Trialismi yksilössä ja yhteisössä

On mielenkiintoista tarkastella ihmistä minkä hyvänsä paradigman kautta. Kyse on näkökulmista, ja kustakin kulmasta katsellessa näköala on aina omanlaisensa.
Vielä sitäkin kiintoisampaa on siirtää koko tarkastelukulma yhteisölliseksi, ja havaita miten samat yksilöitä koskevat lainalaisuudet toteutuvat yhteisöissä, yhteiskunnissa,  ja sitä myötä koko maailman historiassa.
Se on välttämätöntäkin, sillä yhteisö muodostaa ihmisen luontaisen esiintymisympäristön, kontekstin. Siitä erilleen temmattu yksilö edustaa lajia ihminen suunnilleen yhtä hyvin kuin eläintarhan jääkarhu joka on temmattu omasta ympäristöstään ja tuotu etelän helteisiin kitumaan.

 Meidän omat näkökulmamme muodostuvat kaikista persoonallisuuteemme iskostuneista vaikutteista.
Tästä omasta vinkkelistä me kukin tarkastelemme maailmaa ja toisia ihmisiä.
Kukin meistä tulee pitäneeksi omaa näkökulmaansa "oikeana".
Yhteisöihin sovellettuna kukin yhteisö tulee pitäneeksi juuri k.o. yhteisön, kulttuuripiirin, näkökulmaa samaten oikeana.

Tällaisesta ajattelutavasta on näytteitä vaikka millä mitalla.  Juuri äsken kerrottiin Helsingin Sanomissa Ari Turusen kirjasta joka käsittelee vanhoja karttoja.  Yksi toisensa jälkeen ilmoittavat maailman keskipisteeksi sen paikan  missä kukin niistä  on laadittu, ja poliittinen tendenssi paistaa läpi niistä kaikista.
Tällainen ajattelutapa on täysin suhteellisuusperiaatteen mukaista. Siinä toteutuu se mikä esmes mekaanista liikettä tarkkaillessa: liike on havaittavissa vain suhteessa johonkin toiseen kappaleeseen, ja oman tarkastelupaikkamme tulemme nimenneeksi "inertiaalipisteeksi".
Periaatteessa siis tässä ei tapahdu mitään väärää.
Vääryydet syntyvätkin vasta siinä vaiheessa kun oman näkökulman puolustaminen johtaa siihen että siitä ei olekaan itsellemme hyötyä, vaan vahinkoa.

Historiaa lukiessamme tunnemme kiukun sekaista huvittuneisuutta arvioidessamme niitä ratkaisuja mitä esi-isämme ovat tehneet.

Museoitu uhrikivi

Kun vaikkapa tapaamme metsässä uhrikiven, ajattelemme että "noihin koloihin ne raukat pistivät tuskalla hankittuja elintarvikkeita muka uhreiksi jumalille, vaikka itse söivät mahdollisesti pettuleipää".
Onhan kannanotto sinänsä rationaalinen. Nimittäin nykyihmisen näkökulmasta, joka on kadottanut kaiken yhteytensä sekä hengellisyyteen että luontoon.

Monet niistä jotka ovat paheksuen katselleet pakanallisia uhrikuppeja metsän kivissä käyvät  itsekin kirkossa syömässä kristuksen ruumista ja juomassa hänen vertansa, mitä nyt on pidettävä vähintäänkin yhtä epärationaalisena kuin uhrausta; eihän öylätissä ole mitään ravintoarvoa, enempää kuin siinä pienessä viinitilkassa päihde arvoa tai muuta arvoa; siltikin tätä tapaa harrastavat kertovat tuntevansa, että saavat siitä samantapaisen yhteyden johonkin mikä ei ole järjellä tajuttavissa mutta

Öylätti on saatu

koetaan silti olemassaolevaksi.

Historian kannalta merkittävää on, miten usein ja miten paljon tuontapaiset käyttäytymismallit ovat vaikuttaneet kaikkeen päätöksentekoon, kaikkeen joukkotoimintaa, mitä ihmiset ovat yleensä yhteisöinä tehneet.
Ja koska niin on ollut ennen, niin niin täytyy olla nytkin, pitää vain herätä havaitsemaan se.

Mutta teemamme on trialismi.
Se meistä, mikä sijaitsee  kolmion ytimessä kokee olevansa yksi ja jakamaton. Ainakin jos se on terve. Jos mieli on terve!



 Teemamme kannalta on merkittävää, että tässä toteutuu kolmiomme kahden sivun, psyykkisen ja spirituaalisen, kohtaaminen.  Rakenne osoittautuu häilyväksi siksi, että sekä me yksilöt että meidän muodostamamme yhteisöt toimivat lopulta yhden päätöksen mukaisesti, ja siinä ei juuri mietitä että onko tämä nyt psyykkinen vai spirituaalinen. 
Häilyvyydessään aivan vastaavan sidoksen muodostaa kolmiomme kulma missä fyysinen kohtaa psyykkisen.
Fyysistä hyvinvointia on aina tavoiteltu. Siihen ei kuulu tietystikään pelkkä ravitsemus- ja asumisolojen mallikelpoisuus, vaan lisäksi hyvä fyysinen kunto.
Kunto ei ole sama kuin ravinnon riittävyys, ja nykyään meillä ylensyönti  on alkanut rappeuttaa fyysistä kuntoa.
Vaikka tämä tiedetään, psyykkinen äly ei ole keksinyt keinoja tilanteen korjaamiseksi, vaan  Olympia aatteessa ilmaistua kunnon kohottamisen tavoite ”Citius, altius, fortius”   toteutuu todellisuudessa muodossa ”Nopeammin, enempi, vähemmällä vaivalla”.

Tällaisia siis olemme, kolmesta hyvin häilyvästi mutta silti kiinteästi toisiinsa sitoutuneista kolmesta elementistä me koostumme.

Ja niinkuin on ylhäällä, niin on myös alhaalla, kuten hermeettinen laki määrittelee.
Olisiko siis mahdollista, että yhteisöjen historiat olisivat ymmärrettävissä ilman tämän rakenteen ymmärtämistä?
Ei tietenkään ole.  Koko ihmiskunnan historia on tällaisten kolmioiden yhteiseloa, milloin toisiaan täydentäen, milloin törmäillen holtittomasti toisiinsa.
Ja onpa sanottava, että historia käy hyvän joukon ymmärrettävämmäksi kun valitaan työhypoteesiksi trialismi, sensijaan että katsottaisiin historiaa sualistisen paradigman valossa.

Suorastaan loistava pelkistyy näiden elementtien  toimint
atapa  Antiikin Kreikan kahden kaupungin , Spartan ja Ateenan tarinoissa.
Vielä tänäkin päivänä Sparta elää erilaisissa Spartakiaadi-tapahtumissa sekä monien urheiluseurojen nimissä. Tämä juontaa tietysti Spartan fyysistä kuntoa ihannoineesta kulttuurista.

Spartan poikia sulkeisissa

Ateenan nimi puolestaan elää filosofian ja sitä myötä perustieteiden kuten matematiikan ja fysiikan kehtona, eikä sitä yksikään koulunopettaja jätä sitä mainitsematta aina kun tulee kyse jonkin idean alkuperästä.
Ja kummastakin trendistä riippumatta hengellisyys eli omaa elämäänsä kummankin yhteisön keskuudessa, näytellen milloin edistyksellistä, milloin taantumuksellista osaa, kuten se tekee nykyäänkin.

Platon akatemiassaan.

Hengellisyyden l. tässä tapauksessa uskonnollisen aspektin rooli on lujittaa yksilön sisäistä rakennetta. Tai paremminkin se kuuluu tuohon sisäiseen rakenteeseen niin että koko rakenne ei ole ymmärrettävissä ilman sitä.

 Yhteisöä tasolle siirrettynä tehtäväksi muodostui lujittaa yhteisö niin  kiinteäksi, että se kykeni riittävään yksituumaisuuteen ulkopolitiikassa, ennen kaikkea itsepuolustuksessa.
Siihen ei olisi kyennyt enempää henkisen kulttuurin kuin fyysisen kulttuurinkaan toiminta, tarvittiin välttämättä jumala, joka ottaa suojelukseensa juuri tämän yhteisön, tämän kaupungin tämän maan.  Niin sotaan siis lähdettiin säännönmukaisesti puolustamaan paikallista jumalaa. Se ei suinkaan ollut Herra Sebaotin erikoisuus, yksinoikeudesta puhumattakaan.

Näin on kolmiomme kierretty ympäri, kaikki sivut on yhdistetty, ja siinä keskellä olemme tarkkailemassa mitä tapahtuu.


 Mielen kannalta, joksi tämä "tarkkailija" on käsitettävä, kolmion sisällä, ympäröivissä seinissä ilmenee eroja näkyvyydessä.

Fyysinen minämme on "itsestäänselvyys", koska kuva siitä on muodostunut kannaltamme ylimuistoisena aikana, vauvaiässä nimittäin.

Psyykkinen minämme taas vaatii jonkin verran vaivannäköä tiedostaa, ja sen olemassaoloa ovat filosofit monin eri tavoin yrittäneet todistaa.
Tunnettu on Rene Descartesin, maineikkaan dualistin, lentävä lause "ajattelin, siis olen olemassa".  Muitkin on.

Ja sitten se viimeinen, spirituaalinen puoli, on niin hennon oloinen ja läpinäkyvä että sitä on todella vaikea mieltää.
Juuri siitä syystä se on sysätty ihmisen ulkopuoliseksi, jumalan hoitelemaksi asiaksi, joka johtaa mieleemme jumalallisia ideoita, illuminaatioita, kuten asian ilmaisi toinen tunnettu dualisti, kirkkoisä Augustinus.

Kolmio elävässä elämässä

Abstraktit asiat vaativat avautuakseen aina jonkin verran ns. mielikuvitusta.
Paradigma muodostuukin juuri siitä, kun omaksuttua mielikuvaa aletaan pitää itsestäänselvyytenä.
Siten trialismin ymmärtäminen ei poikkea millään tavalla dualismin tai monismin ymmärtämisestä.

Mielikuvitus on aina ymmärtämisen välttämätön edellytys, se sisältyy ymmärtämisen mekanismiin.
Sen vuoksi tuskin mitään kaavaa voidaan selittää turvautumatta allegorioihin.

Taapero piinaa Äitiä kysymyksillä

Ajattelun alkutilahan biologisessa historiassamme on se, että ei ole ajateltu yhtään mitään, vaan kaikki havaittu on otettu annettuna. Jokainen meistä on lapsuudessa tajunnan herätessä kokenut tuon vaiheen, ja joidenkin muisti yltää seuraaman tuon tajnnan heräämisen vaiheita.  Sitähän juuri saamme todistaa vastaillessamme "miksi-ikäiseten " lasten kysymyksiin.

Trialismia kannattaa siis lähestyä pitäen mielessä, että dualistinen ajattelumalli on osoittautunut riittämättömäksi, ja tarvitaan paradigman muutos, uusi ajattelumalli, jotta päästään ulos umpikujasta.

Vai väittääkö joku että emme ole umpikujassa kun esmes joudumme joka päivä miettimään miten  tuotantoa saataisiin lisättyä saman aikaisesti kun tiedämme että maapallon kuormituskyky on jo ylitetty ja parhaat voimat pitäisi olla pohtimassa miten sen riiston asetetta saataisiin  supistettua.

Kuvata ihmistä piirtämällä kolmio ja nimeämällä sen sivut ja kulmat ihmisen eri puoliksi on allegorian käyttöä tyypillisimmillään.

Kun suljemme silmämme tarkkaillaksemme itseämme dualistisen paradigman läpi, niin mielemme, siis se mikä tarkkailee, on kahden navan välissä, sanoisiko putkessa, ja ärsykkeitä tulee kummastakin päästä, fyysiseltä ja psyykkiseltä puolelta. Näin miellämme itsemme kaksinaiseksi (kaksinapaiseksi!) kokonaisuudeksi.

Sensijaan, kun trialistisen paradigman omaksunut tarkkailee itseään, hän kokee oman mielensä ikäänkuin kolmen seinän ympäröimässä tilassa. Näistä fyysinen ja psyykkinen ovat välittömästi havaittavissa ja voimme suoralta kädeltä sanoa miltä ne kumpikin tuntuvat.
Kolmas seinä, spirituaalinen, käyttäytyy niinkuin se olisi lasia, vieläpä niin kirkasta lasia, että sitä ei sellaisenaan voi lainkaan havainnoida.

Tämä asiantila on johtanut siihen, että melkoinen osa kansasta sekä "tiedeyhteisö"  kokonaisuudessaan kiistää sen olemassaolon, pyrkien selittämään kaikki sen ilmentymät aivotutkimuksella ja psykologialla, siis psyykkisin ja fyysisin keinoin.

Mistä sitten voi tietää, että tuo "kolmas seinä" ylipäätään on todellinen?

Itse asiassa meillä on vaikka miten paljon sekä viitteitä että kokemusta olemuksemme spirituaalisen puolen todellisuudesta. Koko ihmisen tunnettu tajuinen historia on täynnä merkkejä kipuilusta tuon asian kanssa. Säilyneet todisteet varhaisista uskonnonharjoittamisesta usein julmine ja meistä kummallisine tapoineen ovat yksi niistä.  Ennen uskontoja tod. näk. asia on hyväksytty mitään selityksiä vaatimatta, niinkuin sen hyväksyvät eläimet. 
Paavalin yritykset ahtaa kolminaista olemustamme kaksinaiseen muottiin paljastuu tämän saman kipuilun jatkoksi, ja vaikutelma senkun vahvistuu kun tarkastelemme, mitä vaikutuksia tuolla dualismilla on historian kuluessa ollut.

Ja meidän päivinämme dualistinen kipuilu jatkuu talouselämässä, kansallisessa ja kansainvälisessä politiikassa, kaikkialla.


Kaikki olemme ajoittain tekemisissä asioiden kanssa joiden selittämiseen kaksinapa ajattelu ei kertakaikkiaan riitä, kaikki tunnemme sisäiset ristiriidat jotka eivät ota asettuakseen millään järkeilyllä. Osalle on tuttua sisäisten  ristiriitojen kärjistyminen huumeriippuvuudeksi, jota vastaan taistelleessa viimeistään huomaa, että psyykkiset voimavarat eivät riitä mihinkään, kun on kyse oman elämänsä hallinnasta.
Mistään maneerista ei tarhdo päästä irti sillä, että *tietää  sen vääräksi ja *tahtoo siitä irti.

Käy ilmeiseksi että ongelmat ovat jossain aivan muualla kuin siellä missä tieto ja tahto sijaitsevat.
Ne ovat siis täysin vääriä työkaluja k.o. tehtävään.


Ja sitten mieleen vain yhtäkkiä putkahtaa ratkaisu, ja usein täydellinen varmuus sen oikeellisuudesta. Siellä se sitten vain odottaa toimeenpanoa, joka onkin tässä vaiheessa suhteellisen helppoa, onhan päätös tehty.
Tässä on kysymys hengellisen tason toiminnasta. Juuri tätä *mielenvoiman kanavoimista pitää kaikkinainen  dualistinen ajattelu itsemem ulkopuolisten henkiolentojen aikaansaannoksena.

Kolmio herää eloon

Kolmio on jähmeän oloinen kohde, kun sen näkee paperille piirrettynä.

Elävässä elämässä, kaikkialla missä trigonometrisia funktioita käytetään ilmiöiden kuvaamiseen, sen sivut ja kulmat ovat kuitenkin alituisessa muutoksen tilassa, niin että jokaisen muutos näyttää vaikuttavan kaikkiin muihin.

Tapausta "ihminen" tarkasteltaessa tästä on mielenkiintoisia seuraamuksia.

Tavallinen arkipuhe (näytteleminen poislukien)  määritellä kuuluvaksi tiettyyn tyylilajiin jolle ominaista on ymmärrettävyys. Tämä koskee rupattelua kahvipöydässä siinä kuin  tieteellistä esitelmääkin
Tietysti riippuu puhujasta ja kuuntelijasta miten hyvin tämä onnistuu, mutta vaikka ei onnistuisikaan, se ei itse tapahtumaa siirrä mihinkään muulle tasolle. Se on ja pysyy sielullisena, psyykkisenä.

Papeilla saarnamiehillä "itse teossa" äänikin muuttuu sellaiseksi jota kukaan ihminen ei käytä normaalipuheessaan, eivät he itsekään. Tämä koskee sekä liturgiaa että saarnaa.
Selitys on ilmeinen: ollaan selittämässä psyykkisellä tasolla sellaista mikä ei ollenkaan taivu psyykkisen käsitteistön piiriin, siitä aiheutuu ristiriita jota yritetään sovittaa tyypillisesti luonnottomalla elehtimisellä ja ilmehtimisellä sekä kummallisilla, arkielämälle vierailla, äänenpainoilla.

Saarnamies vauhdissa.

Hengellinen asia ei ole kuvattavissa psyykkisin menetelmin.

Selitystä suorituksen jälkeen. Miten mielenkiintoista!

Aivan samoin urheilijain haastattelut ovat useimmiten käsittämätöntä mongerrusta, eikä tämä riipu ollenkaan a.o. urheilijan sivistystasosta.
Tässä ei nyt puhuta siitä etteikö urheilija ja valmentaja tekisi useinkin sekä älyllisiä että älykkäitä analyysejä eri suorituksista, vieläpä niin että asiaan vihkiytymätönkin sen ymnmärtää. Tarkoitan niitä pukukopin ovella tapahtuvia pikahaastatteluja, joissa on tarkoitus välittää äsken tapahtuneen suorituksen tunnelmia suuren yleisön
tietoon.
Mutta urheilusuoritus nyt kertakaikkiaan on niin puhtaasti fyysinen tapahtuma, että kokemuksena sen siirtäminen psyykkiselle kielelle ei onnistu.
Monenlaisia töksähdyksiäkin on näissä yhteyksissä kuultu, kerrotaan erään tunnetun mäkihyppääjän vastanneen turhautuneena tuollaiseen "mitä mielessä"-kysymykseen että "pilluhan se on aina mielessä"

Näin sekä hengellinen että fyysinen tapahtuma poikkeavat niin paljon psyykkisestä, että ne eivät taivu sille kielelle mitä ihminen tavallisesti puhuu.

Edellisissä  esimerkeissä ilmenee, miten hengellinen ja fyysinen puoli joutuvat ristiriitaan psyykksisen puolen kanssa.

Mutta voivat ne joutua keskenäänkin ristiriitaan.  Selkeän osoituksen siitä saa kun menee vaikka katoliseen katedraaliin messun aikana. Ne paheksuvat silmäykset joita saa osakseen kun polvistuu tai tekee ristinmerkin (fyysisiä suorituksia kumpikin!) väärällä tavalla puhuvat omaa  kieltään.

Islamilaisiin moskeijoihin  en uskaltaisi mennä edes kokeilemaan.
---






. 

Trialismi

 Trialismin paikka

Dualismi on yleisesti tunnettu malli filosofiassa. Sen mukaan maailma ja kaikki olevainen siinä jakaantuu selkeästi kahteen kategoriaan, nim. aineelliseen ja henkiseen. Tässä sitten sekoillaan käsitteidenkanssa, milloin puhutaan henkisestä, milloin hengellisestä, milloin "henkisestä ja hengellisestä niinkuin aineellisen vastakohtana. Sekoilu johtuu siitä, että tiede ei tunnusta edes olemassaolevaksi sellaista "hengellisyyttä" joka jotenkin poikkeaa olemukseltaan "henkisestä", mutta kun tiedeyhteisö ei pääse, demokratian nimessä, yksin päättämään käytettävästä käsitteistöstä niin tilanne on se mikä on.

Dualismin vastakohtana on pidettävä monismia, ajattelutapaa jonka mukaan kaikki on yhtä ja samaa alkuperää.
Kristillistä kulttuuria voidaan pitää dualistisena sen voimakas ruumis-sielu asetelman kautta jota se ylläpitää.
Monistisesta käy esimerkiksi vaikka marxilainen dialektinen materialismi, sillä sen mukaan materia on ainoa mitä on olemassa. "Ainoa kriteeri johon olemme materian sitoneet on, että se on objektiivisesti olemassa" kirjoitti Lenin.

Lenin

Tämän mukaan kaikki aatteet ja uskonot ja ihmisen henkiset savutukset ja ideologiat ym. ovat ilmiselvästi materiaa kaikki, koska niiden objektiivista olemassaoloa ei voida kiistää. Myöskin niitä voidaan käsitellä ja ymmärtää tyystin materiaalisten lakien perusteella.

Sekä dualismista että monismista löytyy Wikipediasta riittävästi aineistoa jotta sanojen merkityssisältö ja käyttö tulee selväksi.

Samoin ei ole trialismin laita.
Kun esim. pistätte Googleen hakusanaksi "trialismi", olette vaarassa ohjautua vaikkapa juuri tähän minun blogiini.

Suomenkielisessä Wikipediasa siitä ei sanota mitään.
Sensijaan esmes espanhjankielisestä löytyy artikkeli koskien Saksasta juutalaisvainoja Argentiinaan paennutta immigranttia nimeltä Werner Goldschmidt, lakitieteilijää, joka kehitti juridisena *trialismina tunnetun* (?) opin.  Sen mukaan

Werner Goldschmidt

John Cottingham

juridiikan maailmassa vallitsee kolminaisuus käyttäytyminen, normit ja arvot.

Lähtökohta vaikuttaa järkevältä, mutta en tiedä että teoria olisi saavuttanut sen kummempaa suosiota, koskapa siitä ei muualta edes mainintoja löydy.

Englanninkielisessä Wikipediassa taas, jonne ohjautuu kun jättää suomelle tyypillisen vokaalin pois hakusanan perästä, kerrotaan hyvin lyhyesti trialismista seurtaavaa:
Itse kääntämääni:

René saa kyytiä

"Filosofisen trialismin esitteli John Cottingham vaihtoehtona René Descartesin edustamalle dualistiselle sielu-ruumis tulkinnalle.
Trialismi säilyttää sielun ja ruumiin  substanssit, mutta lisää kolmannen, tunteen, joka esiintyy liitossa yhdessä sielun ja ruumiin kanssa.Tämä mahdollistaa eläinten, joilta puuttuu ajattelukyky, tarkastelun tuntevina olioina eikä pelkkinä koneina.

Kristillinen trialismin on oppi jonka mukaan ihminen koostuu kolmesta ydinosasta (essence) nimittäin ruumiista sielusta ja hengestä, perustuen 1. Tessalonkalaiskalaiskirjeen 5:23 kirjaimelliseen tulkintaan:
"mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen."
Tämä oppi katsoo sielun ja hengen ja ruumiin kuuluvan samaan unioniin, jne.. "

Filosofisessa trialismissa huomio kiintyy lähinnä seuraavaan:
Kun ajattelee, että Rene Descartes vaikutti 1600- luvun alkupuoliskolla, ja John Cottingham taas on käytännöllisesti katsoen meidän aikalaisemme (tietääkseni tämä
brittiläinen yliopistomies on yhäti elossa!)  niin on sanottava että kovin kiivasta vauhtia ei filosofinen trialismi ole pitänyt ilmaantumisellaan
.

Melkeinpä samaa on sanottava kristillisestä trialismista.

Kuten huomasittekin, tuossa Wikipedian selostuksessa mainitaan sama

Paavali

Tessaloknikalaiskirjeen kohta, jonka minäkin olin tonkinut esiin jo edelliseen kirjoitukseeni.

Aikaisemmin olen maininnut, että Paavalin oli täytynyt olla kosketuksissa johonkin antiikin aikana vaikuttaneeseen trialismin aatteeseen, tai ainakin sellaisen itumuotoon, siksi johdonmukaisesti hänen käyttämänsä käsitteistö sivuaa trialismia.
Mutta ainoastaan sivuaa, ei päädy siihen puhumattakaan että olisi johdonmukaisesti trialistinen.
Kuten aikaisemmin sanoin, tuo Tess. 5:23 on yksi ainoa, siis mitä ilmeisimmin satunnaisesti esiintyvä ilmaus asiasta josta yhtä satunnaisesti on käytetty viittä kuutta toisenlaista ilmaisua muissa yhteyksissä

Minusta näyttää siltä, että Paavali on vain puolittain tiedostanut olevansa tekemisissä trialismin kanssa, ja on joutunut käyttämään paljon energiaansa sen ahtamiseksi dualismin asuun.
Voisi melkein sanoa, että tämän kristillisen teologian perustajan opissa trialistisen ihmiskäsityksen peittely on peräti johtava teema.
---

Sen paremmin ei onnistunut kirkkoisä Augustinuskaan.

 Augustinuksen merkittävin opetus kulminoituu ns. illuminaatio-oppiin, jonka mukaan kaikki tietäminen ja ajattelu perustuu näkymättömiin ideoihin, jotka voidaan tuntea vain Logokselta tulevan valaisun kautta.
Tässä näkyy miten hänellä trialismi muuttuu dualismiksi.
Mitä ne sellaiset "näkymättömät ideat" nimittäin ovat?
No ihan yksinkertaisen arkitodellisuuden kokemuksen perusteella (puhun jokaisen meditoijan kokemuksista)  niitä ehdotuksia jotka eivät tule ihmisen itsensä psyykkiseltä taholta, vaan spirituaaliselta taholta. Ja kyse on nimenomaan tahoista, ei tasoista, sillä yksi kolmion sivu ei voi olla toisen alla eikä päällä.


Myös pakanat pystyvät Augustinuksen mukaan tietämään mikä on hyvää ja tuntemaan Jumalan näkymättömän olemuksen...
Miksi eivät pystyisi, olemmehan me pakanatkin kolmitahoisia :)

Augustinus piispana

 Augustinuksella siis kaiken tiedon lähtökohta olivat Jumalalla olevat ideat. Tämän ajattelutavan hän oli omaksunut Platonilta.

Tieto ideoista tuli ihmiseen Jumalalta "illuminaation" kautta eli valon kaltaisesti – jumalallinen henki (mundus intelligibilis) säteilee nämä ideat suoraan ihmismieleen.

Niin niin, katsokaa, miten oikeassa hän olikaan, sinne ne mieleen ilmaantuvat.

 Näin tieto voitiin löytää ihmisestä itsestään, ei hänen ulkopuoleltaan.


    »Älä mene ulkopuolellesi, vaan palaa itseesi. Totuus asuu ihmisen sisällä, ja jos havaitset luontosi muuttuvaksi, nouse yläpuolellesi. Mutta muista noustessasi, että nostat itsesi järkisielusi yläpuolelle. Pyri siis tavoittamaan paikka, jossa järjen tosi valo sytytetään. Sillä mihin jokainen hyvä järkensä käyttäjä pyrkisi, ellei totuuteen?[»
(lainaus Wikipedian mukaan kirjoituksestaan 'Oikeasta uskosta", ei liene suomennettu.)
Miten oikeassa hän olikaan totuuden asuinsijaa määritellessään.

Kolminaisuusoppi

Trialismin kanssa ollaan tekemisissä myös ns. kolminaisuusopissa, jonka muotoilijana Augustinusta pidetään.

Ja miten läheltä hän sivuaakaan varsinaista trialistista ihmiskäsitystä
käyttäessään kolminaisuusopin selventämisessä mallina ihmissielua. Isä, kaiken olemisen lähde, vastasi hänen mukaansa ihmisen muistia, poika ihmisen aktiivista ajattelua ja kommunikaatiota ja pyhä henki ihmisen tahtoa ja rakkautta.

Mutta tässä näkyy miten johdonmukainen trialismi sysätään syrjään. Kun Paavali puhui tessalonikalaiskirjeessä hengestä, sielusta ja ruumiista ihmisen sisäisinä substansseina, niin tässä on koko konkkaronkka heijastettu ihmisen ulkopuolelle, siihen ajatushirviöön joka tunnetaan nimellä "pyhä kolminaisuus". Sen opin tulkintaristiriidat aiheuttivatkin sitten koko krist. kirkon hajoamisen itäiseen, ortodoksiseen ja läntiseen, katoliseen osaan.
Niin tapaa käydä ajatusrakennelmien kanssa sillä ne kasvavat aina ylisuuriksi kuunes sortuvat, ja mielenrauhaa niistä ei löydy.

Mielenrauha olisi löytynyt Augustinuksellekin sisäistä kautta, meditaation kautta, jos hän olisi seurannut jo löytämäänsä oikeaa jälkeä...