Joogasutran esittely

Patanjalin Joogasutra.

Jooga on yhteisnimitys suurelle kirjolle erilaisia menetelmiä ja myös erinäisille kulteille.
Patanjalin Joogasutrat sivuavat niitä vain kapealta osin.
Vaikka sanaa "meditaatio" ei siinä käytetä, on se kuitenkin nimenomaan sen kuvaamista.
Tämä myöskin rajajogana (j-kirjain äännetään englantilkaisen translitteroinnin mukaan dzh) tunnnettu joogan laji  onkin meillä tavallaan sivuraiteella, koska jooga mielletään etupäässä fyysiseksi harjoitukseksi erilaisine asentoineen joita kutsutaan nimiellä ”asana”. Niitä on useita kymmeniä, niin että varmasti jokainen kehon lihas tulee huomioitua.
Ne eivät ole tarpeettomia.
Huomionarvoista on, että kaikki hatha-joogan asanat ovat tavalla tai toisella lihaksia ja jänteitä venyttäviä.  Siitä on pääteltävissä, että ne onkin kehitetty muun ruumiillisen rasituksen täydentämiseksi, ilman muuta myös kompensoimaan sen yksipuolisuutta.
Trialismin kannalta ajatellen merkityksellistä on se, että tässä fyysisessä osuudessa käydään läpi olemuksemme yksi komponentti, keho.
Kun meditaatio on mielen kokonaisuuden hallinnointia, siitä on luontevaa aloittaa; siinä varmistetaan, että se tulee mukaan meditaation kokonaistapahtumaan (eikä sitä suinkaan pyritä unohtamaan, kuten myös on virheellisesti tulkittu!).
Se ”luetaan” kaiken aluksi, ikäänkuin tietokone aina käynnistettäessä lukee itsensä alkaen hardwaren pienimmistä sokkeloista.
Jonkinlainen voimistelu-, tai vähintäänkin venyttely kannattaa aina suorittaa ennen meditaatiota.
Patanjali kuitenkin puhuu asanasta vain vakaana mutta rentona asentona meditaation aikana. Asana mainitaan Joogasutran toisen kirjan 29. sutrassa yhtenä kahdeksasta joogan edellytyksestä. Lähemmin se mainitaan saman kirjan 46. sutrassa suunnilleen näin:
"Joogin asennon tulee olla vakaa ja miellyttävä". Siihenpä sen asian käsittely sitten jääkin.
 Patanjali on  kirjoittanut sutransa opaskirjaksi. Rakenteeltaan se on kuin muistio, missä on luetteloitu mahdollisimman kattavasti kaikki meditoinnissa eteen tulevat asiat.

Suomennoksista

Kun vertailee eri suomennoksia (mikä on syytä tehdä) huomaa piankin, että sen tiivistetyn alkuperäiskielen kääntäminen on johtanut eri kääntäjät hyvinkin  erilaisiin sananvalintoihin.

Minulla on käytettävissäni 3 eri suomennosta,  joiden perusteella näkemykseni on muotoutunut:
 RuusuRistin kirjallisuusseuran julkaisema, Uuno Poreen suomentama, Suomen Joogaliiton julkaisema, jonka on suomentanut Arvo Tavi, sekä netistä nappaamani sutran 1. kirjan suomennos, jonka tekijää en tullut panneeksi merkille.

Patanjali näyttää  pitävän keskittymistä tärkeänä, siitä päätellen, että sekä Poreen, että Tavin suomennoksessa sana on valittu kuvaamaan tehtävän asettelua.
”Seuraavassa on tarkoitus todellakin selittää, mitä on jooga eli keskittyminen”, on Pore muotoillut ensimmäisen virkkeen.
Kolmas käytettävissäni oleva (netistä löytämäni) suomennos tokaisee  ensimmäisen sutran vain näin: ”Jooga selitettynä”.
Siinä ei ole lähdetty ollenkaan arvelemaan mitä sanskritin hienoudet ovat mahtaneet tarkoitta.   Pidän sitä osuvimpana siksi, että se ei ainakaan johda harhaan, kuten em. Poreen, sekä Arvo Tavin suomennokset.
Jos ja kun ollaan etsimässä meditaatiota, ei nimittäin voida ollenkaan puhua keskittymisestä.  Se ei ole jutun juoni.
Keskittyminen ei ole se mitä haetaan, vaan se, miten voisi vapautua kaikista paineista, mm. keskittymisen paineesta.
Tämä on hyvin pitkälle samaa kuin hartauselämä.

Sutran sisällöstä

Sutran ensimmäinen kirja lähtee sellaiseta kaikille tutusta asiantilasta, että mieli on mieli on lähtökohtaisesti sekavassa tilassa, ja siitä vapautuakseen on vapauduttava kaikesta siitä mikä sekavuuden aiheutta.
On päästävä tilaan missä itse voi tarkkailla itseään, jolloin huomaa koko sekavuuden olemuksen, ja että siitä pääsee tässä tilassa pois sen havainnon avulla, että ”minä” ei olekaan se vellova mieli, vaan ”minä” onkin se,  joka tarkkailee tuota vellovaa mieltä.
Kysymys on siitä, mihin samaistuu, samaistuuko kaikkeen mielessä vellovaan, vai samaistuuko omaan itseensä, jossa ei vello mikään.
 Mieleen tulee virikkeitä kolmelta taholta, ja se vellova ”melusaaste” on puhtaasti sielullista ja kehollista alkuperää, jotka taistelevat tilasta mielessä. Kun tämä hiljenee, astuu henkikin kuvaan mukaan, ja seurauksena on syvä mielenrauha.

Pois turha pyhyys

Keskittyminenkin kuuluu kyllä meditatioon. Jostakin on nimittäin aloitettava, ja monet gurut niin myös Patanjali, suosittelevat mantran käyttöä.
Tälle sanalle on myös annettu, ja syntynyt käännösten myötä, sekä maagisia että mystisiä merkityksiä, siinä toimii värähtely, se on henkilökohtainen, sitä ei saa paljastaa toisille, sen voi saada vain gurulta jne.
Kaikki tämä kuuluu huuhaan puolelelle.
Patanjali antaa mantralle selkeän merkityksen: mielen selkeyteen päästään, kun kiinnitetään huomio ”pyhään tavuun” joka on OM.
 Tässä astuu kuvaan Patanjalin edustama dualismi.”Isvara, joka on kaikkitietävä henki, ja hänen nimensä on AUM" Näin lanseeraa Patanjali tämän yksitavuisen sanan käytön mantrana. (Poreen suomennos)

Joka tapauksessa hän esittää, että meditaatiossa tulee vaihe , jossa mantra jätetään ja ollaan vain hiljaa ja katsotaan.

Termien kirjavuus

Vaikeuksia selostaa Joogasutraa tulee siitä kun eri suomentajat käyttävät niin erilaisia sanoja. En ole kuitenkaan havainnut, että itse ajatus olisi paljoa muuttunut. Minä en halua ryhtyä selittämään, mitä  Patanjali on "todella tarkoittanut".

Voin vain puhua meditaatiosta sellaisena kuin sen itse käsitän.
Uskoakseni vain omasta kokemuksesta lähtien se on ylipäätään mahdollista, sillä kaikki muu merkitsee ulkopuolisen suggestion astumista mieleen yhtenä faktorina, ja ollaan takaisin huuhaassa.

Sutran rakenne

Patanjali antaa selkeän kuvan sekä päämäärästä että menettelytavoista.
Joogasutra koostuu neljästä ”kirjasta”, joista kaksi jälkimmäistä sisältää filosofointia joogan merkityksestä eri jälleensyntymissä.
Kirja-sana sitaateissa siksi, että koko neljän kirjan kokonaisuus on tuskin kouluvihkoa suurempi.

Joogasutran ensimmäinen kirja koostuu 51stä  "ajatelmasta" eli sutrasta.
Sanskritin kielinen sana "sutra" kuvaa jonkin muotoista kirjoitusta ellei peräti kirjallisuudenlajia, ja sen merkitys on meille vähän häilyvä. Esmes Pore pitää sitä "ajatelman" synonyyminä, ja hänen kirjansa nimi onkin "Patandshalin jooga-ajatelmat.  

Suomeksi sanottuna on kyse 51:stä virkkeestä, joista kukin kertoo erittäin tiiviissä muodossa jotakin käsiteltävästä aiheesta.
Joku on nämä virkkeet todellakin numeroinut; itse tekstihän on niin vanha että ei ole ollenkaan varmaa ettei se ole  myöhempää lisäystä kuten Raamatun jakeiden numerointi.
Parasta siis on lukea se kuin numeroita ei olisikaan, niin ainakin yhdeltä osin turha pyhyys kaikkoaa.
”Turhaa pyhyyttä” pakkaa olemaan kaikissa vanhoissa kirjoituksissa yksinomaan siksi, että kieli on uudistuessaan sysännyt käytöstä vanhoja sanoja ja sanontoja, ja käännöskielen kohdalla (kaikki suomennokset ovat tehdyt ainakin englannin, mahdollisesti muidenkin kielien, kautta) tämä efekti vain voimistuu. Kun emme ymmärrä jonkin sanonnan tarkkaa mertkitystä, alamme kunnioittaa sitä pyhänä vaikka se ei sitä olisi.
Olen esmes kuullut senkin seitsemän luentoa, missä mainitaan Patanjalin mantraksi tarjoama tavu, jonka luennoitsija kertoo olevan OOM tai AUM. Mistä tämä OOMTAIAUM tulee? Siitä, kun englantilainen kääntäjä on yrittänyt translitteroida omalle kielelleen sanskritinkielistä ääntämystä, mahdollisesi sekoittan siihen palinkielisen ääntämyksen. Näin tämä oom-tai-aum siirtyy painolastina suomalaisiin käännöksiin joita sitten luennoitsijat toistelevat varmoina siitä, että kyseessä on mitä tärkein asia.
Tosiasiassa tärkeys on samaa luokkaa kuin Volkswagenin televisiomainoksessa saksamannin ääntämä ”das Auto”. Suomalaisen kitalaki ei yksinkertaisesti taivu saksan eikä muunkaan vieran kielen täydelliseen ääntämiseen. Mutta estääkö se Volkswagenilla ajamisen!
Mantra meditaatiossa ylipäätään ei ole mikään pyhä sana, vaan se on yksinkertainen sana, johon mieli kiinnitetään aluksi, jotta voidaan katkaista mielteiden mieleen tunkeva virtaus.
Kun lukee eteenpäin Joogasutraa, huomaa, että Patanjali pian kehottaa jättämään mantran (meditaation siemenen) ja havainnoimaan vain omaa tyyntä mieltänsä. Tietysti vasta sitten, kun tyyneys on ensin saavutettu mantran avulla.  Lisäksi Patanjali ei oikeastaan pidä koko mantraa edes välttämättömänä, itse asiassa hän mainitsee sen eräänä apukeinona mielen vakauden saavuttamiseksi.

Joogasutra ei sisällä ainuttakaan imperatiivissa olevaa verbiä. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien tyyli on kuvaavaa.
Patanjali luottaa siihen, että se joka hänen oppaansa ottaa käteensä, kokee itse sen, mitä hän kirjassa kuvaa.  Kuvattu on testattavissa heti;  ei muuta kuin istahtaa, sulkee silmänsä, ja toteaa, mikä on mielen tila. Vallitseeko tyyni, onnellinen rauha, vai ajelevatko mielteet toisiaan takaa aiheuttaen erilaisten tunteiden ailahduksia, pahimmassa tapauksessa ahdistuksia...
Säännön mukaisestihan tuollainen vellonta häiritsee mihin hyvänsä tehtävään ryhtymistä.

Hermeneuttinen kehä

Testaamaan voi siis alkaa heti, ei ole tarpeen lukea koko kirjaa läpi.
Kun lukee vähän lisää, pääsee hajulle, että Patanjali kuvaa koko ajan laajenevaa kehää kulkien miten mielentilat vaihtelevat, mitä eri lajeja niitä on, välillä hän sivuaa sitä, miten mieli on mahdollista vakauttaa.
Esmes 12. sutra eli  kertoo, että "Jo mainittujen järkitajunnan muunnelmien estäminen saadaan aikaan harjoittelulla ja himottomuudella". (Pore)
Ja 13. sutra jatkaa heti: "Harjoittelu on jatkuva tai toistuva yritys saada järkitajunta pysymään liikkumattomassa tilassaan". (Pore)
Tuollaiset sanat kuin "harjoittelulla" ja "himottomuudella" saattavat johtaa ajatukset joihinkin velvoittaviin moraalisäännöksiin, jotka vaativuudessaan saavat tuntemaan itsensä kykenemättömäksi.
Ne edustavat taas sitä turhaa pyhyyttä.
Mutta jos pystyy näkemään, että "himottomuus" tässä ei tarkoitakaan mitään muuta kuin tätä nimenomaista meditaatiosessiota jota olen juuri tekemässä, niin moraalisille vaatimuksille voi antaa palttua. Kyse on siitä, että kun harjoittelee, ei ole syytä himoita harjoittelun tulosta; ts ei ole olemassa mitään ennakkoedellytystä, riittää kun harjoittelee. "Jatkuva tai toistuva" taas tarkoittaa, että jos väsähtää, voi vain keskeyttää, ja aloittaa uudelleen sitten kun taas tulee sille tuulelle.
Moraaliset seuraukset tulevat sitten aikanaan.
Joogasutra etenee virke virkkeeltä hermeneuttisen kehän tavoin huomioiden kaikkea, mikä tulee  vastaan meditoidessa.
Siinä huomaa pian selviä useammasta virkkeestä muodostuvia kokonaisuuksia, jotka myös etenevät laajeten hermeneuttisen kehän tavoin.

Joogaliiton suomennoksen tekijä onkin ryhmitellyt niitä 4-6 virkkeen sarjoiksi.
Lisäksi ne esitetään myös kukin ”kirja” yhtenä kokonaisuutena, ilman selityksiä, mikä auttaa hahmottamaan alkuperäisen tekstin henkeä.
Hermeneuttista kehää etenevät myös Joogasutran  neljä ”kirjaa”.  Kaksi ensimmäistä ovat enempi käytännön oppaita, jälkimmäiset taas saavuttavat tasoja kuten jälleensyntymä, levitaatio, yms, hindulaisuuteen kuuluvia asioita, joista minulla ei ole mitään omakohtaista  kokemusta, eikä siis myöskään sanottavaa.

Vedän myös vähän takaisin sitä mitä olen maininnut  huuhaasta. Patanjali ei ole yksin syypää syypää sen mukanaoloon. 
Tarkasti ottaen dualistinen paradigma sitoo (etten sanoisi saastuttaa) meitä itse kutakin;  mikään ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan Sutraa deistiseltä kannalta.
 Tarvitsee vain muistuttaa itselleen, että kyllä se henkikin on läsnä yhtä todellisena kuin keho ja sielukin...

Meditaatio-oppaita on paljon muitakin.
Ne eivät tarjoa menetelmiään Patanjalin tavoin joogan nimellä, mutta asiallisesti ottaen ne käsittelevät samaa aihepiiriä.
Niitä on Oshon, Suzukin, ym. kirjoittamia, ja nykyisin kiitettävästi saatavissa.
Myös Maharishi Mahesh Yogin  TM eli transsendenttinen meditaatio kuuluu samaan joukkoon, ja sen tuloksia onkin paljon dokumentoitu.

Seuraavassa blogissa käsittelen länsimaista meditaatiota, jolla on myös pitkät perinteet.

Meditaatio täyttää tyhjiön

 

Mielen tilat

Tietoisuus, luuloisuus, tajuisuus.

Dualismi aiheuttaa harhan, että omat ratkaisumme  tapahtuvat älyllisen harkinnan seurauksena.
Koska henki on alistettu uskonnolle, sen vaikutus mieleen ei pääse ilmenemään. Henkeä ei toisin sanoen "koeta omaksi", vaan ainoastaan kehon ja sielun kokeminen tuntuu olevan mielen koko sisältö. Ratkaisumme ovat sitten sen mukaisia: jokainen yksilö on ylilihava, jokainen yhteiskunta ylikuluttaa. Ja  tulevaisuuden suunta näyttää vääjäämättömältä; kehitys pysähtyy heti, jos talous ei kasva.
 Kaikki tämä on myös koodeihimme kirjattuna.
Luonnolle itselleen on ominaista suunnaton tuhlaavaisuus ja täydellinen välinpitämättömyys yksilöistä.
Vallitsee ilmeinen ristiriitatilanne.
Eämme keskellä paavalilaista helvettiä: tiedämme mikä on oikein, mutta silti teemme väärin.
Olemmekin vain olevinamme tietoisia.
Oikeampaa olisi puhua tajuisuudesta. Siihen sisältyy myös se osa itsetuntoa, mikä on piilossa.Piilotajunnaksihan se on määriteltykin.  Mutta se ei ole piilossa itsestään, vaan se on piilossa dualismin seurauksena.
Näin alamme lähestyä hengellistä tasoa. Se on mukana kaikissa päätöksissämme, jotka saavat aikaan toimintaa.
Jotta suurin piirtein kattava itsetuntemus olisi edes mahdollista saavuttaa, on syytä perehtyä sitä koskeviin menetelmiin.
Uskontojen pitkä perinne on saanut näyttämään siltä, kuin rukous olisi ainoa mahdollinen.  Uskonnon väistyessä se kuitenkin menettää merkityksensä; se muuttuu yksinkertaisesti epämielekkääksi. Yleinen ”bilettämiskulttuuri” on seurausta tästä.  Monet ovat myös alkaneet etsiä erilaisia meditaatiomenetelmiä.  Ja kirkon väki seuraa huolestuneena, miten ihmiset kiinnostuvat näistä, ja yrittävät parhaansa mukaan leimata ne paholaisen palvonnaksi, tai vähintäänkin harhaan johtaviksi. 

Tarinan tarina: samaistuminen

Yuval Noah Harari lanseerasi kirjassa "Sapiens ihmisen lyhyt historia" hienon teorian, että se ratkaiseva, joka mahdollisti Sapiens-lajin voiton muista, yhtä kehittyneistä ihmislajeista, oli kyky muodostaa tarinoita (teorian on ensimmäisenä esittänyt  amerikkalainen kirjallisuudentutkija Jonathan Gottschall). Se nimittäin mahdollisti riittävän isojen yhteisöjen muodostumisen, ja esmes Neandertalilaiset jäivät alakynteen yksinomaan siksi, että heidän pelkästään laumaviettiin perustuvat yhteisönsä eivät kyenneet organisoitumaan yhtä pitkälle.
Organisaatio vaatii aina jonkinlaista ohjelmaa, tarinaa. Tiedossa ei ole yhtään puoluetta ilman ohjelmaa, eikä yhtään valtiota ilman perustuslakia.

On syytä vilkaista, miten tämä kuvattu asiantila suhtautuu trialistiseen paradigmaan.
Trialismi siis olettaa kolme substanssia, peruselementtiä: fyysisen, psyykkisen ja hengellisen.
Totemismi on eräs muoto samaa prosesssia johon tarinan kertominen  kuuluu. Toteemiin samaistutaan, ikoniin samaistutaan, tarinaan samaistutaan.

Tarinan kertomiskyky ja uskonnon syntyminen ajoittuvat samaan historialliseen kauteen.
On aivan ilmeistä, että totemismi, josta on todisteina eläimiä kuvaavat luolamaalaukset, saivat välittömästi seurakseen kertomukset jumalista. 
Nämä kertomukset jumalista, ts. uskonnot, nielaisivat nopeasti koko ihmiskunnan tajunnan.
Ei yksikään kulttuurihistorian tutkija, ei uskovainen eikä ateisti, ole kiistänyt sen merkitystä lajimme kehityksessä. Se on historian sellaisuutta.

Kertomukset jumalista on kuitenkin vasta kehityksen toinen vaihe, sillä totemismi lähtee suoraa luonnosta; nuo eläimet joihin samaistumme, ovat tuossa, ne kuuluvat sellaisuuteen!
Ei ole ajateltavissa, että totemismi sinänsä olisi matkaan saattanut hengellisen vieraantumisprosessin.Vasta kertomukset jumalista tekivät mahdolliseksi, että oli mahdollista erikoistua hengen harjoittamiseen.
Erikoistuminen yhteiskunnan sisällä, ammatti, johtaa vääjäämättä siihen, että suuri enemmistö jäsenistä erikoistuu pois kyseisestä toiminnasta.
Kuvat toteemieläimistä olivat kaikkien  todennettavissa. Kertomusten jumalat sensijaan olivat sitä mitä poppamiehet sanoivat niiden olevan, aivan samoin kuin Apinain Tarzan oli yli-inhimillisen voimakas ja taitava koska Edgar Rice Burroughs oli sen niin kirjoittanut.
Näin siis henki eristyi tietoisuudesta ja siirtyi myytteihin.
Niin "hengellisenä" kuin uskontojen harjoittajat pitävätkin omaa toimintaansa, on se nimenomaan ensimmäinen askel pois hengellisyydestä, joka ennen oli koettu aivan normaaliksi ja arkielämiseen kuuluvaksi.
Ei ole syytä olettaa että kolme elementtiämme olisivat missään vaiheessa esiintyneet "puhtaina", ei sellainen olisi mahdollista, koska ne ovat kuitenkin meidän elementtejämme. Sen sijaan tasapaino niiden välillä vaihtelee kehitysvaiheesta riippuen.
Vilkaisu eläinmaalimaan auttaa ymmärtämään.
On sanottu että työkalujen käyttö on ratkaiseva ero ihmisen ja eläimen välillä.  Mutta joillakin eläimillä, etupäässä kädellisillä, on ilmiselvä valmius käyttää tarvittaessa tielle sattuvaa kiveä, keppiä tms. vekotinta yksinkertaisiin toimenpiteisiin, kuten hedelmän pudottamiseen, pähkinän särkemiseen yms. Satunnaista tai ei, se on merkki jonkinasteisesta ajattelutoiminnasta, jota taas esmes kastemadolla ei näytä olevan.
Minulla oli kerran koiranpentu, jota koulutin kulkemalla sen kanssa metsässä. Se seurasi ilmeisen hanakasti, mutta kun hyppäsin ojan yli, sen kyvyt loppuivatkin ja se aristeli aristelemistaan, kun yritin houkutella sitä tulemaan perässä. Edes toistuva esimerkin näyttäminen ei ratkaissut tilannetta.
Mutta se oli niityn oja, ja alle kymmenen metrin päässä oli siltarumpu. Kun pentu äkkäsi tämän, se juoksi päättäväisyydellä, jota mikään ei kyennyt horjuttamaan, tuolle pikku sillalle ja pian se heilutti iloisesti hyppien häntäänsa vieressäni odottaen  kiitosta. Sen se saikin, mitä muuta voi kuin kiittää suorituksesta jonka se teki nimenomaan itse. Minuun leimautumisen rinnalle oli ilmaantunut itsenäinen, sielullinen, kyky.

 Tarinan kertominen on sielullinen kyky.
Kun lähdetään siitä, että kaikki kolme elementtiä ovat realiteetteja, niin on nähtävä, että keho ja henki ovat aluksi olleet voimakkaimmin läsnä. Siihen kokonaisuuteen alkoi muodostua sielullisia kykyjä, joista juuri tarinan kerronta oli pisimmälle yltävä.
Jos pitää paikkansa, että 40 000 vuotta vanhojen  maalausten joukossa on myös Neanderthalin ihmisten tekemiä, niin saattaa olla, että kuvataide kuului kiinteästi juuri tähän alkuvaiheen kehitykseen. Aivan ilmeisesti se ja sen rinnalla kehittyvä puhetaito ei kuitenkaan ollut riittävä. Vasta kyky käyttää näitä molempia tarinan muodostukseen oli ratkaiseva.
Tämä on sopusoinnussa totemismin teorian kanssa. Sitä voitiin samaistua mihin hyvänsä luonnon muodostumaan, kuten puuhun, vuoreen, kiveen, eläimeen. Mutta etenkin eläinten kuvaaminen metsästyskulttuurissa kertoo siitä, miten ihminen tunsi olevansa yhtä henkeä niiden kanssa.
Kuvan piirtäminen ei kertonut hengellisyydestä, se kuvasi sitä koettuna tosiasiana. Sen se tekee vieläkin !

Sanat kuitenkin ratkaisivat kehityksen suunnan.
Eläinten yhteisöt perustuvat kaikki luonnon valinnasta syntyneeseen laumaviettiin.
Ihmisenkin yhteisörakenteet lähtevät siitä, mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Kaikki perhettä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa.

Tarinan mahti

Tarinan mahti on siinä, että se synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkinasteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alati hajoamassa.Tämä sama koskee kaikkea hahmottunutta. Puhutaan sisäisestä jännitteestä.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia  johtajia ja vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu vain heikkoina omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omalle tielle astuminen vääjäämättä johtaisi.
Tilanne on siis se, että tarina kuin tarina, vallitsee alituinen jännite tarina koossapitävän voiman ja yksilön oman sisäisen voiman välillä.
Ihminen on aina omaksumassa tarinaa, ja yhtä aina hän on sanoutumassa siitä irti; "minulla on oma tarinani".  Henk. koht. kyvyistä riippuu, miten hän onnistuu irtiotossa. Useimmiten paras ratkaisu on pitää mölyt mahassaan, ja yhteisö pysyy koossa.

Mikä on radikaalia.

Radikaaliksi sanotaan moniakin asioita.
Sanahan tulee latinan sanasta "radiko" (ainakin Esperantoon se on otettu tuossa muodossa), juuri, ja sillä tarkoitetaan siis kaikkea sellaista mikä menee asian, ongelman jne. ytimeen.
Pahassa väärinkäytössä sana on, kun sitä käytetään terrorismin yhteydessä. "Se ja se radikalisoitui vankilassa".  Kysehän ei silloin ole ongelmien juuriin menevästä toiminnasta, vaan primitiivireaktiosta, johon turvaudutaan juuri siksi, kun ei nähdä niitä juuria.
Ongelmien juuriin ei päästä raivopäisyydellä, vaan maltilla.
Kun ajattelee, miten monet ongelmat piilevät siinä, että emme itse oivalla omaa asemaamme tässä maailmankaikkeudessa, niin trialistinen paradigma on todella radikaali.
Niistä viidestä alueesta, missä suomenkielinen Wikipedia mainitsee radikaali-sanaa käytettävän, parhaiten sopii tätä asiantilaa kuvaamaan tämä:
"Positiivisen kokonaisluvun n radikaali määritellään matematiikassa luvun n jakavien alkulukujen eli n:n alkutekijöiden tulona...” .
Me olemme tuo kokonaisluku n. Meidän alkulukuja ovat keho, sielu ja henki.
Voimme ymmärtää itsemme vain kun kaikki ne ovat tiedossa,  ts. voimme kokea ne mielessämme, eli mieltää.
Tarvitaan radikaalia, juuriin menevää, menetelmää, jotta kokonaisuuden mieltäminen onnistuisi
Meditaatio on sellainen menetelmä.
Mutta korostan, että vain kylmän asiallinen, huuhaavapaa meditaatio, ei mikään "meditaatio" missä mieleen ajetaan uutta suggestiota entisen päälle sumentamaan kokonaisnäkemystä.
Olkoon tämä esipuheena, kun otan seuraavaksi meditoinnin menetelmät lähempään käsittelyyn.