Mystikot ja filosofit

Psyykkisellä tasolla pelaa logiikka, spirituaalisella tasolla usko.
Psyykkisen tason todistelu tapahtuu logiikalla kuten sana "-logia" antaakin ymmärtää. Spirituaalisella tasolla todistellaan uskon keinoin.
Koska parempaakaan sanaa ei ole tätä kuvaamaan, käytän sanaa mystiikka.
Metafysiikkaa on myös tarjottu, mutta koska se vie ajatukset "fysiikan tuolle puolen", se johtaa harhaan.
Tämä mystiikka nimittäin ei ole minkään tuolla puolen, sanalla sanoen, se ei ole tuonpuoleista, vaan se on todellisuutta tässä ja nyt, edustaen yhtä oman olemuksemme kolmesta sivusta.


Vaikka kaikissa kirjauskonnoissa  uskonnon  perustelut ovat väärät, uskonto sinänsä näyttää edenneen vääjäämättä, ilman vakavasti otettvaa kilpailua miltään taholta.

Kirjauskontojen historian tarkastelu osoittaa, että niiden syntyyn on vaikuttanut lähinnä kahdenlaiset tekijät: Yhtäältä varsinainen hengellinen tarve, ja toisaalta tietämättömyys joka aiheuttaa älyllistä pohdiskelua olemassaolon perusteista.
Nämä yhdessä vaikuttavat, että uskonnosta muodostuu vääjäämättä vallankäytön väline, sen johtaminen siirtyy pois hengelisiltä johtajilta. Käytännössä tämä tapahtuu siten, että hengelliset johtajat "maallistuvat". Nähtävissä on esimerkkejä laidasta laitaan portaattomalla säädöllä...

Niinä myös kristillisessä kulttuurissa vaikuttaa tätä vastaten kaksi toisilleen jonkin verran vastakkaista lähestyä uskontoa ja mieltää se,  nimittäin teologinen ja mystinen.
Karkeasti ottaen teologinen lähestymistapa on melko puhtaasti älyllinen, siis sielullinen, ja teologia onkin käsitettävä filosofian erääksi haaraksi.   Mystinen taas on etupäässä hengellinen, spirituaalinen, ja sen perustana on yksinkertaisesti harjoittajiensa, joita mystikoiksi kutsutaan, henkilökohtaiset kokemukset siitä että maailma ON hengellinen, tarvitsematta mitään loogisia perusteluja. Siis että hengellinen tarkastelutapa on yksinkertaisesti oikea!
Kautta historian on ollut mystikoita jotka tällä hengellisellä otteellaan ovat olleet niin vakuuttavia, että teologisen siiven on ollut pakko heidät noteerata, joskin vainojenkin kohteiksi heitä on joutunut.  Ne  mystikot jotka ovat selvinneet valtavirran suosioon, on sitten vainottu toisella tapaa hiljaisiksi; heidän oppinsa on fiksoitu jähmeiksi teeseiksi joita he tuskin enää tunnistaisivat omikseen. Tämän mahdollistaa se, että teologian edellyttämä psyykkisen tason ensisijaisuus on vallitseva enemmistön keskuudessa.
Kristillistä mystiikkaa edustavat nykyisin lähinnä "karismaattiset" yhteisöt, ja niihin tutustumalla saakin pian selville, että päinvastoin kuin valtakirkon katekismususkovaisuus, niisä uskovaisuus perustuu enemmän henkilökohtaisiin kokemuksiin, "suoraan kontaktiin" jumalan kanssa.
Historiasta tunnetaan sellaisia mystikoita kuin Juan de la Cruz, Avilan Teresa, mestari Eckhart, Hildegard Bingeniläinen, Ingnatsius Loyola (jesuiitta!), Fransiscus Assisilainen, Emanuel Swedenborg jne.

Nykykirkko kunnioittaa mystikoita esmes kirjasarjalla "Hengen tie", jossa on julkaistu monien mystikoiden perusteoksia. 
Minä kunnioitan heitä siksi, että monet heistä esittelevät hartauden harjoituksen menetelmiä jotka eivät millään tavalla poikkea siitä mitä minä ymmärrän meditaatiolla.
No, tähän tulee vastaväitteitä, puhutaan meditaation sisällöstä joka on kristillisillä peräti erilainen kuin esmes buddhalaisilla jne.
Mutta niin se juuri ei olekaan, koska meditaatiolla ei ole sisältöä.
Uskonnot tosin pyrkivät amtamaan sille sisältöä esittämällä ehdotuksia sitä mitä pitäisi meditoida.
Suomen kieleen on lisäksi pesiytynyt vaarllinen ilmaisu, sana "mietiskely" mukamas meditaation synonyyminä.
Pah, ei meditoidessa mietitä mitään, niinkuin tämä sana antaisi ymmärtää, vaan päin vastoin, ollaan miettimättä yhtään mitän.

Minua paremmin tämän on esittänyt juuri eräs näistä Hengen tien mystikoista, tuntemattomaksi jäänyt "Tietämättömyyden pilvi" nimisen kirjan kirjoittaja:
"Meditoidessa ei saa ajatella mitään. Sanoisin, jos voisin sen rienaamatta tehdä, että ei edes Jumalan hyvyyttä saa ajatella!"
Sillä tavalla. Onko ihme että teologit suhtautuvat vähän epäillen mystiikkaan, kun sen ydin on tuollaista :)

Suomalaisten ei tarvitse kuitenkaan etsiä teologian ja mystiikan antagonismia kaukaa ulkoimailta, esimerkkejä on omastakin takaa.
Paavo Ruotsalainen (1777-1852), aivan tavallinen talonpoika,  nousi kokonaisen herätysliikkeen johtoon koettuaan henkilökohtaisen uskoontulon. Merkittävää on, että liikkeeseen tuli mukaan huomattava määrä pappeja, siis kirjanoppineita teologeja, joita Paavo todella johti. Paavon peruskokemus oli, että "Kristuksen sisäinen tunto" on saavutettava, vain se merkitsee jotakin, kirjoitettu sanakin on toissijaista.  Tätä teesiä hän myös alinomaan toisteli.
Ja itse hän selvensi oman oppinsa ja kirkon virallisen opin rajaa syyttämällä kirkon oppia filosofiaksi.
"Te olette sellainen philosophi", oli hänen tokaisunsa useammallakin teologille.

Ja muille oppineille tuomio oli vieläkin suoraukaisempi. "Te herrat tongitte Jumalan Sanaa niinkuin sika pottumaata" oli hän sanonut itselleen J.V. Snellmanille.
Oli odotettua, että "sisäpiirinkin" teologeissa nousi pian vastustusta tällaista heidän omaa arvoaan "alentava" käsitystä kohtaan, ja ennen pitkää H. G. Hedberg ottikin näyttävän irtioton teesillä "sana ja siihen sisältyvä lupaus on kaiken perusta", tästä muodostuikin sitten nykyinen SLEY, luterilainen evankeliumiyhdistys, jonka eräs lempivirsistä yhä vielä toistelee säettä "Jeesus mua rakastaa, niin sana opettaa. Siis ei sisäinen tunto, vaan sanan opetus!
 Ja körttiläisyys näivettyi Paavon mukana. Tosin se herätettiin myöhemmin W Malmivaaran, papin, toimesta henkiin, mutta nyt oltiin jo kaukana Paavon opetuksista.
Sitä todistaa vaikkapa kohtaus Tuntemattomassa Sotilaassa, jossa körttiläinen Mäkilä nuhtelee Hietalaa tämän ryypiskelystä:  
"Ei s'oo sulle sopivaa elämöörä kiljun kanssa. Lähtö on eres. Aamulla on tullu neljän aikahan täysosuma kolmostukikohraskin korsuhun. Pari poikaa on menny ja kolme vietihin heikos kunnos kenttäsairaalahan. Khm... N'oon pikaasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?
Jos Paavo olisi tuon kuullut niin hän olisi ottanut Mäkilän puhutteluun. "Vai ansioita yrität esittää Kristuksen dedessä! Vai tekopyhyydellä meinaat yrittää taivaaseen..."
Mistäkö minä sen tiedän?
Siitä sen tiedän, kun hän oli juuri tällä tavalla nuhdellut pappeja Kalajoella majatalossa, jossa odoteltiin porukalla seuraavana päivänä alkavaa oikeudenkäyntiä jossa he olivat kaikki syytettyinä.
"Sopiiko sitä nyt tällaisena iltana juoda totia" oli eräs pappikysynyt paavolta. "Vai tekopyhyydellä..." oli  Paavo vastaus alkanut.

Niin, kuten sanottu, valtavirroilla näyttää olevan jatkuva taipumus ja kyky panna mystikot matalaksi, jos ei väkisin niin väsyttämällä, ja niin kävi Paavollekin kuolemansa jälkeen. Asiat naulittiin omaan järjestykseensä, eikä aina välttämättä niin miten oppi-isä oli ajatellut.

Nykyaikanakin on mystiikan ja teologian välinen skisma täydessä voimassaan.
 
Mystikoista kannattaa mainita erityisesti ruotsalainen Jonas Gardell.
 
Häntä, kuten monta muutakin mystikkoa, on tituleerattu "harrastelijateologiksi".
Kun lukee hänen kirjojaan "Jumalasta" ja "Jeesuksesta", huoma piankin että ei tämä ole teologiaa, vaan kyse on jostain aivan muusta. Hän repii maan tasalle kaikki ne Raamatun mielikuvitukselliset teoriat ja ajatuisrakennelmat, joiden tueksi teologit ovat vuosisatojen ajan rakentaneet niitäkin mielikuvituksellisempia teorioita ja ajatusrakennelmia.
Ja kuitenkin hän ainakin minun silmissäni näyttäytyy paljon enemmän "uskovaiselta" kuin yksikään tietämäni teologi (en varsinaisesti tunne ainuttakaan henkilökohtaisesti). 
Paavali sanoi että uskonto on hullutusta, mutta hän ei itse uskonut tuohon sanomaansa, vaan päinvastoin, perusti kristillisen teologian perustelemaan järjen asein tuota hullutusta. Siitähän teologia on lähtenyt liikkeelle.
Gardell sensijaan on huomannut, että loogiset perustelut johtavat metsään alusta loppuun, eikä yritäkään niitä selitellä, saati nojautua niihin. Niiden sijaan hän asettaa uskon, jonka riittävyyden todistaa omakohtaisella sisäisellä kokemuksellaan...