Iänikuinen sananselitys

Sananselitys näyttää kuuluvan kirjauskontoon yhtenä sen keskeisistä elementeistä. Se on kirjoitettujen tekstien merkityksen selittämistä. Tarve siihen syntyy siitä kaikille mitä hyvänsä kirjoja lukeneille, ja varsinkin kirjoittaneille, tutusta asiantilasta, että jokainen lukija kokee kirjoitetun omalla tavallaan.

Mutta uskonnollisen sananselityksen suhteen on tilanne sellainen, että kirjoittajat ovat ammoin kuolleet, ja papisto ym piirit jotka tuntevat tarvetta uskonnon koossapitämiseen, kokevat tarvetta saavuttaa jonkinlainen yhteinen näkemys kirjoituksista. Edellä mainitun lainalaisuuden perusteellahan se on pitemmän päälle mahdotonta, ja niinpä eräänä, ehkä vailla itsetietoa syntyneenä, menetelmänä on väsyttää kuulijat kertomusten monilla haaroilla selityksineen, toisaalta viedä selittelyn terminologia niin korkealle tasolle että maallikot eivät viitsi sinne kiivetä, vaan tyytyvät oletukseen että ”kaipa ymmärtävät paremmin kun ovat siihen koulunsa käyneet”.

Tavanomainen sananselitystilanne on sellainen, että ensin viitataan selitettävään tekstiin lukemalla se ääneen läpi.

Esmes luterilaisen kirkon kaavoihin näyttää kuuluvan, että kussakin sananselityksessä, ns. sanaosassa luetaan alussa kaksi raamatuntekstiä, yksi Vanhasta sekä yksi Uudesta testamentista (epistola)Tämän jälkeen luetaan evankeliumi.

Lukemisen suorittaa joko pappi osittain tai kokonaan maallikot.

Tämä ”asiaosuus” on usein yhdistetty liturgiaan siten että jokaisen lukemisen jälkeen kuoro tms. restitoi ”Tämä on jumalan sana”, minkä tarkoitus on erottaa luetut tekstit seurakuntalaisten mielissä kaikista muista maailman teksteistä erityiseen kategoriaan.

Kuvaavaa on myös se, että tekstit ovat aina raamatun eri osista!

Se on tämän teeman kannalta erityisen merkittävää, etten sanoisi paljastavaa, sillä siinähän on juuri tarkoituksena iskostaa ja tukea sitä asettamusta että ne kaikki kuuluvat yhteen ja samaan kaavan, toisin sanoen ovat samaa asiaa siinä suuressa yhtenäisessä juonessa, minkä Raamatussa muka on.

Tämä toistuu niin systemaattisesti jokaisessa jumalanpalveluksessa, että oletan luterilaisen kirkon pitävän tätä koko uskontonsa perustotuutena.

Siitä on vain se uskonnon kannalta välitön seuraus, että tärkeintä ei olekaan esmes Jeesuksen kristuksen pelastustyö, ei jumalan armo tai anteeksianto, vaan todellinen fokus on siinä, kirjoituksesta pidetään kiinni.

Itse asiassa kaikki se kurssista poikkeaminen, ”pieleen meno” mitä historian aikana on tapahtunut, onkin seurausta juuri tästä. Pintapuolinenkin kirkkohistorian tarkastelu osoittaa, että aina sekä uskonnon että poliittisen tilanteen kannalta parempi ratkaisu tapahtunut siinä vaiheessa, kun vanhoja dogmeja on onnistuttu tulkitsemaan uudella tavalla.

Juuri tässä tilanteessa herääkin sitten yksi suuri kysymys: Kumpi sitä jumalan sanaa oikein on, sekö mitä on kirjoitettu, vai se, miten se on osattu tulkita!

Mutta nyt tarkastellaan sitä, millaista tämä jokaviikkoinen sananselitys on käytännön kannalta.

Kirkkokäsikirjassa määrätyn kaavan mukaan on valittu raamatunkohtia jotka käsitellään jokaisessa kirkossa samana sunnuntaina.

Jokainen voi Yliopiston Almanakasta lukea mitä tekstejä kullekin sunnuntaille on määrätty, ja jos ei ole sitä vielä tehnyt, voi vaikka kirkkoon menemällä tai radiosta kuuntelemalla todeta että näitä todella noudatetaan.

Tekstejä on yksi Vanhantestamentin puolelta, yksi ns. ”epistolateksti” tavallisimmin Paavalin kirjeistä, Apostolien teoista tms, sekä vielä Evankeliumiteksti, joka tulee nimensä mukaisesti jostakin Uudentestamentin evankeliumista.

Tiedossani ei ole millä perusteella kirkko yhdistelee kulloisellekin pyhäpäivälle kuuluvat tekstit, mutta olettaisin, että pyrkimys tuoda esiin yhteistä teemaa vanhan ja uuden testamentin välillä olisi keskeisintä.

Myöskin kansalliset ns. maalliset merkkipäivät yms. näyttävät toisinaan olevan taustalla, ja siinä tapauksessa tekstien juonellinen yhteys jonkin verran hämärtyy.

Viittauksien ketju.

Sananselitys eli saarna siis lähtee kirjoitettuun viittaamisesta.

Lähempi tarkastelu osoittaa heti, että se ei jää miltään osin yksittäiseen viittaukseen, vaan viittauksen takaa paljastuu kokonainen viittauksien ketju, vai pitäisikö sanoa peräti verkosto, jonka viimeinen lenkki pappimme viittaus vain onkin.

Otetaan esimerkiksi fiktiivinen tapaus, jossa pappi haluaa nojata puheessaan johonkin Jeesusta koskevaan, jonka apostoli Paavali on tullut kirjeissään maininneeksi.

Mitä se sitten voisi olla?

Paavalilla on hämmästyttävän vähän sanottavaa mistään Jeesuksen opetuksista, mitkä koskevat ns. vaellusta, eli arkipäivän käyttäytymistä tässä maailmassa. Lähes ainoa, minkä hän tuntuu Jeesuksesta tietävän, on se, että tämä oli teloitettu ristiin naulaamalla, sekä jotakin mystistä kautta tullut tietämys siitä, että tämä toimenpide oli vapauttanut ihmiskunnan synneistä. Se on siis hänen uskontonsa absoluuttinen ydin.

Oletamme nyt että pappimme viittaa juuri tähän, esmes. Galatalaiskirjeen 3:1 esiintuomaan seikkaan.

Pappi viittaa tässä suoraa johonkin hyvin todennettavissa olevaan sikäli, että Paavali on todella näin kirjoittanut. Eikä sitäkään ole syytä epäillä etteikö ristiinnaulitsemista olisi tapahtunut, paljonhan sellaista tapahtui muutenkin tuona aikana.

Mutta itse se teologia, mikä tähän sisältyy, nim. Syntien sovitus ja anteeksiantamus yms, tuleekin sitten monen mutkan kautta. On olemassa varma tieto, että mitään nykyisistä evankeliumeista ei ollut tuohon aikaan kirjoitettu, joten niihin ei voinut Paavali viitata. Siinä on selvä katko.

Itse periaate, että jokin synti olisi sovitettavissa uhrilla jumalalle, juontaa juuri niihin ammoisiin aikoihin jolloin ihmiset ylipäätään olivat pelkouskontojen vallassa uhraten milloin millekin jumalalle vaikka mitä, jopa omia lapsiaan (en tarkoita Molokin palvontaan vaan Abrahamin ja Isakin tapausta, ks. 1. Moos. 22:2)

Hiljattain ilmestyi hyvin hyvin ansiokas artikkelikirja jossa näitä asioita valotetaan. Kyseessä on Suomen Eksegeettisen Sauran julkaisu jonka on toimittanut Kirsi Valkama.

Hän on pannut kirjalle nimeksi ”Israelin uskonto ennen juutalaisuutta” ja se on hyvin kuvaava nimi, sillä kirjan artikkeleista on selkeästi nähtävissä, että ennan usein mainittua eksiiliä, pakkoriistolaisuutta, kyseessä oli todellakin eri uskonto. Alleviivaan sitä, että tämä ei ole ateistien, vaan teologien tekemää tutkimusta.

Kun nyt pappi viittaa Paavaliin, joka puolestaan viittaa veriuhriin, niin pappi viittaa itseasiassa itse usein tuomitsemaansa pakanalliseen uskomukseen! Eikä siinä kyllin, pian tämän puheensa jälkeen hän käy jakamaan ns. ehtoollista (vaikka onkin todennäköisesti aamupäivä) joka on , jos mahdollista vieläkin pakanallisempaa, sillä siinähän toteutetaan symbolisella tasolla kannibalismia!

Viime vuosikymmeninä tapahtunut arkeologinen tutkimus on paljastanut melko aukottomasti ihmisen jumalakäsityksen asteittaisen muuttumisen juuri siten, että kivikaudella olivat käsitykset olleet peräti toisenlaiset kuin pronssikaudella, rautakauden tavat taas erottuivt selkeästi pronssikautisista jne, mutta siten, että vanhaa perimää raahattiin mukana niin hyvin kuin se muistiinmerkitsemistekniikoiden kehitystasosta riippuen oli mahdollista.

Sillä eihän kukaan voi olla sitä mieltä, että se kiivas, kiukkuinen, oikutteleva epämääräisyyksiä ilmoituksissaan viljelevä olento, josta ei kaikistellen saanut selvää, oliko henki vai fyysinen olento kyseessä, joka mekkaloi vanhan testamentin sivuilla milloin milläkin epiteetillä varustettuna, olisi sama jumala josta Jeesus puhui Taivasten Valtakunnan hallitsijana.

Minä en suinkaan yritä Puolustaa Jeesusta vääristelyiltä. Tosiasiahan on, että evankeliumien Jeesus nojautui mitä suurimmassa määrin oppinsa perusteluissa siihen mitä ”kirjoitettu on”, ollen siis itse varsinainen kirjauskovainen. Sehän ei suinkaan vähennä hänen oppiensa arvoa, vuorisaarnan opetukset ovat edelleenkin parasta mitä yksikään tuon ajan julistajista tarjosi.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä kertoo jotakin siitä miten kirjauskonto toimii: Jeesukselle itselleen oli tuskin edes vaikeaa lähteä liikkeelle kirjoitetusta, sillä ne joiden kanssa hän joutui tekemisiin, pitivät niitä jo valmiiksi totuuksina. Kuten Jeesus itse sanoi, ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. ” (Matt. 5:17)

Näin hän sanoi, ja silti kumosi lakeja minkä ennätti!

Mutta siinä tuli vain todistettua kirjauskonnon onttous;

No miten on että lopputulos voi kuitenkin olla niinkin hyvä kuin on ?

Ensinnäkin, ei voida puhua mistään lopputuloksesta, vaan tämänhetkisestä tilanteesta.

Jos hartauselämän funktiona pidetään tasapainoista elämää, niin kirjauskonnot sananselityksineen ovat sitä haitanneet yhtä paljon kuin hyödyttäneetkin, siitä syystä että ne ovat vieneet huomion hartauselämän perusteista joka on hengellinen, tykkänään sielulliselle puolelle vaatien alituista älyllisen tason kannanottoa milloin mihinkin kysymykseen.

Edellä kuvattu selitysten ketju ei rajoitu jo tapahtuneeseen, vaan selityksiä syntyy jatkuvasti lisää, asian luonne vaatii sitä.

Lisäksi on nähtävissä suoranainen miinoitus, jonka sisältää lähetyskäsky, ja tämä koskee kaikkien uskontojen lähetyskäskyjä. Ottamatta kantaa siihen mikä kulloinkin on ollut varsinainen syy kullekin sodalle, niin aiheena on huomattavan usein kummitellut Matt. 28:19 annettu tehtävä ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...”.

Uuden testamentin katkokohdat

Uuden testamentin sisäiset katkot.

Myös Uusi testamentti sisältää selviä juonen katkoja. Ne on siinä jopa helpompi huomata koska sen synnyn aikajana on paljon lyhyempi kuin Vanhan testamentin vastaava.,

Siiä voi melkein nähdä historian kehityksen siirtymisen uudelle tasolle.

Muistiinmerkitsemistaidon- ja -tekniikan kehittyminen on taustalla.

Mutta ainoastaan taustalla, sillä merkillepantavaa on, että Uudentestamentin kaikkein perustavimmat tapahtumat, evankeliumeissa kuvatut, onnistuttiin muuntamaan muistitiedoksi kansanperinteeksi, muistitiedoksi, ennen päätymistään papyruskääröihin.

Ja vasta paljon sitäkin myöhemmin kristilliseen kuvioon tuli mukaa kuvaamataiteet, kuvanveisto arkkitehtuuri yms, jotka myöhemmin ovat vaikuttaneet sen fiksoitumiseen. Jopa Jeesuksen kasvot tunnistetaan oitis kun ne ilmaantuvat milloin pilveen, milloin talon seinään, milloin taas Torinon käärinliinaan!

On sanottu, että Jeesus-usko olisi jäänyt tulematta jos se olisi jäänyt Jeesuksen puheiden varaan.

Tässä onkin nähtävissä selvä katko aatehistoriassa.

Mutta lisäksi näkyy selvääkin selvemmin, miksi tuollainen katko on tarpeellinen uskonnon kehityksessä

Evankeliumien miehet Johannes kastaja ja Jeesus kristus julistivat määrätynlaista sanomaa, jossa keskeisellä sijalla oli taivasten valtakunta. Juuri taivasten valtakunnan kuvaamiseenhan olivat suunnatut Jeesuksen kuuluisat vertaukset.

Kaikenkaikkiaan tuo termi esiintyy evankeliumeissa ainakin 20 kertaa. Jos ei siitä voi päätellä, että Jeesus julisti oppia Taivasten valtakunnasta, niin ei sitten mistään.

Toiseksi Jeesus puhui paljon konkreettista siitä, miten tuohon valtakuntaan pääsee sisälle. Kun niitä lukee, täytyy olla sokea tai hullu jos ei ymmärrä että kysymys on asianomaisen omasta käyttäytymisestä, niinkuin esmes Luukkaan evankeliumin 18. luvussa:”22 Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: "Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua."  23 Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. ”

Paavalin kirjeistä termiä ”Taivasten valtakunta” ei tahdo löytyä tikulla kaivelemallakaan muutoin kuin implisiittisesti.

Mistä johtuu että Paavali pystyi esittämään teologiansa kokonaan muilla termeillä, vain etäisesti viittaamalla Taivasten valtakuntaan?

Tässä ilmeneekin aatehistoriallinen katko. Perustana on yksinkertaisesti se, että Jeesus siis esitti korkean moraalin vaatimusta Taivasten valtakuntaan pääsyn edellytyksenä (”Ei jokainen joka huutaa 'Herra Herra' pääse Taivasten valtakuntaan, vaan jokainen joka tekee minun isäni tahdon” ).

Mutta Paavali lienee oivaltanut, että ei tuollainen oppi voi kauaa kestää, koska ihmiset ryntäävät aina tavoittelemaan omaa etuaan, ja muokkasikin oppia niin, että sysäsi taka-alalle Jeesuksen keskeisen opetuksen. Tilalle hän nosti sola gratia- nimellä elämään jääneen oppinsa, jonka mukaan ainoa edellytys on usko Jeesukseen kristukseen. Ei kuitenkaan samassa mielessä kuin Jeesus oli opettanut, siis että uskominen häneen on sitä että uskoo ja tunnustaa oikeiksi hänen opetuksensa, vaan tykkänään uudessa merkityksessä: että Jeesus on ristinkuolemalla sovittanut ”meidän kaikkien” synnit, ja joka ei tätä usko päätyy kadotukseen.

Teot taas... no niin, eihän Paavali niidenkään merkitystä voinut tyystin kieltää, vaan niistä kyllä puhuttiin jo hänen kirjeissään. Siitä kuitenkaan ei pääse yli eikä ympäri että Paavalin opissa ne ovat alisteisessa asemassa yksin armosta-oppiin nähden.

Huhut on kirjattu todeksi

Se katkeamaton ja täyteläinen sanoma jonka eheyttä joka pyhä ja arki sadattuhannet saarnaajat todistelevat, sisältää itse asiassa säröjä ja katkoja lukemattoman määrän.

Niitä on syytä analysoida lähemmin, koska ne ovat täysin kompromettoivia mitä tulee "sanan eheyteen".

Kompromettoiva merkitsee tässä sitä mitä se raskaimmillaan voi merkitä; se ei pelkästään herätä epäilyksiä, vaan saattaa sanoman kyseenalaiseksi osoittamalla että tuo ei voi olla totta, koska myöhemmin sanottu perustuu aikaisemmin esiin tuotuun vain hataraakin hatarampien aasinsiltojen välityksellä.Ja ennen kaikkea, koska aikaisemmin sanottu on todistettavasti fiktiota.

Jonkinlaisena pääkatkona voidaan pitää sitä, että evankeliumien tapahtumia ylipäätään perustellaan Vanhantestamentin kertomuksilla.

Ne nimittäin kumoutuvat itsestään siihen, että ne häipyvät eksiilin, pakkosiirtolaisuuden aikana tapahtuneen kirjaamisen kautta historian, esihistorian ja tarumaailman todistamattomaan hämärään.

Suurin osa ennen pakkosiirtolaisuutta tapahtuneeksi kirjattu on kulkupuhetta tavalla tai toisella..

Ne kirjoitukset, joiden väitetty olevan ajalta ennen pakkosiirtolaisuutta, kertovat usein samoista asioista eri tavoin, sisältäen sellaisia ristiriitoja jotka eivät selity millään muulla kuin muistivirheillä joita vääjäämättä ilmenee kun eri lähteitä ruvetaan yhdistelemään.

Tämä nyt ei olisi kovin vakava asia, mutta kun kaikki nämä kirjoitukset asetetaan kategoriaan "Jumalan sana".
Kohtuudella voisi odottaa, että jumalan ilmoitus olisi johdonmukainen sekä ytimeltään että muodoltaan.
Tämä merkittävä katko aktualisoituu siinä vaiheessa, kun Jeesuksen historiaan liittyviä tapahtumia aletaan niillä perustella.

Juuri nyt on Jukka Norvanto julkaissut kirjan Mooseksesta evankelistana, minkä tarkoituksena on nimenomaan vahvistaa tätä ikivanhaa tulkintatapaa. 

UT:n  harhaviittauksia menneeseen

Uudesta testamentista voidaan osoittaa useitakin viittauksia Vanhaan testamenttiin, jotka lähemmin tarkasteltuina ovatkin viittauksia tyhjään.

Kuten nyt evankeliumin (Matteus 1:22-23) viittaus Jesajan kirjan 7:14 ennustukseen Immanuelista jonka on määrä syntyä neitsyestä näyttää aivan selkeältä, paitsi että Immanuel nimisestä pojasta ei sen koommin kuultu. Mutta kun Jesajan kirjan teksti onkin osoittautunut käännösvirheeksi; Jesaja ei ollutkaan maininnut neitseestä mitään vaan nuoresta naisesta. Sellaisen raskaaksi tulemisessa ei pitäisi olla mitään ihmeen kaltaista.

Jehovan todistajat ovat omassa käännöksessään lieventäneet ”neitsyen” ”neidoksi”, mikä onkin jo jonkin verran toinen asia.

Entä sitten kuvaukset Marian saamasta ilmestyksestä, jonka yhteydessä hänen piti, paitsi ilmoitusta, saada myös itse hedelmöitys. Hartaalla paatoksella kerrotaan täytenä totena, miten Maria totteli jumalan käskyä ja hoiti hommansa kuten tulikin tietoisena siitä että poika joka syntyi oli jotain erityistä.

Mutta missä oli tämä tietoisuus silloin, kun saman kertomuksen puitteissa tullaan ns. tosiasioiden kanssa tekemisiin?

Tosisian kuvauksena voitaneen nimittäin pitää sitä, kun Jeesus oli opettamassa kotikaupungin synagogassa, ja Maria, saatuaan tästä tiedon, tuli hakemaan häntä pois sen varman vakaumuksen vallassa, että poika "oli suunniltaan". Suunniltaan meno on samaa kuin hulluksi tuleminen, jonka perusteella suku on ennen sitä ja sen jälkeen useinkin ryhtynyt vastaavanlaisiin toimenpiteisiin: haetaan poika pois ennen kuin häpäisee koko suvun.

Tämä episodi on otettu evankeliumeihin mukaan ilmeisen merkittävyytensä ansiosta; Marian esiintymisen seurauksena Jeesus nimittäin antoi potkut koko suvulle äitiä itseään poislukematta.  Tämä on tärkeää, koska se on sellaisen pojan vääjäämätön osa, joka lähtee kulkemaan omia polkujaan.

Tässä yhteydessä Jeesus myös sanoo, että hänen sukunsa on siellä synagoogassa niiden keskuudessa jotka häntä kuuntelevat. Tämä on jonkin verran epäjohdonmukaista, sillä alkoi sitten löytyä hänen huomattavimmat vastustajansakin; lisäksi sen kantelupukin joka meni järjestämään perhedraamaa kertomalla Marialle, oli täytynyt olla osana tuota kuulijajoukkoa hetkeä aikaisemmin. 

Mutta epäjohdonmukaisuus onkin hyvin inhimillistä, vaan ei jumalallista.

Juonen katko UT:n sisällä

Uudessa testamentissa on nähtävissä selvänä eräs katkos, joka toteutuu kokonaan sen itsensä puitteissa. Kyseessä on paradigman muutos siirryttäessä Jeesuksen opetuksista Paavalin opetuksiin.

Kun Jeesus saarnasi lähelle tulleesta Taivasten valtakunnasta, jonka hän kehoitti ottamaan täydestä todesta, toisin sanoen uskomaan siihen, niin Paavalin kirjeistä ainoastaan paatuneet teologit pystyvät tätä alkuperäistä sanomaa kaivelemaan esille. Se on siis siellä korkeintaan implisiittisesti, rivien väleissä.

Paavali antaa piut ja paut taivasten valtakunnalle ja sen läheisyydelle, ja kääntää asian niin päin että uskominen tarkoittaakin sitä että Jeesuksen tappio kansanjohtajana käännetään nurin perin ja tehdäänkin voitoksi, ja että tähän sitä on juuri uskottavakin.

Ei Paavali eikä muutkaan hänen teologiaansa uskovat kysele että mihin uskomisesta Jeesus ylisti roomalaista komppanianpäällikköä josta sanoi että "en ole juutalaistenkaan keskuudessa tavannut noin vahvaa uskoa". Ei ollut mitään ristinkuolemaa, tuskin edes näköpiirissä.

Entä foinikialaista naista jota ensiksi haukkui siaksi ja koiraksi, ja joka riiteli takaisin rääväsuisen naisen sinnikkyydellä, "herra, syöväthän penikatkin niitä muruja joita tipahtelee isäntien pöydiltä"... mihin uskoi?

Ilmeisesti Jeesus oli tyytyväinen siihen että nainen oli uskonut hänen puheisiinsa. Mitään muuta ei ainakaan kertomus sisällä.

Mutta tämä tällainen ei kelpaa Paavalille, ja ylipäätäänkin hän käyttäytyy kuin ei olisi ikinä kuullutkaan mistään mitä Jeesus oli sanonut elävänä, historiallisena henkilönä.

Hän sanoikin että vain ristiinnaulitusta kristuksesta hän haluaa tietää . ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1.Kor. 2:2)

Paavalikin vetosi joitakin kertoja  raamatunkohtiin, jotka ilmiselvästi edellytti yleisesti tunnetuiksi.

Nyt meidän kannattaa verrata tätä vetoamista siihen vetoamiseen mitä nykyteologi tekee sanaa selittäessään ja viitatessaan Raamattuun.
Tilanteesta tulee jopa mieletön siitä johtuen, että sitä, mihin nykyteologi kaikkein useimmin viittaa ja vetoaa, ei Paavalille ollut edes olemassa, vaan hän oli juuri itse tekemässä sitä!

Kysyin kerran Jehovan todistajalta, että missä kohtaa Raamattua edes väitetään, että Raamattu, on jumalan sanaa, hän tuota pikaa selaa esiin 2. Timoteuskirjeen 3:16, jossa selitetään että ”koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyötyisä opetuksena, nuhteena, kasvbatuksena vanhurskaudessa.” (vällttääkseni käyttämästä Jehovantodistajien omaa käännöstä jäljensin tämän sitaatin Aapeli Saarisalon ns. sanatarkasta käännöksestä, jossa suomen lauseoppi on jätetty mahdollisimman vähälle).

Näin siis viitataan auktoriteettiin joka ei ollut mikään auktoriteetti syntyessään, vaan yritti kaikin keinoin hakea itselleen auktoriteettia vanhemmista auktoriteeteista.

Syntyy köyden kaltainen punos jossa yksikään säie ei johda sen päästä päähän, vaan näennäinen jatkuvuus syntyy siitä että säikeet takertuvat ja tukeutuvat toinen toisiinsa.

No mikäs siinä, onhan köysi suhteellisen kestävä rakennelma, Mutta sen jatkuvuus on ainoastaan näennäinen.

Yhtä näennäinen on Raamatun yhtenäinen juoni. 
 

Pätkä köyttä

Historian tulkinnan problemtiikkaa

Kuvitteellinen folkloristi tapaa rituaalin harjoittajan.

Joka aamu täsmälleen klo 7 hän menee kodissaan tarkoitusta varten pyhitettyyn paikkaan.

Seinällä riippuu kummallinen teline jossa on kaksi hyllyä. Niistä ylemmällä on iso sininen pullo, alemmalla sienen muotoinen keramiikkaesine sekä pieni vihertävä litteän kuution muotoinen kappale.

Hyllyn kahta puolta on tapit, joista vasemmanpuoleisessa riippuu kahvasta ylösalaisin olevaa T-kirjainta muistuttava esine jonka tarkoitusta voi vain arvailla. Oikeasta riippuu pitkävartinen esine joka näyttää harjalta.

Tämän rustingin edessä hän nyt suorittaa merkillisiä menoja joissa taivutetaan vartaloa, nostellaan jalkoja vuorotellen, ojennellaan käsiä kaikkiin suuntiin jne. Tätä kestää hyvinkin 15 minuuttia.

Lopussa tulee yhdeksän pitkään kestävää kumarrusta, ja aivan lopuksi hän laskeutuu polvilleen ja näyttää kohdistavan katseensa tuohon seinässä olevaan kotialttariinsa, jonka yläosa on nyt aivan hänen otsansa korkeudella.

Tästä hän kumartuu hitaasti eteenpäin kunnes otsa painautuu lattiaa vasten. Hän ristii kätensä päälaelle.

Tässä loppuasennossa hän ilmeisesti vaipuu jonkinasteiseen transsitilaan, sillä tässä asennossa hän viipyy vähintään 3 minuuttia.

Tottahan tästä kuvauksesta voisi päätellä, että harjoitetaan jotain uutta (tai vanhaa) uskontoa suorittaen pakanallisia palvontamenoja. Kaikki rekvisiitta on saapuvilla, aina harrasta tunnelmaa myöten.

Tosiasiassa siinä olen minä suorittamassa kylppärissä joka-aamuista voimistelua.

Harrasta harjoitusta. Oikealla vessan pönttö

Alttarin mieleen tuova hökötys seinällä on suihkuhylly, jossa on shampoopullo, saippua ja jalkainhoitoraspi. Tapeissa roikkuvat varsistaan lattiankuivauslasta ja suihkuharja.

Kumarrusliikkeissä on kysymys kinttujen ja pakaroiden venyttelystä, ja aivan lopuksi on ristiselän ja niskan venyttelyliike, jonka on ohjeen mukaan tehotakseen kestettävä kolme minuuttia kerralla (on muuten osoittautunut erinomaiseksi liikkeeksi ehkäisemään ristiselän vaivoja!).

Kylpyhuoneessa tämä kaikki tapahtuu siksi, että vain siellä on lattialämmitys. Lisäksi se vielä sattuu olemaan riittävän iso jotta siellä sopii kaiken tämän tekemään, mistä edusta ei aivan jokaisessa saniteettitilassa pääse nauttimaan.

Ja sama kaava todellisessa sananselityksessä

Eräs näkemys kerubista.

Tämän kuvitteellisen kuvauksen kaltaisessa tilanteessa on jokainen antiikin tutkija, ja jokainen eksegeetikko joka selittää mitä hyvänsä rituaaliin liittyvää. Ja kun niitä kuvauksia lukee, kannattaa aina muistaa, että mikä hyvänsä tunnistamaton tai vaillinaisesti tunnistettu esine tai ilmiö voi saada aivan muunlaisen merkityksen kuin mitä sillä on todellisuudessa ollut.

Mieleen muistuu esmes Hesekielin kirjan kuvaus Herran kohtaamisesta, joka on uskonnollisten taiteilijoiden mieliin loihtinut kuvia kerubeista enkeleinä, elollisen oloisina siivekkäinä olentoina..Huomatkaa, miten oheisen kuvan tekijällä on ollut vaikeuksia mieltää eri suuntiin sojottavia siipiä joilla on iso merkitys Hesekielin kuvauksessa!

Sekin asia voidaan kuitenkin nähdä toisellakin tavalla.

Toinen näkemys Hesekielin kerubeista. Jos minä saan valita valitsen tämän!

En välitä tähän siteerata itse tekstiä, mutta kehoittaisin jokaista lukaisemaan Raamaatusta Hesekielin kirjan 1. luku kokonaisuudessaan. Väitetään, että eräällä Nasan insinöörille annettiin tehtäväksi piirtää paperille mitä hän kirjan kerubikuvauksesta käsitti, ja tuloksena oli jonkinlainen mönkijän tapainen kulkuneuvo (vrt. ”kuukulkija”!).

Saman tapaisia mahdollisia väärinselityksiä piisaa Raamatun lehdillä vaikka kuinka paljon, sitä enemmän mitä kauemmaksi taaksepäin kirjoittamisajankohdasta, ts. pakkosiirtolaisuudesta, mennään.

Mikä oli esmes ”palava pensas” missä IHVHn kuvataan ilmestyneen Moosekselle.

Mooses ja palava pensas.

Mitä olivat ”lain taulut”, jotka tuhoutuivat ja häipyivät havaintopiirin ulkopuolelle yhtä vääjäämättömästi kun Josef Smithin kultataulut myöhemmin.

Mikä oli ”liiton arkki” jolla kuvausten mukaan oli maagisia ominaisuuksia.

Entä uurim ja tummim, mitä ne ?

Tällaisilla tarinoilla on taipumus fiksoitua kiinteiksi ja pysyviksi selityksiksi. Pikku hiljaa ne hyväksytään yhä laajemmin ja niistä tulee auktoriteetteja per se.

Lisäksi on vielä huomioitava tämä kaksoisvaikutus:

Meille merkitsee jotakin se, minkälaisen käsityksen me, nykyajan ihmiset, saamme kun luemme noita kuvauksia. Saattaa olla että silloin ei ole kovinkaan suurta merkitystä sillä mikä palava pensas tai Hesekielin kerubi on todellisuudessa ollut.

Mutta uskonto, joka olennaiselta osaltaan on juuri Raamatun kirjoitusten jatkumoa, on muurattu ja liimattu kokoon yhä uusista paloista joihin vanhat palat senhetkisine selityksineen on otettu mukaan. Niiden päälle on sitten rakenneltu uutta kertomusta osittain käsittämättömästä aineistosta.. On aivan selvää, että johtopäätös ei voi olla oikea jos lähtökohta on väärä!

Näköala muuttuu ku valaistus muuttuu

Tätä taustaa vasten alkaa moni vanhan testamentin kuvauksista näyttäytyä toisessa valossa.

Lisäksi on syytä lähteä siitä marxilaisesta asettamuksesta, että elinehtojen hankkiminen ja ylläpitäminen ovat aina olleet primäärisiä, henkisyyden ja hengellisyyden harjoitukset tulevat lisäksi sikäli kuin aikaa riittää.

Päivät hikoillaan leipätyössä, muut harjoitukset ovat lähinnä iltojen hupia.

Kuten Raamatusta voimme lukea, oli karjanhoidolla keskeinen osa kuvattujen aikojen talouselämässä.

Karjaa syötiin, lypsettiin ja uhrattiin jumalille.

Kuten Raamattu kertoo, kahakat kansanryhmien välillä olivat yleisiä, orjia otettiin sekä työvoimaksi että perheenjäseniksi, vaimoiksi.

Kuten Raamatussa implisiittisesti kerrotaan, naapurisopu oli usein vallitsevana, ja tämä mahdollisti ristiinnaimisen. Tästä on monia esimerkkejä.

Kuten raamattu myöskin implisiittisesti kertoo, olivat olot toisinaan, ehkä jopa enimmäkseen, uskonnollisessa mielessä suvaitsevaisia, mikä oli tietysti enemmän kuin toivottava olotila yhteiskunnassa missä on monesta eri kulttuuripiiristä lähtöisin olevaa väkeä.

Se oli sen ajan monikulttuurisuutta ja siihen oli pakko liittyä suvaitsevaisuus.

Aika ajoin tilanne tietysti ryöstaytyi käsistä, niinhän se pakkaa nykyisinkin tekemään.

Kuten sanottu, teologit itse tuovat aineistoa joka mahdollistaa lähdekriittisen suhtautumisen Raamatun uskontoon.

*Kirsi Valkaman* toimittamassa kirjassa "Israelin uskonto ennen juutalaisuutta" valotetaan monelta taholta sitä, miten Israelina tunnetun kansan uskontoon kuului monenlaisia jumalia, kumpaakin sukupuolta, ennenkuin monoteistinen jahve-uskonto eli juutalaisuus pääsi valtaan. Ja tuohan tapahtui itseasiassa vallankumouksen omaisesti pakkosiirtolaisuuden hyvin lyhyen periodin aikana ja seurauksena.

En ole varma voiko sitä edeltävää aikaa kutsua edes suvaitsevaisuuden ajaksi, sehän edellyttää, että on joku joka ottaa suvaitakseen joitain toista. Mutta kun monijumalaisuus kuului jokapäiväiseen elämään, niin mikä osapuoli olisi silloin suvaillut mitä?

En ole koskaan kuullut että Kreikan ja Rooman sisäisiä uskontoja olisi nimitetty suvaitsevaisiksi, pikemminkin näyttää siltä että jumalat riitelivät enimmäkseen keskenään, ilman että kukaan olisi organisoinut kansanjoukkoja puolustamaan yhtä toista vastaan. Niin myös Palestiinassa.

Genesiksessä ja Exoduksessa tapaamme useitakin kertoja papiksi tituleerattuja vaikuttajia, eikä ole paljoa kyselty minkä jumalan pappi kukin heistä oli.

Kuitenkin on selvää, että Abraham, joka asettui Kanaaniin, ja tapasi siellä Saalemin papin Melkisedekin (jonka kanssa tuli muuten huomattavan hyvin toimeen), ei voinut tavata sen uskonnon pappia jota itse oli vasta perustamassa.

Ja mikä olikaan Mooseksen appiukko muu kuin pappi. "Ja Mooses kaitsi appensa Jetron, Midianin papin, lampaita...". Yksinkertaisesti vain maininta pappeudesta, ainoana epiteettinä paikkakunnan nimi, Midian. Eikö tämä kerro selvääkin selvemmin sen, että ei ollut tärkeää minkä jumalan pappi oli kyseessä, ja toisaalta, että oli luonnollista että paikkakunnan jumalalla kuuluu olla paikkakunnan pappi.

Joka tapauksessa, sen aikaisiin toimintatapoihin kuuluu laajasti nimenomaan erilaisiin kultteihin liittyvien rituaalien salliminen.

Mutta kun tätä historiaa sitten alettiin kirjoittaa, juuri olosuhteista lähtevä tarve pani kirjoittajat värittämään tapahtumat mieleisikseen. Tarkoituksena oli ennenkaikkea Isralelin identiteetin luominen.

Juuri tällä tavalla todella hyvistä kuninkaista, jotka ottivat huomioon kansan monipuoliset tarpeet, jotka sallivat tuhansien kukkien kukkia, tuli kuninkaita "jotka tekivät sitä mikä oli pahaa Herran silmissä", kun taas yhteen pisteeseen tuijottavista niuhottajista , kuten Joosiasta, tuli esikuvallisia Hran tahdon toteuttajia.

Kaikkien kuolemat, sotavoitot ja -tappiot, koko elinkaari oli helppo jälkikäteen sepittää suoranaiseksi Hran vaikutukseksi. Hra palkitsi ja rankaisi.

Näinhän nykyäänkin tehdään. Monet menestysteologiat selittävät eurooppalaisen kapitalismin kukoistuksenkin palkkioksi jumalalta, ja suurin osa kristityistä taitaa syvällä sisimmässään uskoa että näin on.

Näin paradigman muutos, pitäytyminen annettujen uskomusten sijasta vain tietoon saatuihin tosiasioihin, muuttaa hetkessä koko kuvan toisenlaiseksi. 

Aikaperspektiivi sananselityksessä

 Aikaperspektiivi

En ole varma mitä aikapespektiivillä tarkoitetaan, sen verran kummallisissa yhteyksissä olen nähnyt käsitettä käytetyn.

Tässä kuitenkin tarkoitan sillä sitä ilmiötä joka tulee näkyviin kun aletaan peräämään vanhan tiedon syntyhistoriaa: Kun kysytään että "kuka niin sanoo ja mistä hän sen tietää", joudutaan vääjäämättä kysymään myös että minä ajankohtana ja minkälaisissa olosuhteissa mikäkin tiedon murunen ilmaantui.

Selvennykseksi ensin vähän maisemaperspektiiviä kuvan kanssa.

Alla olevassa kuvassa ratakiskot ovat aivan selvästi suoria.

Kun ne nyt kaukana taivaanrannalla näyttävät kohtaavan toisensa, niin erään logiikan mukaan niiden pitäisi taivaanrannan takana mennä ristiin ja edelleen alkaa loitota toisistaan.

Kokemuksemme, siis tietämyksemme asiasta, kertoo kuitenkin muuta: raideleveys pysyy muuttumattomana myöskin kaukaisuudessa.

Mutta sitten kokemuksemme kertoo myöskin, että ei mikään suora rataosa ole äärettömän pitkä, ei edes kovin pitkä, vaan ensimmäinen mutka tulee ennemin tai myöhemmin vastaan.  Mutta tämä asiantila ei paljastu tästä kuvasta.

Siksi joudumme turvautumaan päättelyyn, ja tiedämme, että päättely voi johtaa vain hyvin ylimalkaisiin tuloksiin. Emme pysty edes sanomaan, kaartuuko rata ensimmäiseksi oikealle vai vasemmalle, miten jyrkkä kaarros on kyseessä, ja vain summittaisesti voimme sanoa mihin suuntaan rata johtaa. Yleensä niillä on taipumus johtaa suurin piirtein siihen ilmansuuntaan jonka näkyvillä oleva pätkäkin paljastaa. Mutta hyvin tiedämme, että kun astuu junaan  vaikkapa Sydänmaa asemalla, voi matkustaa periaatteessa yhtä hyvin  Turkuun kuin Vladivostokiinkin. Kaikki riippuu omista valinnoista matkan varrella.

Sydänmaan asema Pohjanmaan radalla, Seinäjoen kunnan alueella.

Tämäntapaista ilmiötä tarkoitan siis aikaperspektiivillä, joka avautuu eteemme ottaessamme Raamatun käteemme.

Meitä esimerkiksi yritetään Raamatun ja sen perustalle luotujen instituutioiden toimesta saattaa uskomaan että Mooseksen laki siihen kuluvien kymmenine käskyineen, on suoraa jumalalta tullutta tekstiä.

Juuri tässä kohtaa kannattaa ensin selvittää mutka mutkalta se tie jota pitkin 10 käskyä on meille asti saapunut.

Yksinkertaisin, ja pitkään vallalla ollut tapa on ollut uskoa sokeasti kirjoitettuun tekstiin.  ”Tottakai ne on jumalalta tulleita kun Mooses kerran oli ollut niitä vastaanottamassa Siinain vuorella. Sana niin opettaa”.

Tämä on eräänlainen ”mutkat suoriksi” menetelmä joka ei sisällä pienintäkään lähdekritiikkiä. Eikä se oikeaksi muutu sillä että vaaditaan ”todistamaan Raamatulla” että se on väärää tietoa.

 ”Todista se raamatulla” on usein kuultu vaatimus uskonnon oppikysymyksiä koskevissa keskusteluissa.

Logiikaltaan vaatimus on sama kuin jos vaadittaisiin perustelemaan Robinson Crusoella että Robinson Crusoe autiolla saarella ollessaan himoitsi tai ei himoinnut Perjantaita vuodekumppanikseen.

 Sivuhyppy autiolle saarelle

Wanhan Robinson-kirjan kuvitusta

300 vuoden ajan asia on sivuutettu vähin äänin, ja 1700 luvun puritaanisessa englannissakin salonkikelpoisuuden seulan läpäisi sellaiset tosiasiat kuin että Perjantai oli alasti, Perjantain ihonväri oli hyvin kauniin ruskea, Perjantain kasvot olivat kauniit, ja hänellä oli tasaiset ja valkeat hampaat, ja Perjantai oli 24 vuotias – siis hyvin aktiivisessa iässä seksuaalisuutta ajatellen.

  Asiaan ei ole kiinnitetty juuri mitään huomiota, korkeintaan on todettu, että Defoe ei katsonut aiheelliseksi kertoa mitään seksuaalisuudesta. 

  Vaikka todellisuudessa kertoikin. Juuri nuo lyhyet maininnat ensitapaamisen yhteydessä sisältävät implisiittisesti ankaran seksuaalisen latauksen, joka ei jää nykyiseltä seksuaalisesti virittyneeltä sukupolvelta suinkaan huomaamatta.

 Mutta jos vaaditaan perustelemaan kirjan teksteillä tuon latauksen purkautuminen, se jää tekemättä. Se on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä koska kirjan sankari tekee ja ei tee juuri sitä mitä kirjailija sanoo hänen tekevän tai tekemättä jättävän. Tällaisessa tapauksessa kysymys jää lukijan ratkaistavaksi, ja lukija ratkaisee tällaiset kysymykset oman kokemuspiirinsä perusteella.

Nykyinen  seksuaalisesti orientoitunut lukija siis käsittää ilman muuta että pojat hipelöivät toistensa elimiä, turha muuta edes yrittää uskotella, nykylukija  näkee nimittäin, että se vasta olisi peräti pervoa että kaksi aktiivisessa iässä olevaa urhoa viettää 6 vuotta ilman muuta seuraa kuin toisensa seura, ja suostuvat täydelliseen selibaattin.

Asianhaaroista voi siis päätellä että näin ei todellisuudessa ollutkaan, vaan saarella vietettiin aktiivista sukupuolielämää. 

Siihen viittaa kyllä Robinsonin huokauskin, että ”asiat olivat nyt niin hyvin että jos ei villien vierailujen vaara olisi alituiseen ollut taustalla olisin mielihyvin jäänyt saarelleni lopuksi elämää” (muistinvarainen lainaus siitä kohdasta missä Perjantai on hiljattain astunut kuvioon).

 Tämän tapaista paradigman vaihdosta tarvitaan tässäkin tapauksessa.
 Niinkuin Robinsonin saarella olo saa tykkänään uuden värityksen siitä, että ylipäänsä vapaudutaan seksuaalisuus-tapusta, joka kielsi edes ajattelemasta sellaisia mahdollisuuksia, niin on tämänkin asian selvittämisen vapaudutaan siitä tapusta että itse Raamattu on jumalan sanaa.

Lähes meidän päiviimme saakka tällaista ajatusta pidettiin kuitenkin syntinä.

Nyt olemme tulleet tilanteeseen, että teologit, eskatologit etunenässä, ovat tuoneet luettavaksemme arkeologista tutkimusta ja tekstianalyyseja koskevia tosiasioita kiitettävällä tarmolla, ja asia onkin kääntymässä niin päin että maallikot, jotka eivät niinkään vaivaudu perehtymään tutkimustuloksiin, ovat jääneet vanhojen käsitysten innokkaimmiksi puolustajiksi

Iso valhe mikä sisältyy tähän kaikkeen on se, että lopputulos, tarkasteltava teksti,  siis vaikkapa 10 käskyä, lanseerataan eteemme ikäänkuin sen kulkema tie olisi täysin mutkaton, siis läpinäkyvä.

Mutta kun ei olekaan. Se tosaiasia, että kyseessä oleva teksti on pantu kansiin pakkosiirtolaisuuden kaudella, ei ole mitenkään kierrettävissä.

Pakkosiirtolaisuuden kausi muodostaa siis horisontin, jonka taakse emme pysty suoraa näkemään.

Niinpä on ainoa mahdollisuutemme jatkaa siitä eteenpäin (siis taaksepäin historiassa) samoin menetelmin kuin näkemämme radanpätkän arvioinnissa. On sovellettava niitä tiedon sirpaleita mitä on käytettävissä, ja siinä ei tule kysymykseen mikään muu kuin kaiken sen keskinäinen vertailu mitä tiedämme muinaisten kansojen uskonnoista ja historiasta yleensäkin.

Tämä taas laittaa aivan uuteen kehykseen senkin, miksi Hammurabin lain oikeusperiaatteet kertautuvat Mooseksen laissa lähes 1:1.

Kaiken esittämäni kritiikin tarkoituksena on saattaa epäilyttävään valoon se kristikunnan perustava väite, että Raamattu on jumalan sanaa.

Se ei yksinkertaisesti voi olla, niin monessa kohdassa kertomus katkeilee, vieläpä niin tökerösti että se ei edes näytä yhtenäiseltä jatkumolta joka alkaa Genesiksestä ja päättyy Johanneksen ilmestyskirjaan.

Sen sijaan on nähtävissä yritys rakentaa yhtenäistä jatkumoa. Itse asiassa kirkon historia ja teologian historia on juuri jatkuvaa selittelyä, ja jatkuvia yrityksiä pois selittää milloin mikäkin ristiriitaisuus.