Sellaisuus

Lapsen usko ja aikuisen usko

Maailmassa ei ole teologia enempää kuin tiedemiestäkään joka ei olisi aloittanut uraansa katselemalla maailmaa pyörein silmin todeten, että "tällainen tämä on". Korostan että se ei ole kysymys vaan toteamus. Ja kuvaan kuuluu, että tehtyä havaintoa ei epäillä, ihmetellään vain.

Lapsen usko on siis kaiken lähtökohta.

Kaikki maailmankatsomukset ovat lähtöisin lapsenuskosta. Siksi ne ovat ymmärrettävissä vain lapsenuskosta käsin. Se tarkoittaa että miten tosina asianomainen itse näkemyksiään pitääkin, niissä on annos tuota alkuperäistä. Ei tietoa eikä uskoa voi säilöä tyhjiöön, sitä voi vain lisätä jo olemassa olevaan. Ja kun olemassa ei alunperin ollut muuta kuin lapsenusko, niin johtopäätös on vääjäämätön.

Millainen sisältö sitten on, se riippuu monenlaisista ulkoisista seikoista, jotka puolestaan ovat alituisessa muutoksen tilassa.

Johtuen alkuasetelmasta jokainen oppi tuomittu menemään pieleen. Yksi yhdellä, toinen toisella tavalla. Mutta kaikki jollain tavalla !

Yhtä selvää kuin pieleen meneminen on se, että ulospääsyä etsitään -- se on käsky koodissa. Niinhän puutkin kasvavat: eteenpäin ja ylöspäin ...

Marssijärjestys on siis se, että lapsenusko kerää ympärilleen aikuisen uskoa, ja yrittää muodostaa siitä tietoa. Tämä tapahtuu tietysti sekä yksilö- että varsinkin sosiaalisella tasolla. Todellisuudessa tuloksena onkin sitten myyttejä enemmän kuin tietoa. Ei ole väliä sillä, ovatko ne perustuneet jossakin jonkinlaiseen todellisuuteen; kulloisessakin nykyhetkessä ne ovat säännönmukaisesti todellisuudesta irrallaan koska niiden alkulähteitä ei muisteta eikä varsinkaan ymmärretä.

Ihmisikä määrää sen, että muistamisen ketju katkeilee.

Ilmiö on saman tapainen kuin pitkässä köydessä. Itse köysi voi olla periaatteessa vaikka loputtoman pitkä, mutta se voi koostua vain niin pitkistä kuiduista kuin on saatavissa, ja sen taas määrää raaka-aineena käytetyn kasvin fyysiset. (Itse asiassa köydestä löytyvät kuidut koostuvat sitten vielä lyhyemmistä kuiduista, sellaisista kuin nyt selluloosa koostuu!)

Lapsenusko ja aikuisen usko muodostavat yhdessä mekanismin joka mahdollistaa myyttien vuosisataisen ja -tuhantisen ylläpitämisen. Todellisuudessa sukupolvet muokkaavat niitä omien tarkoitusperiensä mukaisiksi; tässä vaikuttaa sama ihmisiän rajoite joka estää todellisen tiedon siirtymisen. Nyt se vain vaikuttaa siihen suuntaan että se pyrkii antamaan myytille nykyaikaan muka perustuvan sisällön.

Lapsenusko ja aikuisenusko ovat mahdollistaneet uskontojen säilymisen kaikkine myönteisine ja kielteisine seurauksineen.

Kielteisillä en tarkoita edes inkvisitiota, ristiretkiä ja uskonsotia.

Pahinta on että uskonto ei pelkästään ole antamatta ihmisille välineitä mielenrauhan saavuttamiseen. Se myöskin pyrkii estämään mielenrauhan saavuttamisen niillä keinoilla joilla se olisi mahdollista.

Dualismi, johon se on fiksoitunut, on sen paras ase tässä myyräntyössä

Tieto eriytyy haastamaan uskon, ja haluaa syrjäyttää sen.

Uskonto on luonut dualismin, josta se elää ( se asettamus, että minä ja jumala ollaan eri persoona on uskonnolle täysin välttämätön, ja juuri se on myös dualismin ydin )

Kun nyt tieto haastaa uskoa, se joutuu tämän dualismin kanssa tekemisiin, mutta näyttää olevan täysin voimaton, koska se on itse dualismin pauloissa.

Niinkuin Paavali lihalliseen ja hengelliseen, jakaa tiedekin tajunnan valveminään, yliminään ja alitajuntaan ja näitä erittelemällä luulee löytävänsä ratkaisun olemisen ongelmaan mutta ei löydäkään, koska paradigma on väärä.

Mutta niin kauan kuin tiede on on tämän dualistisen harhan vallassa, se on aseeton.

Trialismi on ratkaisu.

Aivan samoin kuin sähkötekniikan suuri harppaus sovellusten tekemiseen vaati Ohmin oivalluksen koskien virran jännitteen ja vastuksen vuorovaikutusta, vaatii ihmisen olemuksen selvittäminen fyysisen, psyykkisen ja spirituaalisen minän vuorovaikutuksen selvittämistä

Sellaisuus

Monet eri kuppikunnat selittävät tämän maailman olemusta, väittäen, että "se on tällainen", mutta ei olekaan.

Ainoa, mitä voimme tästä maailmasta varmasti tietää ja sanoa, on, että se on sellainen.

Kun näin on, on syytä järjestää omat lähestymistapansa maailman eri ilmiöitä kohtaan tämän tosiseikan pohjalta.

Maailman sellaisuudesta tekee tosiseikan se, että se ei kertakaikkiaan ole kenenkään eteen ilmaantunut muta kuin sellaisena.

Matematiikan tunnilla käytetään termiä "annettu".

Annettu on se, mitä opettaja tai kouluhallitus kulloinkin on katsonut sopivaksi pistää laskutoimituksen edellytyksiksi, ja tästä annetusta sitten johdetaan kunkin toimituksen mukainen lopputulos, olkoon summa, jäännös, osamäärä tai tulo.

Juuri niin, tämä maailma on annettu. Siksi kaikki mitä siitä voidaan sanoa, on että se on sellainen.

Kaikki mitä siihen lisätään, on sitten laskutoimituksesta (tai muusta prosessista) riippuen tuloa, osamäärää, jäänöstä jne... Tai sitten uskomusta.

Sukupolvien köysi

Sukupolvien jatkumo

Sukupolvien jatkumoa on totuttu luonnehtimaan sanalla ”sukupolvien ketju”Se ei kuitenkaan ole täysin kuvaava nimitys, jos tarkoitus on kuvata sukupolvelta toiselle siirtyvää kulttuuriperintöä.

Tietysti järjestys on sellainen, että vanhemmat poistuvat ja nuoret astuvat tilalle, mutta sekin toteutuu korkeintaan yksilöiden tasolla, joskin asetan senkin kyseenalaiseksi.

Ihmisyhteisön tasolla, otetaanpa se missä laajuudessa hyvänsä, tilanne on se, että yksilö itsekään ei kaikistellen muista omien tekemistensä perusteluja, saati niiden "isiltä perittyjen”.

Muistanpa lähes kaskulta tuntuvan tositarinan, missä nuori aviovaimo oli ryhtynyt ensimmäistä kertaa joulukinkun paistopuuhiin.

Mies näki hänen ennen uuniin panemista leikkaavan sen kamarasta muutaman sentin siivun, jonka sitten asetti paistinvadille varsinaisen kinkun viereen.

Hän kysyi vaimolta miksi tämä näin toimi, ja vaimo vastasi että "näin sen äiti opetti". Hyvähän siitä tuli, mutta asia jäi askarruttamaan nuortamiestä ja hän otti asian puheeksi seuraavana päivänä kun oltiin anoppilassa kylässä.

"No en minä tiedä" sanoi anoppi, "äidiltäni opin niin tekemään. "Jos asia kiinnostaa niin kysytään huomenna minun äidiltäni".

Niin päätettiin, tapaninpäivänä sama kysymys esitettiinkin "isoanopille".

"Voi, se on vanha menetelmä, äidiltäni minä sen opin..Miksikö... jaa, en ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi tämä vuorostaan.

Nyt asia alkoi olla todella kuuma.

Vaimo sattui olemaan pitkäikäistä sukua, ja neljäs mummikin oli vielä elossa, ja niinpä hänen luonaan toisella paikkakunnalla vierailtiin ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt tuli totuus julki: "No se oli silloin kun Maija oli kymmenvuotias ja meille tuotiin niin iso kinkku että se ei sopinut uuniin, ja no, minä leikkasin siitä siivun joka paistui sitten samassa uunissa".

Tämä kuvaa hyvin kulttuurin siirtymistä tässä "ketjussa" eräältä puolelta. Nimittäin tavoilla on taipumus jäädä, mutta säännön mukaisesti ne irtoavat merkityksestään. Ainakin jossain määrin.

Tässä onnekkaassa tapauksessa (niitä kyllä löytyy itse kunkin perhepiiristä lisää vaikka millä mitalla) tiedon kulkua voitiin seurata.

Tiedon kulkua.

Niinpä niin, tietonahan tuokin perheen kulttuuriin pesiytynyt perinne esiintyi. Mutta oliko se oikeata tietoa?

Tarvittiinko sitä jotta kinkku olisi saatu paistettua?

No, kinkku on paistettava tavalla tai toisella, ja tämä oli yksi tapa. Kun se oli edellisellä sukupolvellakin onnistunut, niin miksi kysellä...

Perimätiedolla on taipumus fiksoitua sukupolvien "ketjussa".

Perinteeseen liittyvät tiedon jyväset eivät välitä perustella itseään joka vaiheessa erikseen ja tämän seurauksena kinkkuja paistetaan tuhansilla tavoilla eri puolilla maailmaa. Kaikille yhteistä on kuitenkin uunissa kypsentäminen. Sen taas määrää käyttötarkoitus, ts. ihmisen tarve. Kaikki muu on epäoleellista painolastia.

Paitsi kinkun paistamista, on tuhansia muita aloja, ja kaikissa niissä toimitaan sadoilla tuhansilla ja miljoonilla tavoilla. Tämän kirjon runsautta eivät minkään ihmistieteen tutkijat lakkaa ylistämästä.

Kaikki ne ovat kehittyneet tahoillaan välillä lähentyen, välillä loitoten toisistaan tuhansien, satojen, miljoonien sukupolvien ketjussa.

Eikö todellakin olisi aika poistaa sana ketju käytöstä tässä yhteydessä, sillä ketju ei kulttuuriperinnön siirrossa kuvaa yhtään mitään, kuvaa mitään.

Kyllä kaikista maailman sitomis- ja kytkemisvälineistä köysi on se joka parhaiten kuvaa sukupolvien jatkumoa, joka ilmenee kulttuurin jatkumona.

Köyden rakenne

Nykyisin käytetään paljon metalliköysiäkin, kuten teräs- ja sinkki-vaijereita. 

Jos ne kuitenkin jätetään laskuista, niin köysiä on historian aamuhämärästä valmistettu luonnonkuiduista, sellaisista kuin sisal, hamppu ja manilla.

Niillä taas on hyvin rajoitetut fyysiset mitat, jotka eivät sinänsä salli kovin pitkiä naruja punottavan.

En ole tarpeeksi perehtynyt kasvimaailman kuituihin tietääkseni niiden pituuksista tarkemmin, mutta eläinmaailmassakin on kuituja. Niinpä lampaan villa saattaa olla pitkää, mutta luullakseni 30 cm:n hujakoilla on yläraja

Entäs pikkutyttöjen tukat. Olen nähnyt yli 50 cm pitkiä kuituja niissä.

Köysikieppi

Jos kasvimaailmassa on suunnilleen samanmoiset rajat niin kovin lyhyitä narunpätkiä saataisiin aikaan sen tuotteista.

Mutta kaikki olemme nähneet suunnattoman pitkiä köysiä . Idea grande – ja tämä on varmaankin yksi käänteentekevistä keksinöistä ihmiskunnan historiassa -- on siinä, että kuidut on järjestettävissä pitkin jonoihin niin, että niiden päät sattuvat (sananmukaisesti) eri kohtiin, jolloin kierrettäessä ne puristuvat toisiaan vasten ja koska niitä on paljon, niin otteiden summa aikaansaa todella kunnioitettavia vetolujuuksia. Siten siis kitka on köyden varsinainen koossapitävä voima. Sormen paksuinen köysi kestää, materiaalista riippuen, useampien satojen kilojen kuormituksen.

Näin siis < 50 cm komponenteista saadaan vaikka 1 km pituinen luja köysi.

En tiedä ylärajaa, tuskin sitä onkaan, mutta tarvetta ei ltaida ollakaan millekään tkruöpitkille. Ihmisille on riittänyt että laivat on saatu takiloitua sekä töijättyä laitureihin – niin, ja rosvot hirtettyä.

Kun nyt ajatellaan köyttä ja meidän historiaamme rinnakkain, niin analogia tulee aivan ilmeiseksi.

Jo yksityisen ihmisen, siis vaikkapa oman itseni, tarkastelu osoittaa köysimäisiä piirteitä. Köydessä on päältä katsoen lukemattomia saman suuntaisilta näyttäviä säikeitä. Ne siis näyttävät johtavan päästä toiseen päähän. Tosiasiassa niiden kulku, sen lisäksi, että ne ovat tosiasiassa lyhyitä ja päät hautautuvat näkymättömiin, näiden lyhyiden pätkienkin kulku köyden sisäosissa on mitä kiemuraisinta. Tästä tulee vakuuttuneeksi kun purkaa mitä hyvänsä narua; sisuksista purkautuu peräti lukematon joukko kiharaisia karvoja, ja kerran puretun rakennelman palauttaminen on täysin mahdotonta.

 

Köysiefekti

Jos ajattelemme vaikkapa itsemme säikeeksi, niin olemme kosketuksissa vain paria edeltävää sukupolvea edustavien säikeiden kanssa.

Merkille pantavaa on, että kaikilta näiltä saamme vaikutteita, ja kaikki nämä vaikutteet ovat värittyneet samalla tavalla kuin meidän saamamme vaikutteet nyt värittyvät.

Asia on niin, että kukaan meistä ei pysty selittämään tyhjentävästi edes omia tekemisiään, sillä köysiefekti toteutuu aivan selvänä jo yksilötasolla.

Pinnalla on näkyvissä joitakin säikeitä, joiden luulemme olevan vaikuttimiamme. Tähän perustuu valmiutemme selittää tekojemme syitä. Aivan liian usein kuitenkin selityksissä ilmenee ns ”selittelyn maku”. Sen sitten ulkopuoliset hävettävän usein havaitsevat.

Tämän saman ilmiön vaikutusta on myös se että emme pysty missään tilanteessa olemaan täysin puolueettomia, jos asia vähänkin koskettaa ns. omia etujamme. Tämähän on julkisesti tunnustettua, koskapa hallinnon alalla pyritään mahdollisuuksien mukaan jääväämään jokainen jota mahdollinen päätös koskettaisi liian läheltä.

Mutta kaikkein selvimmin ilmiön näkee kun analysoi historian köyttä. Siinä on vain pinnalla näkyvissä suunta päästä päähän, alusta loppuun, ihan niinkuin köydessä, mutta sisältä se on yhtä ainoata kiharaa, joka pikemminkin sekavoituu kun selkenee lähemmässä tarkastelussa.

Tässä välissä on syytä todeta, että sekin, että pinnassa näkyvien säikeiden suunta näyttää hyvin määrätietoiselta. Jos ei olisi, olisi historian tutkiminen vailla merkitystä.

Ehkä olennaisin tästä näkökulmasta löytyvä päätelmä on se, että näin ilmenevässä kulttuuriperimässä ei ole mitään mikä olisi suoranaisesti jatkuvana putkena johdettavissa mistään alkulähteestä.

Se on todellakin kuin köysi joka punoutuu sitä mukaa kun uutta aineistoa siihen liittyy.

Ja se uusi aineisto perustuu ja on aina perustunut voimakkaasti sen hetkisiin näkymiin.

Lyhyesti sanottuna poliittisiin näkymiin.

Niin kauan kun yhteiskuntia on ollut, on ollut politiikkaa, ja se merkitsee alituisia tietoisia ja tiedostamattomia pyrkimyksiä saada asiat näyttämään halutuilta.

Ja kun tämä halukin vielä piilee enemmän tai vähemmän jossain piilotajunnassa niin niitä ei useinkaan kyetä riittävän selkeästi perustelemaan. 

Riittävä tarkoittaa tässä sitä, että se saa suuret joukot liikkeelle toimimaan jonkin pyrkimyksen puolesta.

Juuri vaikuttimien taipumus piiloutua ja siitä johtuva kykenemättömyys selkeään perusteluun on syynä siihen, että jumalan ilmoitus niin monessa yhteydessä on nostettu ja edelleen nostetaan määrääväksi attribuutiksi historiantulkinnoissa.

Uhri

Totuus uhrista

En edes muista milloin olen ensikerran tutustunut käsitteeseen jumalille uhraaminen. 

Vaikka lapset kyselevät, niin lapset myös osaavat ottaa maailman sellaisenaan. Tämä oli kohta jossa minä en kysellyt, ainoastaan totesin, että tällaistakin tässä maailmassa on.

En edes muista, luinko uhraamisesta ensimmäisenä ns. epäjumalien yhteydessä vai oliko kyse uhraamisesta sille Ainoalle Oikealle, joka omin Sanoin oli ilmoittanut että hänelle tulee uhrata, vain hänelle, eikä muille.

En muista että minulla olisi kellot alkaneet soimaan silloinkaan kun jonkin oppiaineen yhteydessä tulin kuulleeksi opettajan puheessa jonkinlaista paheksuntaa siitä miten epäjumalille uhraaminen oli moraalitonta. Siinä vedettiin esiin erityisesti ihmisuhrit, joita Raamatussa kerrtottiin Molokille ym. uhratun, niin, ja nimenomaan esikoispoikien uhraaminen mainittiin .

Kerrottiinhan Raamatussa myös Abrahamille esitetystä vaatimuksesta uhrata esikoispoikansa, mutta se tapaus selitetään parhain päin.

Mutta oleellista on, että se näytti olevan niin yleinen tapa uskonnoissa yleensä että Abrahamkin ryhtyi nikottelematta toimeen kun käsky kävi!

Mutta minä luin kaikkia näitä kertomuksia lapsen intensiteetillä, niinhän minun oli käsketty uskoa. En siis kysellyt, vaikka lapset kuulemma ovat kovia kyselemään.

Minulle riitti se että uhreja tarvittiin koska itse jumala oli niin säätänyt.

Ja voidaanko minua siitä tuomita, sillähän selityksellä asia kuitataan yhä vielä paremmissakin piireissä.

Sitten kirkkovuoden ym. ajanluvun edetessä siirryttiin Uuden testamentin puolelle, ja lopulta aina Jeesuksen kärsimyshistoriaan saakka.

Mutta ei siinäkään minusta mitään kummallista ollut, niinhän Raamatussa kerrottiin ja minun oli käsketty uskoa kaikki mitä siellä sanottiin.

Kerrottiin, että Jeesus joutui kuolemaan meidän syntiemme tähden. Ok, niin täytyi olla koska niin oli kirjoitettu.

Kävin rippikoulun, läpikävin pari kolme "uskonkriisiä" sitä ennen ja sen jälkeen, mutta en vieläkään kysellyt näiden tapahtumien logiikan perään.

Olin jo korkeassa iässä kun kuulin radiosaarnassa tätä aihetta käsiteltävän. Ensi kerran sain nyt vastauksen kysymykseen jota en ollut edes esittänyt.

Tapahtumien kulku oli sen mukaan ollut suurin piirtein tällainen: Jumala asetti säännöt, joita ihminen rikkoi, ja näin ollen tuli syylliseksi. Jumala on oikeudenmukainen, ja vaikka hän on armahtavainen, ei hänen Pyhän Oikeudentuntonsa salli kenenkään pääsevän rangaistuksetta synnistä.

Tämä sitten kulminoituu Jeesuksen ristinkuolemassa: kysymys on Jumalan Pyhästä oikeudentunnosta l. vanhurskaudesta, joka ei voi antaa anteeksi syntiä vaikka haluaisi, ja siksi ottaa uhrin vastaan omalta pojaltaan.

Kuten sanoin, olin korkeassa iässä kun tämä minulle selkeni. 

 Ei siinä sitten sen merkillisempää tapahtunut kuin että menetin loputkin yhteyteni uskontolaitokseen.

Olin nimittäin, en saamani opetuksen, vaan oman kokemukseni perusteella, tullut tietämään ja tuntemaan, miten vapauttavaa ja mielenrauhaa rakentavaa on kaikkinainen hartaudenharjoitus rukouksineen hiljentymisineen, mietiskelyineen.

Totta puhuen kyllä minä vähän horjahdin siinä tilanteessa. Horjahdus aiheutui siitä kun tulin ajatelleeksi, että olinko minä oikeudettomasti etsinyt mielenrauhaa menetelmillä jotka perustuvat siihen että uskotaan asioista määrätyllä tavalla.

Mutta tätä horjahdusta kesti vain hetken. Tuota pikaa huomasin, että ei jumala aivan tuossa järjestyksessä ollutkaan toiminut. Jumalallisia käskyjä oli varmaankin annettu puolelle jos toisellekin, ja ne oli eri tahoilla ymmärretty vähän eri tavoin.

Mutta ei eri tahoilla syntyneet uskonopit ollutkaan avain tämän asian ymmärtämiseen.

Kysymys oli siitä että minussa on koodi, meissä on koodi, joka kehottaa harjoittamaan hartautta. Jos emme sitä tee, jokin meissä alkaa kihelmöidä ja rappeutua, aivan samoin kun urheilijan lihakset alkavat kihelmöimään, jollei tämä pääse päivittäiselle lenkilleen, ja jos esytminen jatkuu pitkän aikaa, kihelmöinti lakkaa ja lihakset surkastuvat ja korvautuvat ihralla.

Näin sen täytyi olla; uskonnot ovat olleet jotenkin tarpeellisia, koska ne patistivat ihmisiä hartudenharjoittamiseen.

Mutta niiden on määrä väistyä.

On nimittäin aivan selvää, että kaikki tuo synnistä ja uhrista sen sovittamisesta on määrätyssä vaiheessa pesiytynyt ihmiskunnan folkloreen. Ja se vaihe littyy puhetaidon, ja seuraava vaihe kirjoitustaidon syntymään ja kehittymiseen.

Tullakseen tietoiseksi "synnistä" ts. omasta pienuudestaan, ihminen ei tarvitse suusanallista enempää kuin kirjoitettuakaan jumalallista ilmoitusta. Jos ilmoitus on, se tulee, kuten kaikki muutkin ilmoitukset tässä maailmassa, koodin kautta.

Tässä tapauksessa koodi on yksinkertaisesti se, että me, kuten kaikki muutkin syntyneet, olemme jo lähtökohdiltamme liian pieniä, siksi pyrimme kasvamaan, menemään eteenpäin ja ylöspäin. Koskaan emme kuitenkaan kasva "riittävästi", sillä ympäröivä muu luonto jää aina voittajaksi. Mitä tässä voi muuta tuntea kuin oman pienuutensa. Tämän pienuuden on folklore työstänyt pikkuhiljaa synnintunnoksi, jota sitten uhrein ja rangaistuksin koetaan poistaa.

Uhrein ja rangaistuksin.

Niin juuri.

Mitä kaikkea folkloresta löytyykin, sieltä ei löydy mitään mikä ei olisi ihmisen kokemuspiiriin kuuluvaa.

Niinpä lähes ainoita historian tuntemia käytössä olleita rangaistuksia ovat olleet ruumiillinen kuritus, vapausrangaistus ja kuolemanrangaistus. Niin, ja tietysti kidutus, jonka useat uskonnot ovat kääntäneet ikuiseksi Helvetin tuleksi.

Virren 67 ”Tulkaa kaikki, katsokaatte / Piinaa rakkaan Herramme... ”. Voisin sivuuttaa virtenä virtten joukossa, mutta sen tosiasian valossa, että einiinkovinkauansitten olivat julkiset pieksäjäiset, sekä myöskin julkiset teloitukset, suosittua kansanhuvia, virren sanat saavat konkreettisen merkityksen.

Niin että kun tuo valittavalla sävelellä veisattu (tavallisimmin kuulemma ilman soittosäestystä) virsi sitten seuraavissa säkeistöissä alkaa yksityiskohtaisen kuvailun siitä, mitä kaikkia kauheuksia Jeesus joutui kestämään, on hyvä verrata sitä mihin hyvänsä julkista ruoskintaa, hirttäjäisiä ym esittäviin kuviin kiinnittäen huomiota erityisesti yleisöön. Niitä löytyy internetistä kuvahaulla.

Lapset keskittymässä toverinsa kuritukseen. Havaitkaa ilmeet!

Omasta kokemuksesta.

Ihmisen kiinntotus rangaistuksia kohtaan riittääkin täydellisesti selittämään sen, mistä uhrit ja kuritus ovat pesiytyneet folkloreen.

Olin vähällä kirjoittaa ”sairalloinen kiinnostus”, mutta onko se lopultakaan mitenkään sairalloista. Siitä ei mielellään puhuta, mutta se taas liittyy moraalin kehitykseen; elämme vaihetta jolloin tämä asia pidetään tapuna, kuten seksuaalisuus oli vielä aivan äskettäin ja on monin paikoin vieläkin. Itse asia on eräs tämän maailman sellaisuuksista, ja jos sitä haluaa analysoida lähemmin, on kyse sosiaalisen viettimme, siis yhteiskuntaa sitovan voiman, kehittyneestä muodosta.