Abstraktit asiat vaativat avautuakseen aina jonkin verran ns. mielikuvitusta.
Paradigma muodostuukin juuri siitä, kun omaksuttua mielikuvaa aletaan pitää itsestäänselvyytenä.
Siten trialismin ymmärtäminen ei poikkea millään tavalla dualismin tai monismin ymmärtämisestä.
Mielikuvitus on aina ymmärtämisen välttämätön edellytys, se sisältyy ymmärtämisen mekanismiin.
Sen vuoksi tuskin mitään kaavaa voidaan selittää turvautumatta allegorioihin.
![]() |
Taapero piinaa Äitiä kysymyksillä |
Trialismia kannattaa siis lähestyä pitäen mielessä, että dualistinen ajattelumalli on osoittautunut riittämättömäksi, ja tarvitaan paradigman muutos, uusi ajattelumalli, jotta päästään ulos umpikujasta.
Vai väittääkö joku että emme ole umpikujassa kun esmes joudumme joka päivä miettimään miten tuotantoa saataisiin lisättyä saman aikaisesti kun tiedämme että maapallon kuormituskyky on jo ylitetty ja parhaat voimat pitäisi olla pohtimassa miten sen riiston asetetta saataisiin supistettua.
Kuvata ihmistä piirtämällä kolmio ja nimeämällä sen sivut ja kulmat ihmisen eri puoliksi on allegorian käyttöä tyypillisimmillään.
Kun suljemme silmämme tarkkaillaksemme itseämme dualistisen paradigman läpi, niin mielemme, siis se mikä tarkkailee, on kahden navan välissä, sanoisiko putkessa, ja ärsykkeitä tulee kummastakin päästä, fyysiseltä ja psyykkiseltä puolelta. Näin miellämme itsemme kaksinaiseksi (kaksinapaiseksi!) kokonaisuudeksi.
Sensijaan, kun trialistisen paradigman omaksunut tarkkailee itseään, hän kokee oman mielensä ikäänkuin kolmen seinän ympäröimässä tilassa. Näistä fyysinen ja psyykkinen ovat välittömästi havaittavissa ja voimme suoralta kädeltä sanoa miltä ne kumpikin tuntuvat.
Kolmas seinä, spirituaalinen, käyttäytyy niinkuin se olisi lasia, vieläpä niin kirkasta lasia, että sitä ei sellaisenaan voi lainkaan havainnoida.
Tämä asiantila on johtanut siihen, että melkoinen osa kansasta sekä "tiedeyhteisö" kokonaisuudessaan kiistää sen olemassaolon, pyrkien selittämään kaikki sen ilmentymät aivotutkimuksella ja psykologialla, siis psyykkisin ja fyysisin keinoin.
Mistä sitten voi tietää, että tuo "kolmas seinä" ylipäätään on todellinen?
Itse asiassa meillä on vaikka miten paljon sekä viitteitä että kokemusta olemuksemme spirituaalisen puolen todellisuudesta. Koko ihmisen tunnettu tajuinen historia on täynnä merkkejä kipuilusta tuon asian kanssa. Säilyneet todisteet varhaisista uskonnonharjoittamisesta usein julmine ja meistä kummallisine tapoineen ovat yksi niistä. Ennen uskontoja tod. näk. asia on hyväksytty mitään selityksiä vaatimatta, niinkuin sen hyväksyvät eläimet.
Paavalin yritykset ahtaa kolminaista olemustamme kaksinaiseen muottiin paljastuu tämän saman kipuilun jatkoksi, ja vaikutelma senkun vahvistuu kun tarkastelemme, mitä vaikutuksia tuolla dualismilla on historian kuluessa ollut.
Ja meidän päivinämme dualistinen kipuilu jatkuu talouselämässä, kansallisessa ja kansainvälisessä politiikassa, kaikkialla.
Kaikki olemme ajoittain tekemisissä asioiden kanssa joiden selittämiseen kaksinapa ajattelu ei kertakaikkiaan riitä, kaikki tunnemme sisäiset ristiriidat jotka eivät ota asettuakseen millään järkeilyllä. Osalle on tuttua sisäisten ristiriitojen kärjistyminen huumeriippuvuudeksi, jota vastaan taistelleessa viimeistään huomaa, että psyykkiset voimavarat eivät riitä mihinkään, kun on kyse oman elämänsä hallinnasta.
Mistään maneerista ei tarhdo päästä irti sillä, että *tietää sen vääräksi ja *tahtoo siitä irti.
Käy ilmeiseksi että ongelmat ovat jossain aivan muualla kuin siellä missä tieto ja tahto sijaitsevat.
Ne ovat siis täysin vääriä työkaluja k.o. tehtävään.
Ja sitten mieleen vain yhtäkkiä putkahtaa ratkaisu, ja usein täydellinen varmuus sen oikeellisuudesta. Siellä se sitten vain odottaa toimeenpanoa, joka onkin tässä vaiheessa suhteellisen helppoa, onhan päätös tehty.
Tässä on kysymys hengellisen tason toiminnasta. Juuri tätä *mielenvoiman kanavoimista pitää kaikkinainen dualistinen ajattelu itsemem ulkopuolisten henkiolentojen aikaansaannoksena.
Kolmio herää eloon
Kolmio on jähmeän oloinen kohde, kun sen näkee paperille piirrettynä.
Tapausta "ihminen" tarkasteltaessa tästä on mielenkiintoisia seuraamuksia.
Tavallinen arkipuhe (näytteleminen poislukien) määritellä kuuluvaksi tiettyyn tyylilajiin jolle ominaista on ymmärrettävyys. Tämä koskee rupattelua kahvipöydässä siinä kuin tieteellistä esitelmääkin
Tietysti riippuu puhujasta ja kuuntelijasta miten hyvin tämä onnistuu, mutta vaikka ei onnistuisikaan, se ei itse tapahtumaa siirrä mihinkään muulle tasolle. Se on ja pysyy sielullisena, psyykkisenä.
Papeilla saarnamiehillä "itse teossa" äänikin muuttuu sellaiseksi jota kukaan ihminen ei käytä normaalipuheessaan, eivät he itsekään. Tämä koskee sekä liturgiaa että saarnaa.
Selitys on ilmeinen: ollaan selittämässä psyykkisellä tasolla sellaista mikä ei ollenkaan taivu psyykkisen käsitteistön piiriin, siitä aiheutuu ristiriita jota yritetään sovittaa tyypillisesti luonnottomalla elehtimisellä ja ilmehtimisellä sekä kummallisilla, arkielämälle vierailla, äänenpainoilla.
![]() |
Saarnamies vauhdissa. |
![]() |
Selitystä suorituksen jälkeen. Miten mielenkiintoista! |
Aivan samoin urheilijain haastattelut ovat useimmiten käsittämätöntä mongerrusta, eikä tämä riipu ollenkaan a.o. urheilijan sivistystasosta.
Tässä ei nyt puhuta siitä etteikö urheilija ja valmentaja tekisi useinkin sekä älyllisiä että älykkäitä analyysejä eri suorituksista, vieläpä niin että asiaan vihkiytymätönkin sen ymnmärtää. Tarkoitan niitä pukukopin ovella tapahtuvia pikahaastatteluja, joissa on tarkoitus välittää äsken tapahtuneen suorituksen tunnelmia suuren yleisön
tietoon.
Mutta urheilusuoritus nyt kertakaikkiaan on niin puhtaasti fyysinen tapahtuma, että kokemuksena sen siirtäminen psyykkiselle kielelle ei onnistu.
Monenlaisia töksähdyksiäkin on näissä yhteyksissä kuultu, kerrotaan erään tunnetun mäkihyppääjän vastanneen turhautuneena tuollaiseen "mitä mielessä"-kysymykseen että "pilluhan se on aina mielessä"
Näin sekä hengellinen että fyysinen tapahtuma poikkeavat niin paljon psyykkisestä, että ne eivät taivu sille kielelle mitä ihminen tavallisesti puhuu.
Edellisissä esimerkeissä ilmenee, miten hengellinen ja fyysinen puoli joutuvat ristiriitaan psyykksisen puolen kanssa.
Mutta voivat ne joutua keskenäänkin ristiriitaan. Selkeän osoituksen siitä saa kun menee vaikka katoliseen katedraaliin messun aikana. Ne paheksuvat silmäykset joita saa osakseen kun polvistuu tai tekee ristinmerkin (fyysisiä suorituksia kumpikin!) väärällä tavalla puhuvat omaa kieltään.
Islamilaisiin moskeijoihin en uskaltaisi mennä edes kokeilemaan.
---
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikki on sallittua kunhan vain koskee kulloistakin asiaa.