Sananselitys
näyttää kuuluvan kirjauskontoon yhtenä sen keskeisistä
elementeistä. Se on kirjoitettujen tekstien merkityksen
selittämistä. Tarve siihen syntyy siitä kaikille mitä hyvänsä
kirjoja lukeneille, ja varsinkin kirjoittaneille, tutusta
asiantilasta, että jokainen lukija kokee kirjoitetun omalla
tavallaan.
Mutta uskonnollisen
sananselityksen suhteen on tilanne sellainen, että kirjoittajat ovat
ammoin kuolleet, ja papisto ym piirit jotka tuntevat tarvetta
uskonnon koossapitämiseen, kokevat tarvetta saavuttaa jonkinlainen
yhteinen näkemys kirjoituksista. Edellä mainitun lainalaisuuden
perusteellahan se on pitemmän päälle mahdotonta, ja niinpä
eräänä, ehkä vailla itsetietoa syntyneenä, menetelmänä on
väsyttää kuulijat kertomusten monilla haaroilla selityksineen,
toisaalta viedä selittelyn terminologia niin korkealle tasolle että
maallikot eivät viitsi sinne kiivetä, vaan tyytyvät oletukseen
että ”kaipa ymmärtävät paremmin kun ovat siihen koulunsa
käyneet”.
Tavanomainen
sananselitystilanne on sellainen, että ensin viitataan selitettävään
tekstiin lukemalla se ääneen läpi.
Esmes luterilaisen
kirkon kaavoihin näyttää kuuluvan, että kussakin
sananselityksessä, ns. sanaosassa luetaan alussa kaksi
raamatuntekstiä, yksi Vanhasta sekä yksi Uudesta testamentista
(epistola)Tämän jälkeen luetaan evankeliumi.
Lukemisen suorittaa
joko pappi osittain tai kokonaan maallikot.
Tämä ”asiaosuus”
on usein yhdistetty liturgiaan siten että jokaisen lukemisen jälkeen
kuoro tms. restitoi ”Tämä on jumalan sana”, minkä
tarkoitus on erottaa luetut tekstit seurakuntalaisten mielissä
kaikista muista maailman teksteistä erityiseen kategoriaan.
Kuvaavaa on myös
se, että tekstit ovat aina raamatun eri osista!
Se on tämän teeman
kannalta erityisen merkittävää, etten sanoisi paljastavaa, sillä
siinähän on juuri tarkoituksena iskostaa ja tukea sitä asettamusta
että ne kaikki kuuluvat yhteen ja samaan kaavan, toisin sanoen ovat
samaa asiaa siinä suuressa yhtenäisessä juonessa, minkä
Raamatussa muka on.
Tämä toistuu niin systemaattisesti jokaisessa jumalanpalveluksessa,
että oletan luterilaisen kirkon pitävän tätä koko uskontonsa
perustotuutena.
Siitä on vain se uskonnon kannalta välitön seuraus, että
tärkeintä ei olekaan esmes Jeesuksen kristuksen pelastustyö, ei
jumalan armo tai anteeksianto, vaan todellinen fokus on siinä, kirjoituksesta pidetään
kiinni.
Itse asiassa kaikki se kurssista poikkeaminen, ”pieleen meno”
mitä historian aikana on tapahtunut, onkin seurausta juuri tästä.
Pintapuolinenkin kirkkohistorian tarkastelu osoittaa, että aina sekä
uskonnon että poliittisen tilanteen kannalta parempi ratkaisu
tapahtunut siinä vaiheessa, kun vanhoja dogmeja on onnistuttu
tulkitsemaan uudella tavalla.
Juuri tässä tilanteessa herääkin sitten yksi suuri kysymys: Kumpi
sitä jumalan sanaa oikein on, sekö mitä on kirjoitettu, vai se,
miten se on osattu tulkita!
Mutta nyt tarkastellaan sitä, millaista tämä jokaviikkoinen
sananselitys on käytännön kannalta.
Kirkkokäsikirjassa määrätyn kaavan mukaan on valittu
raamatunkohtia jotka käsitellään jokaisessa kirkossa samana
sunnuntaina.
Jokainen voi Yliopiston Almanakasta lukea mitä tekstejä kullekin sunnuntaille
on määrätty, ja jos ei ole sitä vielä tehnyt, voi vaikka
kirkkoon menemällä tai radiosta kuuntelemalla todeta että näitä
todella noudatetaan.
Tekstejä on yksi Vanhantestamentin puolelta, yksi ns.
”epistolateksti” tavallisimmin Paavalin kirjeistä, Apostolien
teoista tms, sekä vielä Evankeliumiteksti, joka tulee nimensä
mukaisesti jostakin Uudentestamentin evankeliumista.
Tiedossani ei ole millä perusteella kirkko yhdistelee kulloisellekin
pyhäpäivälle kuuluvat tekstit, mutta olettaisin, että pyrkimys tuoda esiin yhteistä teemaa vanhan ja uuden testamentin välillä
olisi keskeisintä.
Myöskin kansalliset ns. maalliset merkkipäivät yms. näyttävät
toisinaan olevan taustalla, ja siinä tapauksessa tekstien
juonellinen yhteys jonkin verran hämärtyy.
Viittauksien ketju.
Sananselitys eli saarna siis lähtee kirjoitettuun viittaamisesta.
Lähempi tarkastelu osoittaa heti, että se ei jää miltään osin
yksittäiseen viittaukseen, vaan viittauksen takaa paljastuu
kokonainen viittauksien ketju, vai pitäisikö sanoa peräti
verkosto, jonka viimeinen lenkki pappimme viittaus vain onkin.
Otetaan esimerkiksi fiktiivinen tapaus, jossa pappi haluaa nojata
puheessaan johonkin Jeesusta koskevaan, jonka apostoli Paavali on
tullut kirjeissään maininneeksi.
Mitä se sitten voisi olla?
Paavalilla on hämmästyttävän vähän sanottavaa mistään
Jeesuksen opetuksista, mitkä koskevat ns. vaellusta, eli arkipäivän
käyttäytymistä tässä maailmassa. Lähes ainoa, minkä hän
tuntuu Jeesuksesta tietävän, on se, että tämä oli teloitettu
ristiin naulaamalla, sekä jotakin mystistä kautta tullut tietämys
siitä, että tämä toimenpide oli vapauttanut ihmiskunnan
synneistä. Se on siis hänen uskontonsa absoluuttinen ydin.
Oletamme nyt että pappimme viittaa juuri tähän, esmes.
Galatalaiskirjeen 3:1 esiintuomaan seikkaan.
Pappi viittaa tässä suoraa johonkin hyvin todennettavissa olevaan
sikäli, että Paavali on todella näin kirjoittanut. Eikä sitäkään
ole syytä epäillä etteikö ristiinnaulitsemista olisi tapahtunut,
paljonhan sellaista tapahtui muutenkin tuona aikana.
Mutta itse se teologia, mikä tähän sisältyy, nim. Syntien sovitus
ja anteeksiantamus yms, tuleekin sitten monen mutkan kautta. On
olemassa varma tieto, että mitään nykyisistä evankeliumeista ei
ollut tuohon aikaan kirjoitettu, joten niihin ei voinut Paavali
viitata. Siinä on selvä katko.
Itse periaate, että jokin synti olisi sovitettavissa uhrilla
jumalalle, juontaa juuri niihin ammoisiin aikoihin jolloin ihmiset
ylipäätään olivat pelkouskontojen vallassa uhraten milloin
millekin jumalalle vaikka mitä, jopa omia lapsiaan (en tarkoita
Molokin palvontaan vaan Abrahamin ja Isakin tapausta, ks. 1. Moos. 22:2)
Hiljattain
ilmestyi hyvin hyvin ansiokas artikkelikirja jossa näitä asioita
valotetaan. Kyseessä on Suomen Eksegeettisen Sauran julkaisu jonka
on toimittanut Kirsi Valkama.
Hän on pannut
kirjalle nimeksi ”Israelin uskonto ennen juutalaisuutta” ja se on
hyvin kuvaava nimi, sillä kirjan artikkeleista on selkeästi
nähtävissä, että ennan usein mainittua eksiiliä,
pakkoriistolaisuutta, kyseessä oli todellakin eri uskonto.
Alleviivaan sitä, että tämä ei ole ateistien, vaan teologien
tekemää tutkimusta.
Kun
nyt pappi viittaa Paavaliin, joka puolestaan viittaa veriuhriin,
niin pappi viittaa itseasiassa itse usein tuomitsemaansa
pakanalliseen uskomukseen!
Eikä siinä kyllin, pian tämän puheensa jälkeen hän käy
jakamaan ns. ehtoollista (vaikka onkin todennäköisesti aamupäivä)
joka on , jos mahdollista vieläkin pakanallisempaa, sillä siinähän
toteutetaan symbolisella tasolla kannibalismia!
Viime vuosikymmeninä tapahtunut arkeologinen tutkimus on paljastanut
melko aukottomasti ihmisen jumalakäsityksen asteittaisen muuttumisen
juuri siten, että kivikaudella olivat käsitykset olleet peräti
toisenlaiset kuin pronssikaudella, rautakauden tavat taas erottuivt
selkeästi pronssikautisista jne, mutta siten, että vanhaa perimää
raahattiin mukana niin hyvin kuin se muistiinmerkitsemistekniikoiden
kehitystasosta riippuen oli mahdollista.
Sillä eihän kukaan voi olla sitä mieltä, että se kiivas,
kiukkuinen, oikutteleva epämääräisyyksiä ilmoituksissaan viljelevä olento, josta ei kaikistellen saanut selvää, oliko henki
vai fyysinen olento kyseessä, joka mekkaloi vanhan testamentin
sivuilla milloin milläkin epiteetillä varustettuna, olisi sama
jumala josta Jeesus puhui Taivasten Valtakunnan hallitsijana.
Minä
en suinkaan yritä Puolustaa Jeesusta vääristelyiltä. Tosiasiahan
on, että evankeliumien Jeesus nojautui mitä suurimmassa määrin
oppinsa perusteluissa siihen mitä ”kirjoitettu
on”,
ollen siis itse varsinainen kirjauskovainen. Sehän ei suinkaan
vähennä hänen oppiensa arvoa, vuorisaarnan opetukset ovat
edelleenkin parasta mitä yksikään tuon ajan julistajista tarjosi.
Mutta
kaiken kaikkiaan tämä kertoo jotakin siitä miten kirjauskonto
toimii: Jeesukselle itselleen oli tuskin edes vaikeaa lähteä
liikkeelle kirjoitetusta, sillä ne joiden kanssa hän joutui
tekemisiin, pitivät niitä jo valmiiksi totuuksina. Kuten Jeesus
itse sanoi, ”Älkää
luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en
minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.
” (Matt. 5:17)
Näin hän sanoi, ja silti kumosi lakeja minkä ennätti!
Mutta siinä tuli vain todistettua kirjauskonnon onttous;
No miten on että lopputulos voi kuitenkin olla niinkin hyvä kuin on
?
Ensinnäkin, ei voida puhua mistään lopputuloksesta, vaan
tämänhetkisestä tilanteesta.
Jos hartauselämän funktiona pidetään tasapainoista elämää,
niin kirjauskonnot sananselityksineen ovat sitä haitanneet yhtä
paljon kuin hyödyttäneetkin, siitä syystä että ne ovat vieneet
huomion hartauselämän perusteista joka on hengellinen, tykkänään
sielulliselle puolelle vaatien alituista älyllisen tason kannanottoa milloin mihinkin
kysymykseen.
Edellä kuvattu selitysten ketju ei rajoitu jo tapahtuneeseen, vaan
selityksiä syntyy jatkuvasti lisää, asian luonne vaatii sitä.
Lisäksi
on nähtävissä suoranainen miinoitus, jonka sisältää
lähetyskäsky, ja tämä koskee kaikkien uskontojen lähetyskäskyjä.
Ottamatta kantaa siihen mikä kulloinkin on ollut varsinainen syy
kullekin sodalle, niin aiheena
on
huomattavan usein kummitellut Matt. 28:19 annettu tehtävä ”Menkää
siis ja tehkää kaikki kansat minun
opetuslapsikseni...”.