Noosfääri

 

Noosfääri  ja isä Pierre

 

"The day will come when, after harnessing space, the winds, the tides, and gravitation, we shall harness for God the energies of Love. And on that day, for the second time in the history of the world, we will have discovered fire."

Sana sfääri on tullut ihmisille tutuksi viime vuosisadalla moneenkin maailmankuvamme laajenemiseen liittyen.  Mm. radiotekniikan piirissä tunnetaan erilaisia sfäärejä jotka ympäröivät maapalloa kuin mitkäkin saturnuksen renkaat, ja jotka vaikuttavat suoranaisesti radioaaltojen käyttäytymiseen.
Sfääri tulee kreikan sanasta "sfaira", tarkoittaen palloa, mutta alunperin sitä käytettiin kuvaamaan taivasta, jonka käsitettiin olevan se miltä se nykyisinkin näyttää, nim. pallon muotoinen kansi toisen pallon, maan, yllä. Käsitteen  idea varsinaisesti sisältyy siihen, että pallon muotoinen kappale yleensä osoittautuu erilaisista kerroksista koostuvaksi.
 Konkreettisimmin tämän koemme ilmakehässä.
Se onkin yksi tuntemistamme sfääreistä,  nimittäin atmosfääri.
Sen lisäksi tunnemme, tai ainakin tiedämme, ionosfäärin, stratosfäärin jne, jotka nekin ovat samalla tavoin palloamme ympäröiviä.
Biosfääri on hyvin keskeinen käsite aikamme vihreässä ajattelussa.
Vladimir Vernadskij'n esityö
Biosfäärin lanseerasi ensimmäisenä ukrainalainen tiedemies
Vladimir Ivanoviĉ VERNADSKIJ (venäjäksi Владимир Иванович Вернадский, ukrainaksi Володимир Іванович Вернадський, (1863-1945) .
Biosfääri tarkoittaa sitä kerrosta pallossamme missä elollinen  mahdollista, ja siis tapahtuu. Senkin havaittiin pian ympäröivän aukottomasti koko maapallomme. Siksi sfääri-nimitys on paikallaan

Lisäksi hän toi sitten käsitteen noosfääri, joka tarkoittaa henkisen toiminnan mahdollistavaa kerrostumaa pallollamme.

Minua ihastuttaa tässä nimenomaan fraktaalinen johdonmukaisuus: kun kerran elollisen fyysistä puolta luonnehtiva biosfääri on kiistämätön tosiasia, niin täytyy olla vastaava sfääri joka luonnehtii sen henkistä puoleta.

Maailman sielu
Tätä sfääriteoriaa kehitteli  Pierre Teilhard de Chardin, isä Pierre (hän oli todellakin katolisen pappisvihkimyksen saanut jesuiitta).  Hän näki, että jumalan luomistyö etenee siinä järjestyksessä, että kaikki luotu leviää lopulta ympäri koko maapallon, kuten biosfäärin tarkastelu osoittaa. Noosfääri puolestaan merkitsi hänelle, ei enempää eikä vähempää kuin koko maailmaa ympäröivää sielua.

Teosofit ym ovat tuoneet kaikenlaisia ”kosmisia kristuksia” ja ”kristus-prinsiippejä” yrittäessään mystifioida tämä maailma, mutta isä Pierre onnistui pukemaan samat väittämät lähes ymmärrettävään muotoon.
Hänen kirjansa pölyttyvät kirjastojen varastohuoneissa, jos niitä ylipäätään onkaan niissä. Vain yksi on suomennettu, nim. Tapaus ihminen, mahtava filosofinen tutkielma ihmisen olemuksesta.
Veikkaanpa, että ne sieltä vielä kaivetaankin kunhan aika on kypsä.

Isä Pierre

Pierre Teilhard de Chardin oli pappiskasvatuksen saanut paleontologi, joka tuli maailman kehityksestä vähän toisenlaisiin päätelmiin kuin kollegansa
 kummallakaan sektorilla. Siis kirkon piirissä ja tiedeyhteisössä.
 

Hän saavutti mainetta erityisesti ns. Pekingin ihmisen kaivausten yhteydessä. Kyseessä on luulöytö jolla on ollut hyvin suuri vaikutus siihen kuvaan mikä on muotoutunut  ihmisen kehityksestä. Kyse on 250000-400000 v. sitten eläneestä homo erectus lajista.

Pierren esi isä (Pekingin ihminen)

 Työ fossiililöytöjen parissa ei aiheuttanut hänen kaksitahoista välirikkoaan, vaan hänen filosofiset yleistyksensä luonnon järjestyksestä.
Hän mm. totesi, että ”Luonnolla on kaksi erityistä ominaisuutta, nimittäin ääretön tuhlaavaisuus, mikä ilmenee vaikkapa kaikessa lisääntymistapahtumissa, kun simeneiä, siittiöitä ym tuotetaan myriaadeja määriä siinä missä vain pari kolme niistä toteutuu lisääntymisenä, ja toisaalta täydellinen välinpitämättömyys yksilöistä, mikä ilmenee vaikka mistä kehityshistoriasta lähemmin tarkasteltuna” (muistinvarainen lainaus kirjasta ”Tapaus ihminen”

No niin, se millä hän mullisti katolista teologiaa ja myöskin tiedettä, sisältyy melkein alussa olevaan englanninkieliseen mottoon, joka suomennettuna on suurinpiirtein tällainen:
"Tulee päivä, sitten kun avaruus, tuulet, vuorovesi, ja painovoima on valjastettu, me valjastamme Jumalan rakkauden energiat. Ja sinä päivänä, toisen kerran maailman historiassa, olemme keksineet tulen."

On selvää että Vatikaanin Pyhä Isä ei moista puhetta sietänyt alaiseltaan, ja niinpä isä Pierreltä otettiin pois saarnaamisoikeus.
Yhtä selvää on, että kollegat tiedeyhteisössä eivät ymmärtäneet moisia rakkauden energian valjastuspuheita tiedemiehen suusta, ja sillä suunnalla hänet sitten vaiettiin kuoliaaksi.

Dualismin umpikuja

Isä Pierre näyttää näin kiilanneen asiat entistä tiukemmin siihen reikään jonka paavalilais-augustinolainen dualismi muodostaa: ristiriita materiaalisen ja henkis-hengellisen välillä osoittautuu ylivoimaiseksi ratkaista.
Kyse näyttää olevan kummassakin tapauksessa dualistisen ajattelutavan läpitunkemasta maailmankatsomuksesta, joka ei pysty näkemään maailman muuttamiseksi muita menetelmiä kuin rukoilemisen, siis viimekädessä ns. myönteisen ajattelun, jolla yritetään manipuloida... niin, mitä?  Voiko tiedemies ikinä uskoa että aineelliseen maailmaan voidaan vaikuttaa rukoilemalla!

 Trialismi johtaa väljemmille vesille

Minä en pidä isä Pierren tulkintaa periaatteellisesti  vääränä.
Hän käsitti tuon kaikenkattavan sfäärin olevan ihmiskunnan kollektiivinen mieli.
Mutta isä Pierre oli dualisti, kuten kirkonmiehet aina, ja tiedemiehet useimmiten!


Trialistinen paradigma, joka näkee ihmisen kolmitahoisena, joutuu melkein pakosta paljastamaan, että nuo kolme sivua ovat kosketuksissa ulkomaailman kanssa. Erityisesti toisten ihmisten vastaavien sivujen kanssa.
-Tunnemme fyysistä vetovoimaa, sekä monenlaisia fyysisiä tuntemuksia fyysisessä kosketuksessa toisiin ihmisiin ja eläimiin. Enkä voi olla korostamatta, että tuo osoittautuu aina molemminpuoliseksi!
-Tunnemme sielujen sympatiaa, henkistä sukulaisuutta, ihmisten ja eläinten kanssa.
-Tarvitseeko vielä todistaa jokin jumalan olemassaolo ja persoonallinen tahto jotta voisi ymmärtää, että se kaipaus mikä ihmisellä on hartauselämään, on myös todellinen, sisäinen, inhimillinen ominaisuus.


Trialistinen lähestymistapa paljastaa rajapinnan ihmisen sisimmän ja ympäröivän maailman välillä.
Ja koska se näkee ihmisen kolmitahoisena, ei sen tarvitse törmätä mihinkään näennäisiin mahdottomuuksiin. Se näkee, että kukin olemuksemme puoli on yhteydessä ulkomaailmaan omien spesifisten edellytystensä kautta.
Henki on objektiivista todellisuutta, koska sen olemassaolo on yksinkertaisesti koettavissa omassa mielessämme, Samassa mielessä, jossa koetaan muutkin olemassaolomme ilmentymät. Missään muualla kuin omassa mielessämme emme koe mitään.
 

Fyysisessä maailmassa muodostamme usein fyysisiä kontakteja. Sitä voidaan kutsua vaikkapa piirileikiksi.
Henkisessä maailmassa muodostamme mitä ilmeisimmin saman tapaisia kontakteja, jolloin henkiset, sielulliset sivumme ominaisuuksineen ovat kontaktissa toisiinsa.
Onko enää kaukaa haettua, että hengelliset minämme ovat vastaavasti kosketuksissa toisiinsa.
Jos täten muodostuvaa kollektiivista tietoisuutta halutaan kutsua noosfääriksi, se sopii mainiosti.
Luulen, että riita sen nimestä onkin helpompi välttää kuin se riita mitä käydään jumalan nimestä, sillä trialistinen katsantotapa johtaa trialistisiin käytäntöihin, ja se merkitsee enenevässä määrin yhteisiä kokemuksia.

Yhteiset kokemukset yhdistävät.