Meditaatio ja trialismin näkökulma

Dualistisesta näkökulmasta

Meditaatiota on kuvattu monin tavoin.
On sanottu että meditaatio on
-visualisointia
-itsesuggestiota
-yhteyttä jumalan kanssa
-keskittymistä
-läsnäoloa

Kaikissa niissä on jonkin verran totta. Sehän riippuu aina lähestymiskulmasta.

Monet sekä meditaation harrastajista että niistä jotka vastustavat sitä pakanallisena rituaalina, korostavat kahta ensinmainittua. Harrastajilta löytyy varmasti kokemusperäistä  pohjaa määritelmille, sillä mielikuvilla ja itsesuggestiolla on todellakin mahdollista ohjailla omaa käyttäytymistään toivottuun suuntaan.   Esmes urheilijat tietävät kertoa tästä yhtä ja toista, sillä suggestio on mukana monin tavoin heidän suorituksissaan. Sekä ulkoapäin annettuna että omatoimisena.
He myös puhuvat mielellään keskittymisestä tässä yhteydessä.

Vastustajat taas, joita löytyy lähinnä kirkollisista piireistä, saattavat tunnustaa menetelmät toimiviksi, mutta antavat niille halventavaa sävyä leimaamalla ne korvikkeiksi joilla yritetään paikata puuttuvaa jumalayhteyttä.
Niille taas, jotka ilmoittavatkin hakevansa meditaatiolla jumalayhteyttä, kirkon miehillä ja naisilla on omat terveisensä: meditoijat itseasiassa palvovatkin tietämättään itseään Saatanaa, sillä Raamatussa ei puhuta mitään tällaisista menetelmistä.
Aivan hiljattain kuulin kuinka Nokiamission kellokas Pirkko Jalovaara julkisessa radiolähetyksessä ilmoitti että ei ole ikinä kokenut niin voimakasta pahan läsnäoloa kuin tuona hetkenä -- kyseessä oli rukousilta Radio Deissä, ja teemana oli tuolloin nimenomaan joogan ja meditaation pauloihin joutuneet, joitten puolesta heidän uskovaiset omaisensa ym. olivat lähettäneet rukouspyyntöjä.


Minäkään en näitä määritelmiä pidä aivan oikeina, sen takia, että niissä ihmisen sielu, johon kuuluu persoonallisuus kaikkine siihen vaikuttavine pääasiassa ulkopulisine tahoineen, on ikäänkuin toimeksiantaja. Tämä tosin usein johta siihen "toivottuun" tulokseen, mutta aina jää pimentoon pari oleellista seikkaa: kuka se toivoja oikein on, ja kenelle se toivomuksensa esittää...

Koska monet meditatiojärjestelmät suosivat ns. mantraa, on myös oltu näkevinään että tässä luetaan pakanallisia loitsuja joilla kutsutaan vieraita jumalia taistelemaan TosiJumalaa vastaan. On sanottava, että erinäiset itämaiset gurut ovat kyllä antaneet aihettakin tällaisiin käsityksiin selityksillään sekä mantrojen merkityksistä että niiden funktioista.Mutta koska muita jumalia ei oikeastaan olekaan, niin kunnian saakin itse paholainen, sikäli kuin kirkonmiehet pääsevät asioita selittämään.
Tällainen pelottelu saattaa hyvin ahdistavaa sille joka on tottunut luottamaan sitä esittävään tahoon.

Tämän alan kiistaton klassiko ja auktoriteetti, Patanjali, joka vaikutti Intiassa suunnilleen samaan aikaan kuin Jeesus Palestiinassa, aloittaa tunnetun teoksensa "Jooga-sutrat" näin:

Patanjali

"Seuraavassa on todellakin tarkoitus paljastaa, mitä on jooga eli keskittyminen."
(Älkää panko minun piikkiini käsitteiden sekaannusta; sanaa "jooga" käytetään tässä selvästikin sanan "meditaatio" synonyyminä --  mutta se osoittaa vain, että koko jooga on meillä aivan väärin pinotettu kun sitä pidetään etupäässä  kehon voimisteluna.)
"Keskittyminen eli joga on järkitajunnan modifikaatioiden eli muunnelmien estämistä."

No niin, tästä siis ilmenee että hän piti joogaa samana tai lähes samana kuin keskittyminen, mutta kuvaus, joka seuraa, on tosiasiallisesti meditaation opaskirja. Minun mielestäni vieläpä paras saatavissa oleva; jos ymmärtää keittokirjasta sen verran että sen ohjeiden perusteella pystyy keittämään hernekeiton, ymmärtää Jooga-sutrien ensimmäisestä kirjasta mitä on meditaatio, ja pystyy myös sen aloittamaan. 

En tiedä, missä määrin siinä on kielellistä sekaannusta. Tämä paras suomennos, josta puhun, on Uuno Poreen 100 vuotta sitten englannista (William G. Judge) tekemä, joten sitäkin varmasti on.
Sitä on muuten saatavissa Teosofiselta seuralta uutena painoksena.
Muut suomennokset ovat kehnompia, koska niissä selkeä keittokirjamaisuus on jäänyt liiallisen mystifioinnin alle.

Mutta itse kuvaus, joka esitetään 1. kirjassa, esittää kaikki ne meditaation tunnusmerkit mitkä ovat löydettävissä vaikkapa kristillisten mystikkojen kirjoituksista, ja vaikkapa Oshon mainioista kirjoituksista.  Ja ennen kaikkea, mitkä ovat jokaisen itsensä koettavissa, kunhan vain ryhtyy meditoimaan.

Silti minä en pidä hänenkään kuvausta tyydyttävänä.

Trialismin näkökulma meditaatioon

Koska ajattelen että ihminen on kolmisivuinen olento, jonka kaikki puolet tarvitsevat oman huomionsa, niin tietysti ajattelen myös, että tällaisena olemme itsemme kokeneetkin, ennen dualismista johtuvan sokeudenilmaantumista. Silmäys minkä hyvänsä "luonnonkansan" tapoihin ja elämänfilosofiaan kertoo juuri tästä.

Enkä edes korostaisi tässä ihmistä; elollinen luonto on monessa sunhteessa yhteismitallista ja sen elementit keskenään verrannollisisa.
Niinkuin on ylhäällä, niin on myös alhaalla.
Katsokaa kehräävää kissaa, joka on juuri kotiutunut turkki veressä ja korvat riekaleina pidettyään pihalla puoliaan maailman pahuutta vastaan. Syötyään se istahtaa puhdistamaan tassujaan, kasvojaan ja turkkiaan, kunnes laskeutuu makuulle antaen palttua sille mitä pihalla on tapahtunut ja tulee varmuudella tapahtuman huomennakin.
Kehrääminen alkaa.

Meditoiva Kissa

Voisiko rauhallisuudelle löytää parempaa perikuvaa?
Rauha on tasapainoa. Sisäinen rayha on sisäistä tasapainoa. Juuri tällä kohtaa katti löytää itsestään tasapainon jota ei mikään häritse. Sanalla sanoen, se meditoi.

Mistäkö minä sen tiedän,  vaikka en ole päässyt kokeilemaan elämää kissana?
Tiedän sen siitä, että itselläni on mahdollista päästä samaan olotilaan. Edellytyksenä on se, ja ainoataan se, että pääsen irti "pihalla äsken tapahtuneesta" ja saan suunnattua katseeni sisäänpäin. Siellä vallitsee rauha, siellä on kohta joka on koko ajan ollut täysin tietoinen siitä että koko päivän jatkunut jännittäminen ja  on täysin turha tapahtuma. Niinmuodoin myös odotettavissa olevat vastukset, turhia murheita!
Siihen olotilaan pääsen meditoimalla.
Kokemuksesta tiedän, että kissalta saa jopa inspiraatioita omaan meditointiinsa, kun vain "hyppää kissan kyytiin", sensijaan että alkaisi silittelyillä ja tökkimisillä häititä tätä.

Osho

Osho onkin antanut hyvin selkeän kuvauksen esmes kirjassaan "Meditaatio, ainoa tie vapauteen".

"Vain yksi askel on tarpeen, mutta tuo askel täytyy ottaa oikeaan suuntaan, kohti oikeaa ulottuvuutta..."

Huomiota voi kohdistaa ulkopuolisiin asioihin, mutta sen voi kohdistaa myös sisäänpäin. Olemme tarkkailijoita, mutta kuka on se tarkkailija ja mitä tarkkailee, kun jokin selvästikin näkee jotakin.
Siellä se on, vastaus kysymykseen "kuka minä olen". Löytyy todellinen "itse" kun tähän saakka olemme pitäneet kiinni "minäkuvasta". Ei mitään minäkuvaa tarvita koska itse on olemassa. Sieltä se löytyy, sen etsiminen on meditaatiota.

Eikö tästä jo selviä, että kaikki visualisoinnit ja itsesuggestiot ja keskittymiset ym ulkoapäin annettu eivät sovellu tähän kuvaan, eivät kuulu siihen ollenkaan?

Kyseessä on todella silmä kolmion sisällä, silmä, joka näkee kaikki kolme sivua olematta itse yksikään niistä sivuista, vaan olemalla itse.

Suhteellisuusteoreettinen näkökulma

Suhteellisuus on universaalia

Suhteellisuusteoria palautuu mielissämme atomifysiikkaan, mutta huomioikaa, että kaikki on suhteellista. Kirjojakin kannattaa katsella suhteellisuusteorian valossa.
Ei yhdessäkää niistä ole absoluuttista totuutta, vaan ne korkeintaan sivuavat suhteellista totuutta. Kirjoittamisen ajankohtaa voidaan pitää ajallisena inertiaalipisteenä, jolloin se mitä "kirjoitettu on" on ehdottomasti ollut totta silloin kun se on kirjoitettu.
Tämä merkitsee sitä että ei kirjoituksissa ole myöskään objektiivista totuutta, vaan subjektiivista, kertojan tai kirjoittajan tajunnan läpi suodattunutta.

Sama koskee niin Raamattua Mooseksen kirjoineen, kuin Stephen Hawkingin ja Richard Dawkinsin loisteliaimpia kuvauksia maailmankaikkeuden ja elämän synnystä.

Se, että alussa jumalat loivat taivaan ja maan itse asiassa ei ollut, silloin kun se kirjattiin, ollenkaan väärä väittämä, vaan piti paikkansa suhteessa siihen tietämykseen joka vallitsi tuona  aikana.
Mitään sen todempaa ei silloisen tietämyksen valossa voitukaan sanoa.
Sanalla sanoen, asia oli niin koska se näytti siltä.
Tarkoitan tässä luomiskertomuksen tapahtumia kaikkina kuutena pivänä.
Totuus oli suhteellinen totuus ( muistetaanhan, että liikekin paljastuu meille vain suhteessa inertiaalipisteeseen mistä sitä tarkastelemme. Ei ole absoluuttista liikettä. On vain liikettä suhteessa muihin kappaleisiin. Inertiaalipistekään ei ole missään tapauksessa mikään absoluutti. Se vain valitaan, ja jokainen piste voidaan tarpeen mukaan valita inertiaalipisteeksi.)
Luomiskertomusten lisäksi kirjoitukset sisälksivät paljon muuta, konkreettisemmin jokapäiväiseen elämäämme liittyvää asiaa, joka varmasti, ja todennettavasti piti piakkansa ja osa ei ole lakannut pitämästä paikkaansa vieläkään.
Esmes se, että ihmiset käyttävät vaatteita on kiistaton totuus yhäti.
Samoin se että tekevät työtä ja hikoilevat--
Tällä tavalla ilmenee totuuden suhteellisuus.

Sen vuoksi on syytä havita vielä yksi jatkumo, joka on siis on vaikuttanut hamasta alusta meidän päiviimme asti, eikä loppua ole - vielä - näkyvissä.
Raamattua ja muita "pyhiä" kirjoituksia on käytetty hartauselämän perustana tähän päivään saakka ja ilmeisesti käytetään tästä eteenpäinkin, osoittaa että kaikki ne sisältävät sen verran totuutta hartauselämästä, että niitä voidaan siinä tehtävässä käyttää. jos ne eivät olisi käyttökelpoisia tähän tehtävään, niitä ei myöskään käytettäisi siihen.

Eksaktien tieteiden mukaan suuntautuneilla näyttää olevan kova hinku kiistää tämä, ja väittää, että koko hartauden tarve on noussut siitä "eksytyksestä" mitä uskonnot ovat tehneet.   
Kyllä niin voi ajatella, ja muuhun tulokseen tuskin voi tullakaan jos ajattelee ihmistä dualistisena rekennelmana. Ja jos ei vaivaudu perehtymään asiaan pintaa syvemmältä.
Elämmehän juuri aikaa jolloin yleisesti tiedetään, että talouselämä teollisuuksineen ja kauppoineen syytää koko ajan ilmoille "tarvikkeita", joita ei kukaan ole kysynyt, vaan joille yritetän keinotekoisesti luoda markkinoita. Ja useimmiten tämä onnistuu.
Mutta ei se onnistuisi, jos ei pohjalla olisi jokin yksi, yleinen inhimillinen tarve. Se tarve pohjautuu kuten muutkin tarpeet, eloonjäämis- itsesuojelu- ja lisääntymistarpeisiin. Kyse on siitä, että ihmiskunnan kehityksen eräs vaikuttavimpia vaiheita on ollut keräilytalouden vaihe, jolloin eloonjääminen oli kiinni siitä mitä löydettiin. Ja alituiseen oltiin etsimässä. 
Sama etsintä jatkuu nyt, muoto vain on muuttunut. Tämä on se markkinarako mihin talouselämä pystyy tunkemaan uusia ennennäkemättömiä tuotteitaan.

No niin, tässä valossa kun tarkastellaan sitä tosiasiaa, että Raamattu ja monet muut pyhät kirjoitukset ovat vuosituhansia tarjonneet hartauden pohjaksi jotakin riittävän kiinteää jotta sitä on voitu tehtävään käyttää, niin mitä sillä on väliä vaikka tarve hartauteen olisikin uskontojen itsensä luomaa (ja onhan se vähintäänkin niiden ylläpitämää). Olisivatko ne voineet toteuttaa tuollaisen harhautusoperaation, joka vastaa hyvinkin kauppiaiden suorittamaa markkinoiden herättämistä, jos ei pohjalla olisi ihmiskunnan jokin perustarve, saman tapainen kuin eloonjäämis- ja suvunjatkamistarve?
Minun mielestäni tuollaista on turha edes kysellä, sillä kaikki merkit viittaavat siihen että sellainen tarve on olemassa.
Juuri saimme katsella televisiosta loistavan ohjelman "Dawkinsin maailma" missä tämä maailmankuulu evolutiobiologi selvitteli olemassaolomme tarkoitusta.
Lopussa hän ylistää lähes hurmioituneesti kehitystä ja sen nykyhuipentumaa (huomioimatta että on itse eräässä inertiaalipisteessä) ja toteaa, että "totuus ei ehkä lohduta kärsimyksissä, mutta sillä on oma majesteettisuutensa.
Ja hän toteaa että näin hän vastaa jos kysytään että miksi hän vaivautuu nousemaan aamuisin sängystä.
Minulle olisi riittänyt toteamus että hän on tyytyväinen ja onnellinen koska on niin ohjelmoitu, ja koska on menestynyt valitsemallaan uralla, pystynyt ja pystyy jatkuvasti toteuttamaan itseään suunnilleen oman mielensä mukaan...
Mutta hartauden tarpeeseen ei päästä aivan tätä kautta, vaan se tulee voimakkaimmin esille akuuteissa kriiseissä sekä pitkäaikaisissa epätasapainotiloissa, joihin niin  moni ajautuu ihan tavallisessa arkielämssään.
Niistä taas on osoituksena vaikkapa liikalihavuus, narkomania ja alkoholismi, itsemurhatilastot, työuupumus, nuorison lisääntyvä henkinen tasapainottomuus, yms, yksilöiden tasolla, ja köyhyys, työttömyys, varallisuuden epätasainen jakautuminen yms. yhteiskunnan ja kansainvälisellä tasolla...

Dualistinen ihmiskäsitys asettaa omat rajansa asian ymmärtämiselle. Paradigmat ovat yleensäkin rajoittavia, ja siksi ne vaihtuvat aika ajoin, muuten ei uuden ymmärtäminen olisi mahdollista.
Jos tässä paradigmaksi valitaan kolminaisuus, trialismi, ymmärretään helposti se aivan ilmeinen asia, että ihmisen pitkälle kehittyneen henkisyyden lisäksi hänessä on myöskin hengellinen puoli, ei ole enää pitkä matka johtopäätökseen, että meillä on fyysisten ja psyykkisten tarpeiden lisäksi myös  spirituaalisia tarpeita.

Nämä tarpeet ovat yksinkertaisesti seuranneet ihmistä hamasta ylimuistoisesta ajasta, eivätkä ota jättääkseen tätä huolimatta kaikesta elintason noususta, tieteen edistymisestä, aivotutkimuksesta jotka kaikki ovat ihan hiljattain edistyneet valtavin harppauksin.
Kaikkina aikoina spirituaalisuus on pyrkinyt ilmenemään hartauselämänä ja ja sitä on haluttu myös kuvata hengellisin menetelmin.
Pieleen on mitä ilmeisimmin menty teologian kautta, jonka piirissä ei ole milloinkaan oikein uskottu tähän spirituaalisuuteen, vaan aina sitä on yritetty pukea psyykkisyyden epäpyhään asuun.
Pitäisiköhän yrittää vielä kerran.

Mystikot ja filosofit

Psyykkisellä tasolla pelaa logiikka, spirituaalisella tasolla usko.
Psyykkisen tason todistelu tapahtuu logiikalla kuten sana "-logia" antaakin ymmärtää. Spirituaalisella tasolla todistellaan uskon keinoin.
Koska parempaakaan sanaa ei ole tätä kuvaamaan, käytän sanaa mystiikka.
Metafysiikkaa on myös tarjottu, mutta koska se vie ajatukset "fysiikan tuolle puolen", se johtaa harhaan.
Tämä mystiikka nimittäin ei ole minkään tuolla puolen, sanalla sanoen, se ei ole tuonpuoleista, vaan se on todellisuutta tässä ja nyt, edustaen yhtä oman olemuksemme kolmesta sivusta.


Vaikka kaikissa kirjauskonnoissa  uskonnon  perustelut ovat väärät, uskonto sinänsä näyttää edenneen vääjäämättä, ilman vakavasti otettvaa kilpailua miltään taholta.

Kirjauskontojen historian tarkastelu osoittaa, että niiden syntyyn on vaikuttanut lähinnä kahdenlaiset tekijät: Yhtäältä varsinainen hengellinen tarve, ja toisaalta tietämättömyys joka aiheuttaa älyllistä pohdiskelua olemassaolon perusteista.
Nämä yhdessä vaikuttavat, että uskonnosta muodostuu vääjäämättä vallankäytön väline, sen johtaminen siirtyy pois hengelisiltä johtajilta. Käytännössä tämä tapahtuu siten, että hengelliset johtajat "maallistuvat". Nähtävissä on esimerkkejä laidasta laitaan portaattomalla säädöllä...

Niinä myös kristillisessä kulttuurissa vaikuttaa tätä vastaten kaksi toisilleen jonkin verran vastakkaista lähestyä uskontoa ja mieltää se,  nimittäin teologinen ja mystinen.
Karkeasti ottaen teologinen lähestymistapa on melko puhtaasti älyllinen, siis sielullinen, ja teologia onkin käsitettävä filosofian erääksi haaraksi.   Mystinen taas on etupäässä hengellinen, spirituaalinen, ja sen perustana on yksinkertaisesti harjoittajiensa, joita mystikoiksi kutsutaan, henkilökohtaiset kokemukset siitä että maailma ON hengellinen, tarvitsematta mitään loogisia perusteluja. Siis että hengellinen tarkastelutapa on yksinkertaisesti oikea!
Kautta historian on ollut mystikoita jotka tällä hengellisellä otteellaan ovat olleet niin vakuuttavia, että teologisen siiven on ollut pakko heidät noteerata, joskin vainojenkin kohteiksi heitä on joutunut.  Ne  mystikot jotka ovat selvinneet valtavirran suosioon, on sitten vainottu toisella tapaa hiljaisiksi; heidän oppinsa on fiksoitu jähmeiksi teeseiksi joita he tuskin enää tunnistaisivat omikseen. Tämän mahdollistaa se, että teologian edellyttämä psyykkisen tason ensisijaisuus on vallitseva enemmistön keskuudessa.
Kristillistä mystiikkaa edustavat nykyisin lähinnä "karismaattiset" yhteisöt, ja niihin tutustumalla saakin pian selville, että päinvastoin kuin valtakirkon katekismususkovaisuus, niisä uskovaisuus perustuu enemmän henkilökohtaisiin kokemuksiin, "suoraan kontaktiin" jumalan kanssa.
Historiasta tunnetaan sellaisia mystikoita kuin Juan de la Cruz, Avilan Teresa, mestari Eckhart, Hildegard Bingeniläinen, Ingnatsius Loyola (jesuiitta!), Fransiscus Assisilainen, Emanuel Swedenborg jne.

Nykykirkko kunnioittaa mystikoita esmes kirjasarjalla "Hengen tie", jossa on julkaistu monien mystikoiden perusteoksia. 
Minä kunnioitan heitä siksi, että monet heistä esittelevät hartauden harjoituksen menetelmiä jotka eivät millään tavalla poikkea siitä mitä minä ymmärrän meditaatiolla.
No, tähän tulee vastaväitteitä, puhutaan meditaation sisällöstä joka on kristillisillä peräti erilainen kuin esmes buddhalaisilla jne.
Mutta niin se juuri ei olekaan, koska meditaatiolla ei ole sisältöä.
Uskonnot tosin pyrkivät amtamaan sille sisältöä esittämällä ehdotuksia sitä mitä pitäisi meditoida.
Suomen kieleen on lisäksi pesiytynyt vaarllinen ilmaisu, sana "mietiskely" mukamas meditaation synonyyminä.
Pah, ei meditoidessa mietitä mitään, niinkuin tämä sana antaisi ymmärtää, vaan päin vastoin, ollaan miettimättä yhtään mitän.

Minua paremmin tämän on esittänyt juuri eräs näistä Hengen tien mystikoista, tuntemattomaksi jäänyt "Tietämättömyyden pilvi" nimisen kirjan kirjoittaja:
"Meditoidessa ei saa ajatella mitään. Sanoisin, jos voisin sen rienaamatta tehdä, että ei edes Jumalan hyvyyttä saa ajatella!"
Sillä tavalla. Onko ihme että teologit suhtautuvat vähän epäillen mystiikkaan, kun sen ydin on tuollaista :)

Suomalaisten ei tarvitse kuitenkaan etsiä teologian ja mystiikan antagonismia kaukaa ulkoimailta, esimerkkejä on omastakin takaa.
Paavo Ruotsalainen (1777-1852), aivan tavallinen talonpoika,  nousi kokonaisen herätysliikkeen johtoon koettuaan henkilökohtaisen uskoontulon. Merkittävää on, että liikkeeseen tuli mukaan huomattava määrä pappeja, siis kirjanoppineita teologeja, joita Paavo todella johti. Paavon peruskokemus oli, että "Kristuksen sisäinen tunto" on saavutettava, vain se merkitsee jotakin, kirjoitettu sanakin on toissijaista.  Tätä teesiä hän myös alinomaan toisteli.
Ja itse hän selvensi oman oppinsa ja kirkon virallisen opin rajaa syyttämällä kirkon oppia filosofiaksi.
"Te olette sellainen philosophi", oli hänen tokaisunsa useammallakin teologille.

Ja muille oppineille tuomio oli vieläkin suoraukaisempi. "Te herrat tongitte Jumalan Sanaa niinkuin sika pottumaata" oli hän sanonut itselleen J.V. Snellmanille.
Oli odotettua, että "sisäpiirinkin" teologeissa nousi pian vastustusta tällaista heidän omaa arvoaan "alentava" käsitystä kohtaan, ja ennen pitkää H. G. Hedberg ottikin näyttävän irtioton teesillä "sana ja siihen sisältyvä lupaus on kaiken perusta", tästä muodostuikin sitten nykyinen SLEY, luterilainen evankeliumiyhdistys, jonka eräs lempivirsistä yhä vielä toistelee säettä "Jeesus mua rakastaa, niin sana opettaa. Siis ei sisäinen tunto, vaan sanan opetus!
 Ja körttiläisyys näivettyi Paavon mukana. Tosin se herätettiin myöhemmin W Malmivaaran, papin, toimesta henkiin, mutta nyt oltiin jo kaukana Paavon opetuksista.
Sitä todistaa vaikkapa kohtaus Tuntemattomassa Sotilaassa, jossa körttiläinen Mäkilä nuhtelee Hietalaa tämän ryypiskelystä:  
"Ei s'oo sulle sopivaa elämöörä kiljun kanssa. Lähtö on eres. Aamulla on tullu neljän aikahan täysosuma kolmostukikohraskin korsuhun. Pari poikaa on menny ja kolme vietihin heikos kunnos kenttäsairaalahan. Khm... N'oon pikaasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?
Jos Paavo olisi tuon kuullut niin hän olisi ottanut Mäkilän puhutteluun. "Vai ansioita yrität esittää Kristuksen dedessä! Vai tekopyhyydellä meinaat yrittää taivaaseen..."
Mistäkö minä sen tiedän?
Siitä sen tiedän, kun hän oli juuri tällä tavalla nuhdellut pappeja Kalajoella majatalossa, jossa odoteltiin porukalla seuraavana päivänä alkavaa oikeudenkäyntiä jossa he olivat kaikki syytettyinä.
"Sopiiko sitä nyt tällaisena iltana juoda totia" oli eräs pappikysynyt paavolta. "Vai tekopyhyydellä..." oli  Paavo vastaus alkanut.

Niin, kuten sanottu, valtavirroilla näyttää olevan jatkuva taipumus ja kyky panna mystikot matalaksi, jos ei väkisin niin väsyttämällä, ja niin kävi Paavollekin kuolemansa jälkeen. Asiat naulittiin omaan järjestykseensä, eikä aina välttämättä niin miten oppi-isä oli ajatellut.

Nykyaikanakin on mystiikan ja teologian välinen skisma täydessä voimassaan.
 
Mystikoista kannattaa mainita erityisesti ruotsalainen Jonas Gardell.
 
Häntä, kuten monta muutakin mystikkoa, on tituleerattu "harrastelijateologiksi".
Kun lukee hänen kirjojaan "Jumalasta" ja "Jeesuksesta", huoma piankin että ei tämä ole teologiaa, vaan kyse on jostain aivan muusta. Hän repii maan tasalle kaikki ne Raamatun mielikuvitukselliset teoriat ja ajatuisrakennelmat, joiden tueksi teologit ovat vuosisatojen ajan rakentaneet niitäkin mielikuvituksellisempia teorioita ja ajatusrakennelmia.
Ja kuitenkin hän ainakin minun silmissäni näyttäytyy paljon enemmän "uskovaiselta" kuin yksikään tietämäni teologi (en varsinaisesti tunne ainuttakaan henkilökohtaisesti). 
Paavali sanoi että uskonto on hullutusta, mutta hän ei itse uskonut tuohon sanomaansa, vaan päinvastoin, perusti kristillisen teologian perustelemaan järjen asein tuota hullutusta. Siitähän teologia on lähtenyt liikkeelle.
Gardell sensijaan on huomannut, että loogiset perustelut johtavat metsään alusta loppuun, eikä yritäkään niitä selitellä, saati nojautua niihin. Niiden sijaan hän asettaa uskon, jonka riittävyyden todistaa omakohtaisella sisäisellä kokemuksellaan...

Valhe jumalasta

Pidän totena väittämää, että Raamatun "vanhana testmenttina" tunnettu kokonaisuus on saatettu kirjalliseen muotoon Israelin pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen.

Tästä oletusarvosta seuraa, että lähes mitään, mitä Uudentestamentin puolella siteerataan näistä kirjotuksista, ei voida pitää luotettaluotettavana, koska viitataan tapahtumiin, joiden väitetty tapahtuma-aika on kuitenkin paljon ennen tätä pakkosiirtolaisuutta.
Kun siis Jeesus sanoo Saatanalle erämäaassa (Matteuksen evankeliumi 2. luku) että "kirjoitettu on, 'vain Herraa yksin sinun pitää palvoman' " niin tuollainen kirjoitus tosin löytyy 5. Moos... , mutta niin se löytyi Jeesuksen aikanakin, ja alkuperä oli silloin yhtä hämärä kuin nykyisinkin. Sitä vain ei silloin tiedostettu.  Joka tapauksessa Jeesuksen olisi, täsmällisyyden vuoksi, tullut teroittaa Saatanalle, että "Esi isämme Baabelin vankeudessa merkitsivät muistiin Herran sanoneen Exoduksen aikana, että 'vain Herraa yksin pitää sinun palvoman' jne.
Monia muita "kirjoitettu on" sanontoja löytyy evankeliumeista, ja tämä sama kritiikki koskee niitä kaikkia.
Ja Paavalia, kaikkinen Mooseksen erämaasssa käärmeen nostamisineen yms.
Ja mitä merkitystä tällä sitten on meille?
Sitä merkitystä, että nämä ovat niitä puheita joilla meidät on ollut määrä saattaa "uskomaan" kaikki se mitä uskontoon katsotaan sisältyvän.  Kysehän on aineistosta joka, niinkuin väitetään, seisoo tai kaatuu yhtenä kokonaisuutena.  Itse Jeesus korosti krjoitetun sanan merkitystä "Yksikään piirto ei kirjoituksista katoa"...
Kirjoituksista jotka on runoiltu tarkoitushakuisesti suorittamaan erästä silloisen ajan vaatimaa tehtävää, kansallisen identiteetinluomista.
Ja mitä sitten ovat seuraukset?
Stefanus aloittaa puolustuksensa (Ap.t. 7.luku)  esittämällä pitkän kronikan Israelin kansan historiasta  sellaisena kuin se on kirjattu mainittuun vanhaan testamenttiin .
Missä tarkoituksessa?
No aivan ilmeisesti koska oletti muiden paikalla olleiden olleen samaa mieltä; siinä siis toteutui kirjoitusten alkuperäinen tarkoitus, kansallinen identiteetti vallitsi.
Mutta siltikin, tai paremminkin juuri siksi,  sitä koskee aivan sama kritiikki: vuosituhantinen historia on luotu kyhyenä ajanjaksona oman aikansa poliittisiin tarpeisiin, ja kyseessä oli todella eri aika kuin Stefanuksen aika.


Meidän päivinämme on tilanne sellainen, että sitä mukaa kuin etenevä tutkimus ja kehittyvä ajattelu murentaa kirjoitusten jumalallista arvovaltaa, taistelu niiden statuksesta senku kiihtyy.


Ihmisen on näköjän mahdollista "tulla uskoon", ts. ruveta uskomaan lähes mihin hyvänsä.

Monet ovat  tavanneet Marketin pysäköintipaikalla sympaattisia nuoria Hare Krishna-liikkeen missionäärejä, jotka jakelevat, usein ilmaiseksikin, kauniita ja kalliin näköisiä painoksia Bhakavat Gitasta yms.

Entä kuka ei tuntisi sympaattisia nuoria Mormonipoikia, jotka kuuluvat kaupungeissamme lähes katukuvaan.  Monien oven takanakin he ovat pistäytyneet esittelemässä  missiotaan, joka on todistaa että Josef Smith olisi löytänyt erämaasta kultaiset taulut joissa oli ollut todistuksia Jeesuksen vierailusta Amerkikan mantereella, mutta jotka taulut sittemmin katosivat, mutta joiden aitoudesta on kuitenkin ihan riittävästi silminnökijöiden kirjallisia todistuksia jne.

Ehkä kannattaa vielä mainita Jehovan todistajat, joskin heidän kirjoituksensa ei ole (siis tietysti traktaattien lisäksi, joita vuoskymmenten kuluessa on ilmestynyt hyllymetrikaupalla) muuta kuin paranneltu käännös siitä samasta mitä kirkossa käytetään. Heidän sanomansa on että kirkkojen tulkinnat ovat vääriä, jumala ei olekaan pelkkä Herra, vaan hänellä on nimikin, Jehova, ja että Paratiisi pystytetän uudelleen tänne, maan päälle.

Nämä kaikki perustavat missionsa kaikilta osin jollekin joka on kirjoitettu ennen heitä.

Ainakaan minun päähäni ei ole ikinä pälkähtänyt epäilläkään, etteivätkö kaikki nämä uskoisi asiaansa vilpittömästi.

Mihin siis Uudentestamientin mainitut miehet tarvitsivat nimenomaan niitä kirjoituksia joihin he alvariinsa viittailivat?
Jos jätämme Israelin kansa identiteetin sikseen, niin tässä vallitsee toinenkin lainalaisuus.  Asia on yksinkertaisesti niin, että jotakin valmiiksi kiinteää tai aianakin kiinteltä näyttävää tarvitaan 'yhteisen' uskonnon perustaksi. Jeesus ja Paavali  tarvitsivat sitä perustamisasiakirjaksi samaan tapaan kuin Lenin tarvitsi Kommunistisen puolueen manifestia oman oppinsa perustamiseen.

Tässä yhteydessä en puutu  sanomaan, mutta sanoman perustelu evankeliumeissa on himphamppua alusta loppuun.
Jo ensimmäisessä evankeliumissa, Matteuksessa, selitetään että Jeesuksen syntymä tapahtuisi "jotta kävisi toteen mitä Hra oli puhunut profeetan kautta 'Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimi Immanuel, mikä käännettynä on "Jumala meidän kanssamme" '. (Matt.1:22-23)
No niin, siis mitään tuollaista ei mikään profeetta ollut minkään kirjoituksen mukaan edes esittänyt, vaan kyseessä on Jes. 7:14 esiintyvä käännösvirhe (hebreasta kreikkaan).
Sana joka on suomalaisissa käännöksissä "neitsyt", on kuulemma alkutekstissä "alma", mikä tarkoittaa yksinkertaisesti nuorta naista (merkityksessä synnyttämätön nainen, vrt "hieho eläinmaailman puolella), muttei missään tapaukssa neitsyttä, mitä tarkoittava sana olisi "betula".
Tämä kömmähdys on alkanut selviämään, mutta viimeisimmässäkin 1992 käännöksessä se yritetän sekoittaa seuraavan, harhaanjohtavan alaviitteen avulla: "Käännös "neitsyt" perustuu hepreankielisen alkutekstin käännökseen. Heprean alma merkitsee 'nuori nainen'....
Siis selostamieni faktojen valossahan kyseessä onkin roikkuminen vanhassa käännösvirheessä, ja alkuperistekstin merkitystä ei ole yritettykään oikaista.
Mitä tulee nimeen Immanuel, niin ei missään ole edes väitetty Jeesusta kutsutun missään yhteydessä sillä nimellä.

Matt. 4:4 Hän vastasi: "kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta joka lähtee Herran suusta'."
Tällainen maininta löytyy todella 5.Moos. 8:3-sivulauseena jota on vaikea soveltaa samaan yhteyteen missä Jeesus sen esitti.
Mutta asian ydin on, että tämäkin Exoduksen aikaan viittaava lainaus on lainaus kirjoituksista jotka krjoitettiin vasta Pakkosiirtolaisuuden aikana.
Sama koskee muitankin kirjallisuusviittauksia mitä hän esittää Saatanalle erämaassa.

Ja sama koskee hänen esittämiään kirjallisuusviittauksia yleensä.
Ja Paavalin esittämiä kirjallisuusviittauksia.
Ja Kirkkoisien
Ja kaikkien pappien jotka kirkoissa sununtaista toiseen esittävät noita viittauksia oikein urakalla.

Paitsi että heidän viittauksensa fokusoituvat pahimmassa tapauksessa sekä kirkkoisien että Paavalin että Jeesuksen että pakkosiirtolaisuuden aikana kirjoitetun kautta hamaan maailman alkuun.
Ja joikaisen focuksen takaa avautuu sektori joka on absorboinut itseensä ties mitä aineistoa mitä sektorista ikinä löytyykin. ja sektori on sitä laajempi mitä loitommaksi fokukksen taakse mennään...
Se monipuolinen tarjonta, joka vallitsee "uskon sisältömarkkinoilla" panee kysymään että mihin ihminen lopulta uskoo.
Mitään muuta järjellä tajuttavaa selitystä ei ole löytynyt kuin että luku- ja kirjoitustaito on se jumala ja salainen voima, jonka ympärillä kokoo nykyinen uskontoelämä pyörii.
Jumala onkin pinkka musteella tuhrittua paperia.