Trialismi yksilössä ja yhteisössä

On mielenkiintoista tarkastella ihmistä minkä hyvänsä paradigman kautta. Kyse on näkökulmista, ja kustakin kulmasta katsellessa näköala on aina omanlaisensa.
Vielä sitäkin kiintoisampaa on siirtää koko tarkastelukulma yhteisölliseksi, ja havaita miten samat yksilöitä koskevat lainalaisuudet toteutuvat yhteisöissä, yhteiskunnissa,  ja sitä myötä koko maailman historiassa.
Se on välttämätöntäkin, sillä yhteisö muodostaa ihmisen luontaisen esiintymisympäristön, kontekstin. Siitä erilleen temmattu yksilö edustaa lajia ihminen suunnilleen yhtä hyvin kuin eläintarhan jääkarhu joka on temmattu omasta ympäristöstään ja tuotu etelän helteisiin kitumaan.

 Meidän omat näkökulmamme muodostuvat kaikista persoonallisuuteemme iskostuneista vaikutteista.
Tästä omasta vinkkelistä me kukin tarkastelemme maailmaa ja toisia ihmisiä.
Kukin meistä tulee pitäneeksi omaa näkökulmaansa "oikeana".
Yhteisöihin sovellettuna kukin yhteisö tulee pitäneeksi juuri k.o. yhteisön, kulttuuripiirin, näkökulmaa samaten oikeana.

Tällaisesta ajattelutavasta on näytteitä vaikka millä mitalla.  Juuri äsken kerrottiin Helsingin Sanomissa Ari Turusen kirjasta joka käsittelee vanhoja karttoja.  Yksi toisensa jälkeen ilmoittavat maailman keskipisteeksi sen paikan  missä kukin niistä  on laadittu, ja poliittinen tendenssi paistaa läpi niistä kaikista.
Tällainen ajattelutapa on täysin suhteellisuusperiaatteen mukaista. Siinä toteutuu se mikä esmes mekaanista liikettä tarkkaillessa: liike on havaittavissa vain suhteessa johonkin toiseen kappaleeseen, ja oman tarkastelupaikkamme tulemme nimenneeksi "inertiaalipisteeksi".
Periaatteessa siis tässä ei tapahdu mitään väärää.
Vääryydet syntyvätkin vasta siinä vaiheessa kun oman näkökulman puolustaminen johtaa siihen että siitä ei olekaan itsellemme hyötyä, vaan vahinkoa.

Historiaa lukiessamme tunnemme kiukun sekaista huvittuneisuutta arvioidessamme niitä ratkaisuja mitä esi-isämme ovat tehneet.

Museoitu uhrikivi

Kun vaikkapa tapaamme metsässä uhrikiven, ajattelemme että "noihin koloihin ne raukat pistivät tuskalla hankittuja elintarvikkeita muka uhreiksi jumalille, vaikka itse söivät mahdollisesti pettuleipää".
Onhan kannanotto sinänsä rationaalinen. Nimittäin nykyihmisen näkökulmasta, joka on kadottanut kaiken yhteytensä sekä hengellisyyteen että luontoon.

Monet niistä jotka ovat paheksuen katselleet pakanallisia uhrikuppeja metsän kivissä käyvät  itsekin kirkossa syömässä kristuksen ruumista ja juomassa hänen vertansa, mitä nyt on pidettävä vähintäänkin yhtä epärationaalisena kuin uhrausta; eihän öylätissä ole mitään ravintoarvoa, enempää kuin siinä pienessä viinitilkassa päihde arvoa tai muuta arvoa; siltikin tätä tapaa harrastavat kertovat tuntevansa, että saavat siitä samantapaisen yhteyden johonkin mikä ei ole järjellä tajuttavissa mutta

Öylätti on saatu

koetaan silti olemassaolevaksi.

Historian kannalta merkittävää on, miten usein ja miten paljon tuontapaiset käyttäytymismallit ovat vaikuttaneet kaikkeen päätöksentekoon, kaikkeen joukkotoimintaa, mitä ihmiset ovat yleensä yhteisöinä tehneet.
Ja koska niin on ollut ennen, niin niin täytyy olla nytkin, pitää vain herätä havaitsemaan se.

Mutta teemamme on trialismi.
Se meistä, mikä sijaitsee  kolmion ytimessä kokee olevansa yksi ja jakamaton. Ainakin jos se on terve. Jos mieli on terve!



 Teemamme kannalta on merkittävää, että tässä toteutuu kolmiomme kahden sivun, psyykkisen ja spirituaalisen, kohtaaminen.  Rakenne osoittautuu häilyväksi siksi, että sekä me yksilöt että meidän muodostamamme yhteisöt toimivat lopulta yhden päätöksen mukaisesti, ja siinä ei juuri mietitä että onko tämä nyt psyykkinen vai spirituaalinen. 
Häilyvyydessään aivan vastaavan sidoksen muodostaa kolmiomme kulma missä fyysinen kohtaa psyykkisen.
Fyysistä hyvinvointia on aina tavoiteltu. Siihen ei kuulu tietystikään pelkkä ravitsemus- ja asumisolojen mallikelpoisuus, vaan lisäksi hyvä fyysinen kunto.
Kunto ei ole sama kuin ravinnon riittävyys, ja nykyään meillä ylensyönti  on alkanut rappeuttaa fyysistä kuntoa.
Vaikka tämä tiedetään, psyykkinen äly ei ole keksinyt keinoja tilanteen korjaamiseksi, vaan  Olympia aatteessa ilmaistua kunnon kohottamisen tavoite ”Citius, altius, fortius”   toteutuu todellisuudessa muodossa ”Nopeammin, enempi, vähemmällä vaivalla”.

Tällaisia siis olemme, kolmesta hyvin häilyvästi mutta silti kiinteästi toisiinsa sitoutuneista kolmesta elementistä me koostumme.

Ja niinkuin on ylhäällä, niin on myös alhaalla, kuten hermeettinen laki määrittelee.
Olisiko siis mahdollista, että yhteisöjen historiat olisivat ymmärrettävissä ilman tämän rakenteen ymmärtämistä?
Ei tietenkään ole.  Koko ihmiskunnan historia on tällaisten kolmioiden yhteiseloa, milloin toisiaan täydentäen, milloin törmäillen holtittomasti toisiinsa.
Ja onpa sanottava, että historia käy hyvän joukon ymmärrettävämmäksi kun valitaan työhypoteesiksi trialismi, sensijaan että katsottaisiin historiaa sualistisen paradigman valossa.

Suorastaan loistava pelkistyy näiden elementtien  toimint
atapa  Antiikin Kreikan kahden kaupungin , Spartan ja Ateenan tarinoissa.
Vielä tänäkin päivänä Sparta elää erilaisissa Spartakiaadi-tapahtumissa sekä monien urheiluseurojen nimissä. Tämä juontaa tietysti Spartan fyysistä kuntoa ihannoineesta kulttuurista.

Spartan poikia sulkeisissa

Ateenan nimi puolestaan elää filosofian ja sitä myötä perustieteiden kuten matematiikan ja fysiikan kehtona, eikä sitä yksikään koulunopettaja jätä sitä mainitsematta aina kun tulee kyse jonkin idean alkuperästä.
Ja kummastakin trendistä riippumatta hengellisyys eli omaa elämäänsä kummankin yhteisön keskuudessa, näytellen milloin edistyksellistä, milloin taantumuksellista osaa, kuten se tekee nykyäänkin.

Platon akatemiassaan.

Hengellisyyden l. tässä tapauksessa uskonnollisen aspektin rooli on lujittaa yksilön sisäistä rakennetta. Tai paremminkin se kuuluu tuohon sisäiseen rakenteeseen niin että koko rakenne ei ole ymmärrettävissä ilman sitä.

 Yhteisöä tasolle siirrettynä tehtäväksi muodostui lujittaa yhteisö niin  kiinteäksi, että se kykeni riittävään yksituumaisuuteen ulkopolitiikassa, ennen kaikkea itsepuolustuksessa.
Siihen ei olisi kyennyt enempää henkisen kulttuurin kuin fyysisen kulttuurinkaan toiminta, tarvittiin välttämättä jumala, joka ottaa suojelukseensa juuri tämän yhteisön, tämän kaupungin tämän maan.  Niin sotaan siis lähdettiin säännönmukaisesti puolustamaan paikallista jumalaa. Se ei suinkaan ollut Herra Sebaotin erikoisuus, yksinoikeudesta puhumattakaan.

Näin on kolmiomme kierretty ympäri, kaikki sivut on yhdistetty, ja siinä keskellä olemme tarkkailemassa mitä tapahtuu.


 Mielen kannalta, joksi tämä "tarkkailija" on käsitettävä, kolmion sisällä, ympäröivissä seinissä ilmenee eroja näkyvyydessä.

Fyysinen minämme on "itsestäänselvyys", koska kuva siitä on muodostunut kannaltamme ylimuistoisena aikana, vauvaiässä nimittäin.

Psyykkinen minämme taas vaatii jonkin verran vaivannäköä tiedostaa, ja sen olemassaoloa ovat filosofit monin eri tavoin yrittäneet todistaa.
Tunnettu on Rene Descartesin, maineikkaan dualistin, lentävä lause "ajattelin, siis olen olemassa".  Muitkin on.

Ja sitten se viimeinen, spirituaalinen puoli, on niin hennon oloinen ja läpinäkyvä että sitä on todella vaikea mieltää.
Juuri siitä syystä se on sysätty ihmisen ulkopuoliseksi, jumalan hoitelemaksi asiaksi, joka johtaa mieleemme jumalallisia ideoita, illuminaatioita, kuten asian ilmaisi toinen tunnettu dualisti, kirkkoisä Augustinus.