettavissa Jeeukseen tai jumalaan tms. , vaan se on meditaatio, joten vastaus on johdettavissa omaan itseemme.
Kun siis autuas kirkkoisä kymmeneen laskettuaan päättikin hyljätä sen pahan mitä tahtoi tehdä ja valitsikin tuntemattomasta syystä sen hyvän mitä ei  mitä ei itse tahtonut, niin teknisesti ottaen hän oli onnistunut lyhyellä meditaatiolla saavuttamaan hetkellisen sisäisen tasapainon sielun ja hengen välillä (ehdottomasti omiensa!), mikä ilmeni mielen rauhana sekä pitkäketoisena hyvän olon tunteena.

Kognitiivinen perspektiivi

Wikipedia:
"Perspektiivi on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisella medialla kuten piirustuksena.[1]

Kuvassa on kaksi ulottuvuutta (korkeus ja leveys), ja kolmas ulottuvuus on illuusio. Perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.

Perspektiivillä voidaan tarkoittaa visuaalisissa aiheissa:
    Visuaalista perspektiiviä, joka tarkoittaa sitä, miltä esineet näyttävät silmälle.
    Graafinen perspektiivi tarkoittaa visuaalisen perspektiivin kuvaamisen keinoja piirustuksisssa.
    Kognitiivinen perspektiivi tarkoittaa henkilön valitsemaa "näkökulmaa", kontekstia mielipiteille, uskomuksille ja kokemuksille."

Kognitiivinen perspektiivi on tämän teeman kannalta mielenkiintoinen.
Tuon Wikipedian määritelmän mukaan siinä on kyse näkökulmasta tarkasteltavaan asiaan.

 Paradigma

Samaa asiaa voidaan lähestyä  myös käsittellä ”paradigma”
”Selkokielellä paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa.”
Tämäkin määritelmä on suoraa Wikipediasta.

Sekä Paavali että Augustinus olivat pahan kerran hukassa itseltään. Se henkii heidän kummankin kirjoituksista, ja ilmenee juuri siinä, että kumpikaan ei tunnistanut omaa hengellisyyttään itsensä ominaisuudeksi. Kumpikin lanceeraa nähtäväksemme tyylipuhtaan freudilaisen projektion, jossa oma ominaisuus heitetään itsen ulkopuolelle ja tarkastellaan sitä siellä, jolloin näkymä ei voi olla totuuden mukainen.

 Projektio

Wikipedia kertoo projektiosta näin:
"Projektio (lat. proiacere 'heittää eteen') eli sijoittaminen on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin. Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että hän havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ja ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin, ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todellakin olisivat ahneita.Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida."

Vaikka Wikipedian määritelmässä ei puhuta aivan samasta asiasta kuin tämän artikkelin teema on, hyvin se auttaa tätäkin ymmärtämään.

Mitä siis oli kaiken kaikkiaan tapahtunut Paavalin ja Augustinuksen ajattelussa?
Kysymys on mitä suurimmassa määrin juuri totunnaisesta perspektiivistä ja vallinneesta paradigmasta.
Suuri linja on nimittäin se että uskonto oli ajanut läpi dualistisen tarkastelukulman, sen trialistisen tilalle, mikä mitä ilmeisimmin on alussa vallinnut. (Omistan seuraavan kirjoituksen tämän selvittämiselle).
Uskonto tarvitsi dualistista paradigmaa, katsantoa, jotta se saisi tehtyä jumalat tarpeellisiksi.
Jumalten keskeisyys uskonnoissa vaati dualistista ajattelutapaa, paradigmaa, koska hengelliseksi itsensä kokeva ihminen ei jumalia tarvitse.

 Trialistinen paradigma

Uskonnon oloissa siinnyt ja kehittynyt dualismi ei ole ihmisten ajattelua jättänyt, vaan se elää ja voi hyvin myös ateisteina itseään pitävien tutkijoiden ja ajattelijoiden toimissa.
Psykologiassa ja muissa ihmistieteissä tämä ilmenee huomion kiinnittämisenä korostetusti ihmisen toimintojen fyysiseen puoleen, erityisesti aivotutkimus on päivän sana. Aivojen eri keskuksista löytyy selitykset sekä psyykkisiin että hengellisiin ilmiöihin.
Se että niitä selityksiä todella löytyy ei kuitenkaan todista mitään. On ihan selvä asia että niin rakastuminen, musiikin kokeminen, ym. sielulliset ilmiöt, kuin myös intuitio, hengellinen transsitila yms aiheuttaa muutoksia aivojen asianomaisissa sopukoissa.
Mutta onko sitä kukaan epäillytkään.  Totta kai se sen tekee, mutta todistaako se mitään!
Asian ydin on siinä, että ihmiselle joka kokee itseään, on merkitystä vain sillä miten hän kokee itseään, ja tekninen tietämys aivosähkökäyristä yms. on sen kannalta ihan turhaa.
Miten syvälle dualistisessa ajattelussa mennäänkin, se ei ikinä johda hyvään lopputulokseen. Hyvään lopputulokseen voi päätyä vain kun suostuu näkemään, että se spiritus on meissä jatkuvasti läsnä, ensin tunnistaa se, ja sitten tunnustaa se, aivan samoin kuin keho ja sielukin tulevat tutuiksi heti lapsena. 
Tämä on trialistinen paradigma.

Perspektiivi ja paradigma

Perspektiivi ja paradigma

Antiikin maalari ei tajunnut pespektiiviä.
Tämä on kenen tahansa todettavissa katselemalla keskiaikaisia maalauksia; latteita luomuksia kaikki tyynni, meidän aikanamme lähinnä naivistit maalaavat sillä tavalla.

Sävelkorvaton ihminen ei tunnista musiikkia.
Mutta moni itseään musikaalisena pitäväkään ei tunnista sävellajeja, esmes minä kuulun niihin, kun taas vaikkapa Sibelius rupesi voimaan pahoin kun kuuli jotakin sävellystä soitettavan "väärässä" sävellajissa.

Meidän kokemuspiiriimme kuuluu lukemattomia toimintoja, joiden havaitseminen riippuu itse kunkin aistimien virityksestä.

Tämä ei lakkaa pitämästä paikkaansa kun siirrytään toimintoihin joissa ei ole kysymys suoranaisista aistihavainnoista. Näkeehän sen, miten erilaisia tuotteita eri ihmiset saattavat tuottaa taideteoksina samoista kohteista.
Tämä ilmiö jatkuu kun siirrytään mielemme syövereihin.
Asiassa on tekemistä sekä itse kunkin mielenlaadulla että sillä mitä suggestioita sinne on syötetty. Niistä muodostuu pohjavire.

Hengellisyys hukassa

 Apostoli Paavali ei tunnistanut hengellisyyttään.
Niin paljon kuin se mies puhuikin hengellisyyteen liittyvistä asioista, hän puhui ja kirjoitti siitä aina vain herran Jeesuksen kristuksen välittömänä vaikutuksena.
Ei koskaan omasta hengellisyydestään, ei edes omasta hengellisyyden tarpeestaan.
Kaikki mitä hänellä ja hänessä oli, oli turmeltunutta, siinä ei ollut mitään hyvää. Hän nimittikin sitä milloin luonnolliseksi ihmiseksi, milloin sielulliseksi, milloin lihalliseksi.
Mistä tämä tällainen perspektiivivirhe pääsi häneen putkahtamaan?
Sehän ei ollutkaan pelkästään hänen virheensä, vaan taustalla oli koko antiikin kulttuurin tapa katsoa maailmaa ja ihmistä; se tapa minkä vuosituhansia harjoitettu uskonto oli iskostanut. Kaikki olivat siihen leimautuneet. 
Paavalin kohdalla ei siis tarvitse puhua siitä suggestiosta mitä hän Jeesuksen opetuksista sai (mikä olisikin problemaattista koska kertomansa perusteella kontakti Jeesukseen oli ollut hyvin vaikeasti verifioitavissa), vaan suggestioista joka hän oli saanut opettajaltaan Gamalielilta, sekä tätä ennen kotoa saamistaan.
Jossakin siellähän leimautuminen oikeastaan tapahtuu, se leimautuminen, joka saa ihmisen vanhettuaan puolustamaan henkeen ja vereen omaa kulttuuriaan ja omaa yhteisöään, myöskin yhteisön taholta kärsimiään väkivallantekoja kuten selkäsaunoja, ympärileikkaamista yms.
Tähän samaan paradigmaan kuuluu juuri hengellisyyden projisoiminen itsensä ulkopuolelle, niin että kun sen kohtaa , niin sitä ei tunne omakseen kuten koetaan keho ja mieli, vaan sen kokee ulkopuolelta, jopa vastoin omaa tahtoa tulevaksi vaikutukseksi.
Tätähän Paavali ei lakannut toistelemasta.
Toistelua jatkoivat innolla hänen seuraajansa, ja mm. kirkkoisä Augustinus on tunnettu kirjoituksistaan, joissa pohdiskelee hyvän tekemisen paradoksia.
Hän menee Paavalia pitemmälle, ja kehittää tekniikkaa, jolla voi saattaa sisäiset tuntemuksensa tasapainoon. Kymmeneen laskeminen ennen vastausta kysymykseen sai hänet usein antamaan toisenlaisen vastauksen kuin mitä olisi tullut jos olisi vastannut heti.
Onhan tämä tuttua kaikille.
Kymmeneen laskeminen ei ole kuitenkaan rukous, jolloin vastaus olisi johdettavissa Jeeukseen tai jumalaan tms. , vaan se on meditaatio, joten vastaus on johdettavissa omaan itseemme.
Kun siis autuas kirkkoisä kymmeneen laskettuaan päättikin hyljätä sen pahan mitä tahtoi tehdä ja valitsikin tuntemattomasta syystä sen hyvän mitä ei  mitä ei itse tahtonut, niin teknisesti ottaen hän oli onnistunut lyhyellä meditaatiolla saavuttamaan hetkellisen sisäisen tasapainon sielun ja hengen välillä (ehdottomasti omiensa!), mikä ilmeni mielen rauhana sekä pitkäketoisena hyvän olon tunteena.

Kognitiivinen perspektiivi

Wikipedia:
"Perspektiivi on geometrinen tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisella medialla kuten piirustuksena.[1]

Kuvassa on kaksi ulottuvuutta (korkeus ja leveys), ja kolmas ulottuvuus on illuusio. Perspektiivin voi havainnollistaa katsomalla junanraiteita: tiedämme, että ne ovat yhtä kaukana toisistaan, mutta kauempana katsojasta ne näyttävät lähenevän toisiaan.

Perspektiivillä voidaan tarkoittaa visuaalisissa aiheissa:
    Visuaalista perspektiiviä, joka tarkoittaa sitä, miltä esineet näyttävät silmälle.
    Graafinen perspektiivi tarkoittaa visuaalisen perspektiivin kuvaamisen keinoja piirustuksisssa.
    Kognitiivinen perspektiivi tarkoittaa henkilön valitsemaa "näkökulmaa", kontekstia mielipiteille, uskomuksille ja kokemuksille."

Kognitiivinen perspektiivi on tämän teeman kannalta mielenkiintoinen.
Tuon Wikipedian määritelmän mukaan siinä on kyse näkökulmasta tarkasteltavaan asiaan.

 Paradigma

Samaa asiaa voidaan lähestyä  myös käsittellä ”paradigma”
”Selkokielellä paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa.”
Tämäkin määritelmä on suoraa Wikipediasta.

Sekä Paavali että Augustinus olivat pahan kerran hukassa itseltään. Se henkii heidän kummankin kirjoituksista, ja ilmenee juuri siinä, että kumpikaan ei tunnistanut omaa hengellisyyttään itsensä ominaisuudeksi. Kumpikin lanceeraa nähtäväksemme tyylipuhtaan freudilaisen projektion, jossa oma ominaisuus heitetään itsen ulkopuolelle ja tarkastellaan sitä siellä, jolloin näkymä ei voi olla totuuden mukainen.

 Projektio

Wikipedia kertoo projektiosta näin:
"Projektio (lat. proiacere 'heittää eteen') eli sijoittaminen on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin. Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että hän havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ja ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin, ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todellakin olisivat ahneita.Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida."

Vaikka Wikipedian määritelmässä ei puhuta aivan samasta asiasta kuin tämän artikkelin teema on, hyvin se auttaa tätäkin ymmärtämään.

Mitä siis oli kaiken kaikkiaan tapahtunut Paavalin ja Augustinuksen ajattelussa?
Kysymys on mitä suurimmassa määrin juuri totunnaisesta perspektiivistä ja vallinneesta paradigmasta.
Suuri linja on nimittäin se että uskonto oli ajanut läpi dualistisen tarkastelukulman, sen trialistisen tilalle, mikä mitä ilmeisimmin on alussa vallinnut. (Omistan seuraavan kirjoituksen tämän selvittämiselle).
Uskonto tarvitsi dualistista paradigmaa, katsantoa, jotta se saisi tehtyä jumalat tarpeellisiksi.
Jumalten keskeisyys uskonnoissa vaati dualistista ajattelutapaa, paradigmaa, koska hengelliseksi itsensä kokeva ihminen ei jumalia tarvitse.

 Trialistinen paradigma

Uskonnon oloissa siinnyt ja kehittynyt dualismi ei ole ihmisten ajattelua jättänyt, vaan se elää ja voi hyvin myös ateisteina itseään pitävien tutkijoiden ja ajattelijoiden toimissa.
Psykologiassa ja muissa ihmistieteissä tämä ilmenee huomion kiinnittämisenä korostetusti ihmisen toimintojen fyysiseen puoleen, erityisesti aivotutkimus on päivän sana. Aivojen eri keskuksista löytyy selitykset sekä psyykkisiin että hengellisiin ilmiöihin.
Se että niitä selityksiä todella löytyy ei kuitenkaan todista mitään. On ihan selvä asia että niin rakastuminen, musiikin kokeminen, ym. sielulliset ilmiöt, kuin myös intuitio, hengellinen transsitila yms aiheuttaa muutoksia aivojen asianomaisissa sopukoissa.
Mutta onko sitä kukaan epäillytkään.  Totta kai se sen tekee, mutta todistaako se mitään!
Asian ydin on siinä, että ihmiselle joka kokee itseään, on merkitystä vain sillä miten hän kokee itseään, ja tekninen tietämys aivosähkökäyristä yms. on sen kannalta ihan turhaa.
Miten syvälle dualistisessa ajattelussa mennäänkin, se ei ikinä johda hyvään lopputulokseen. Hyvään lopputulokseen voi päätyä vain kun suostuu näkemään, että se spiritus on meissä jatkuvasti läsnä, ensin tunnistaa se, ja sitten tunnustaa se, aivan samoin kuin keho ja sielukin tulevat tutuiksi heti lapsena. 
Tämä on trialistinen paradigma.