Aikaperspektiivi sananselityksessä

 Aikaperspektiivi

En ole varma mitä aikapespektiivillä tarkoitetaan, sen verran kummallisissa yhteyksissä olen nähnyt käsitettä käytetyn.

Tässä kuitenkin tarkoitan sillä sitä ilmiötä joka tulee näkyviin kun aletaan peräämään vanhan tiedon syntyhistoriaa: Kun kysytään että "kuka niin sanoo ja mistä hän sen tietää", joudutaan vääjäämättä kysymään myös että minä ajankohtana ja minkälaisissa olosuhteissa mikäkin tiedon murunen ilmaantui.

Selvennykseksi ensin vähän maisemaperspektiiviä kuvan kanssa.

Alla olevassa kuvassa ratakiskot ovat aivan selvästi suoria.

Kun ne nyt kaukana taivaanrannalla näyttävät kohtaavan toisensa, niin erään logiikan mukaan niiden pitäisi taivaanrannan takana mennä ristiin ja edelleen alkaa loitota toisistaan.

Kokemuksemme, siis tietämyksemme asiasta, kertoo kuitenkin muuta: raideleveys pysyy muuttumattomana myöskin kaukaisuudessa.

Mutta sitten kokemuksemme kertoo myöskin, että ei mikään suora rataosa ole äärettömän pitkä, ei edes kovin pitkä, vaan ensimmäinen mutka tulee ennemin tai myöhemmin vastaan.  Mutta tämä asiantila ei paljastu tästä kuvasta.

Siksi joudumme turvautumaan päättelyyn, ja tiedämme, että päättely voi johtaa vain hyvin ylimalkaisiin tuloksiin. Emme pysty edes sanomaan, kaartuuko rata ensimmäiseksi oikealle vai vasemmalle, miten jyrkkä kaarros on kyseessä, ja vain summittaisesti voimme sanoa mihin suuntaan rata johtaa. Yleensä niillä on taipumus johtaa suurin piirtein siihen ilmansuuntaan jonka näkyvillä oleva pätkäkin paljastaa. Mutta hyvin tiedämme, että kun astuu junaan  vaikkapa Sydänmaa asemalla, voi matkustaa periaatteessa yhtä hyvin  Turkuun kuin Vladivostokiinkin. Kaikki riippuu omista valinnoista matkan varrella.

Sydänmaan asema Pohjanmaan radalla, Seinäjoen kunnan alueella.

Tämäntapaista ilmiötä tarkoitan siis aikaperspektiivillä, joka avautuu eteemme ottaessamme Raamatun käteemme.

Meitä esimerkiksi yritetään Raamatun ja sen perustalle luotujen instituutioiden toimesta saattaa uskomaan että Mooseksen laki siihen kuluvien kymmenine käskyineen, on suoraa jumalalta tullutta tekstiä.

Juuri tässä kohtaa kannattaa ensin selvittää mutka mutkalta se tie jota pitkin 10 käskyä on meille asti saapunut.

Yksinkertaisin, ja pitkään vallalla ollut tapa on ollut uskoa sokeasti kirjoitettuun tekstiin.  ”Tottakai ne on jumalalta tulleita kun Mooses kerran oli ollut niitä vastaanottamassa Siinain vuorella. Sana niin opettaa”.

Tämä on eräänlainen ”mutkat suoriksi” menetelmä joka ei sisällä pienintäkään lähdekritiikkiä. Eikä se oikeaksi muutu sillä että vaaditaan ”todistamaan Raamatulla” että se on väärää tietoa.

 ”Todista se raamatulla” on usein kuultu vaatimus uskonnon oppikysymyksiä koskevissa keskusteluissa.

Logiikaltaan vaatimus on sama kuin jos vaadittaisiin perustelemaan Robinson Crusoella että Robinson Crusoe autiolla saarella ollessaan himoitsi tai ei himoinnut Perjantaita vuodekumppanikseen.

 Sivuhyppy autiolle saarelle

Wanhan Robinson-kirjan kuvitusta

300 vuoden ajan asia on sivuutettu vähin äänin, ja 1700 luvun puritaanisessa englannissakin salonkikelpoisuuden seulan läpäisi sellaiset tosiasiat kuin että Perjantai oli alasti, Perjantain ihonväri oli hyvin kauniin ruskea, Perjantain kasvot olivat kauniit, ja hänellä oli tasaiset ja valkeat hampaat, ja Perjantai oli 24 vuotias – siis hyvin aktiivisessa iässä seksuaalisuutta ajatellen.

  Asiaan ei ole kiinnitetty juuri mitään huomiota, korkeintaan on todettu, että Defoe ei katsonut aiheelliseksi kertoa mitään seksuaalisuudesta. 

  Vaikka todellisuudessa kertoikin. Juuri nuo lyhyet maininnat ensitapaamisen yhteydessä sisältävät implisiittisesti ankaran seksuaalisen latauksen, joka ei jää nykyiseltä seksuaalisesti virittyneeltä sukupolvelta suinkaan huomaamatta.

 Mutta jos vaaditaan perustelemaan kirjan teksteillä tuon latauksen purkautuminen, se jää tekemättä. Se on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä koska kirjan sankari tekee ja ei tee juuri sitä mitä kirjailija sanoo hänen tekevän tai tekemättä jättävän. Tällaisessa tapauksessa kysymys jää lukijan ratkaistavaksi, ja lukija ratkaisee tällaiset kysymykset oman kokemuspiirinsä perusteella.

Nykyinen  seksuaalisesti orientoitunut lukija siis käsittää ilman muuta että pojat hipelöivät toistensa elimiä, turha muuta edes yrittää uskotella, nykylukija  näkee nimittäin, että se vasta olisi peräti pervoa että kaksi aktiivisessa iässä olevaa urhoa viettää 6 vuotta ilman muuta seuraa kuin toisensa seura, ja suostuvat täydelliseen selibaattin.

Asianhaaroista voi siis päätellä että näin ei todellisuudessa ollutkaan, vaan saarella vietettiin aktiivista sukupuolielämää. 

Siihen viittaa kyllä Robinsonin huokauskin, että ”asiat olivat nyt niin hyvin että jos ei villien vierailujen vaara olisi alituiseen ollut taustalla olisin mielihyvin jäänyt saarelleni lopuksi elämää” (muistinvarainen lainaus siitä kohdasta missä Perjantai on hiljattain astunut kuvioon).

 Tämän tapaista paradigman vaihdosta tarvitaan tässäkin tapauksessa.
 Niinkuin Robinsonin saarella olo saa tykkänään uuden värityksen siitä, että ylipäänsä vapaudutaan seksuaalisuus-tapusta, joka kielsi edes ajattelemasta sellaisia mahdollisuuksia, niin on tämänkin asian selvittämisen vapaudutaan siitä tapusta että itse Raamattu on jumalan sanaa.

Lähes meidän päiviimme saakka tällaista ajatusta pidettiin kuitenkin syntinä.

Nyt olemme tulleet tilanteeseen, että teologit, eskatologit etunenässä, ovat tuoneet luettavaksemme arkeologista tutkimusta ja tekstianalyyseja koskevia tosiasioita kiitettävällä tarmolla, ja asia onkin kääntymässä niin päin että maallikot, jotka eivät niinkään vaivaudu perehtymään tutkimustuloksiin, ovat jääneet vanhojen käsitysten innokkaimmiksi puolustajiksi

Iso valhe mikä sisältyy tähän kaikkeen on se, että lopputulos, tarkasteltava teksti,  siis vaikkapa 10 käskyä, lanseerataan eteemme ikäänkuin sen kulkema tie olisi täysin mutkaton, siis läpinäkyvä.

Mutta kun ei olekaan. Se tosaiasia, että kyseessä oleva teksti on pantu kansiin pakkosiirtolaisuuden kaudella, ei ole mitenkään kierrettävissä.

Pakkosiirtolaisuuden kausi muodostaa siis horisontin, jonka taakse emme pysty suoraa näkemään.

Niinpä on ainoa mahdollisuutemme jatkaa siitä eteenpäin (siis taaksepäin historiassa) samoin menetelmin kuin näkemämme radanpätkän arvioinnissa. On sovellettava niitä tiedon sirpaleita mitä on käytettävissä, ja siinä ei tule kysymykseen mikään muu kuin kaiken sen keskinäinen vertailu mitä tiedämme muinaisten kansojen uskonnoista ja historiasta yleensäkin.

Tämä taas laittaa aivan uuteen kehykseen senkin, miksi Hammurabin lain oikeusperiaatteet kertautuvat Mooseksen laissa lähes 1:1.

Kaiken esittämäni kritiikin tarkoituksena on saattaa epäilyttävään valoon se kristikunnan perustava väite, että Raamattu on jumalan sanaa.

Se ei yksinkertaisesti voi olla, niin monessa kohdassa kertomus katkeilee, vieläpä niin tökerösti että se ei edes näytä yhtenäiseltä jatkumolta joka alkaa Genesiksestä ja päättyy Johanneksen ilmestyskirjaan.

Sen sijaan on nähtävissä yritys rakentaa yhtenäistä jatkumoa. Itse asiassa kirkon historia ja teologian historia on juuri jatkuvaa selittelyä, ja jatkuvia yrityksiä pois selittää milloin mikäkin ristiriitaisuus.

Sellaisuus

Lapsen usko ja aikuisen usko

Maailmassa ei ole teologia enempää kuin tiedemiestäkään joka ei olisi aloittanut uraansa katselemalla maailmaa pyörein silmin todeten, että "tällainen tämä on". Korostan että se ei ole kysymys vaan toteamus. Ja kuvaan kuuluu, että tehtyä havaintoa ei epäillä, ihmetellään vain.

Lapsen usko on siis kaiken lähtökohta.

Kaikki maailmankatsomukset ovat lähtöisin lapsenuskosta. Siksi ne ovat ymmärrettävissä vain lapsenuskosta käsin. Se tarkoittaa että miten tosina asianomainen itse näkemyksiään pitääkin, niissä on annos tuota alkuperäistä. Ei tietoa eikä uskoa voi säilöä tyhjiöön, sitä voi vain lisätä jo olemassa olevaan. Ja kun olemassa ei alunperin ollut muuta kuin lapsenusko, niin johtopäätös on vääjäämätön.

Millainen sisältö sitten on, se riippuu monenlaisista ulkoisista seikoista, jotka puolestaan ovat alituisessa muutoksen tilassa.

Johtuen alkuasetelmasta jokainen oppi tuomittu menemään pieleen. Yksi yhdellä, toinen toisella tavalla. Mutta kaikki jollain tavalla !

Yhtä selvää kuin pieleen meneminen on se, että ulospääsyä etsitään -- se on käsky koodissa. Niinhän puutkin kasvavat: eteenpäin ja ylöspäin ...

Marssijärjestys on siis se, että lapsenusko kerää ympärilleen aikuisen uskoa, ja yrittää muodostaa siitä tietoa. Tämä tapahtuu tietysti sekä yksilö- että varsinkin sosiaalisella tasolla. Todellisuudessa tuloksena onkin sitten myyttejä enemmän kuin tietoa. Ei ole väliä sillä, ovatko ne perustuneet jossakin jonkinlaiseen todellisuuteen; kulloisessakin nykyhetkessä ne ovat säännönmukaisesti todellisuudesta irrallaan koska niiden alkulähteitä ei muisteta eikä varsinkaan ymmärretä.

Ihmisikä määrää sen, että muistamisen ketju katkeilee.

Ilmiö on saman tapainen kuin pitkässä köydessä. Itse köysi voi olla periaatteessa vaikka loputtoman pitkä, mutta se voi koostua vain niin pitkistä kuiduista kuin on saatavissa, ja sen taas määrää raaka-aineena käytetyn kasvin fyysiset. (Itse asiassa köydestä löytyvät kuidut koostuvat sitten vielä lyhyemmistä kuiduista, sellaisista kuin nyt selluloosa koostuu!)

Lapsenusko ja aikuisen usko muodostavat yhdessä mekanismin joka mahdollistaa myyttien vuosisataisen ja -tuhantisen ylläpitämisen. Todellisuudessa sukupolvet muokkaavat niitä omien tarkoitusperiensä mukaisiksi; tässä vaikuttaa sama ihmisiän rajoite joka estää todellisen tiedon siirtymisen. Nyt se vain vaikuttaa siihen suuntaan että se pyrkii antamaan myytille nykyaikaan muka perustuvan sisällön.

Lapsenusko ja aikuisenusko ovat mahdollistaneet uskontojen säilymisen kaikkine myönteisine ja kielteisine seurauksineen.

Kielteisillä en tarkoita edes inkvisitiota, ristiretkiä ja uskonsotia.

Pahinta on että uskonto ei pelkästään ole antamatta ihmisille välineitä mielenrauhan saavuttamiseen. Se myöskin pyrkii estämään mielenrauhan saavuttamisen niillä keinoilla joilla se olisi mahdollista.

Dualismi, johon se on fiksoitunut, on sen paras ase tässä myyräntyössä

Tieto eriytyy haastamaan uskon, ja haluaa syrjäyttää sen.

Uskonto on luonut dualismin, josta se elää ( se asettamus, että minä ja jumala ollaan eri persoona on uskonnolle täysin välttämätön, ja juuri se on myös dualismin ydin )

Kun nyt tieto haastaa uskoa, se joutuu tämän dualismin kanssa tekemisiin, mutta näyttää olevan täysin voimaton, koska se on itse dualismin pauloissa.

Niinkuin Paavali lihalliseen ja hengelliseen, jakaa tiedekin tajunnan valveminään, yliminään ja alitajuntaan ja näitä erittelemällä luulee löytävänsä ratkaisun olemisen ongelmaan mutta ei löydäkään, koska paradigma on väärä.

Mutta niin kauan kuin tiede on on tämän dualistisen harhan vallassa, se on aseeton.

Trialismi on ratkaisu.

Aivan samoin kuin sähkötekniikan suuri harppaus sovellusten tekemiseen vaati Ohmin oivalluksen koskien virran jännitteen ja vastuksen vuorovaikutusta, vaatii ihmisen olemuksen selvittäminen fyysisen, psyykkisen ja spirituaalisen minän vuorovaikutuksen selvittämistä

Sellaisuus

Monet eri kuppikunnat selittävät tämän maailman olemusta, väittäen, että "se on tällainen", mutta ei olekaan.

Ainoa, mitä voimme tästä maailmasta varmasti tietää ja sanoa, on, että se on sellainen.

Kun näin on, on syytä järjestää omat lähestymistapansa maailman eri ilmiöitä kohtaan tämän tosiseikan pohjalta.

Maailman sellaisuudesta tekee tosiseikan se, että se ei kertakaikkiaan ole kenenkään eteen ilmaantunut muta kuin sellaisena.

Matematiikan tunnilla käytetään termiä "annettu".

Annettu on se, mitä opettaja tai kouluhallitus kulloinkin on katsonut sopivaksi pistää laskutoimituksen edellytyksiksi, ja tästä annetusta sitten johdetaan kunkin toimituksen mukainen lopputulos, olkoon summa, jäännös, osamäärä tai tulo.

Juuri niin, tämä maailma on annettu. Siksi kaikki mitä siitä voidaan sanoa, on että se on sellainen.

Kaikki mitä siihen lisätään, on sitten laskutoimituksesta (tai muusta prosessista) riippuen tuloa, osamäärää, jäänöstä jne... Tai sitten uskomusta.

Sukupolvien köysi

Sukupolvien jatkumo

Sukupolvien jatkumoa on totuttu luonnehtimaan sanalla ”sukupolvien ketju”Se ei kuitenkaan ole täysin kuvaava nimitys, jos tarkoitus on kuvata sukupolvelta toiselle siirtyvää kulttuuriperintöä.

Tietysti järjestys on sellainen, että vanhemmat poistuvat ja nuoret astuvat tilalle, mutta sekin toteutuu korkeintaan yksilöiden tasolla, joskin asetan senkin kyseenalaiseksi.

Ihmisyhteisön tasolla, otetaanpa se missä laajuudessa hyvänsä, tilanne on se, että yksilö itsekään ei kaikistellen muista omien tekemistensä perusteluja, saati niiden "isiltä perittyjen”.

Muistanpa lähes kaskulta tuntuvan tositarinan, missä nuori aviovaimo oli ryhtynyt ensimmäistä kertaa joulukinkun paistopuuhiin.

Mies näki hänen ennen uuniin panemista leikkaavan sen kamarasta muutaman sentin siivun, jonka sitten asetti paistinvadille varsinaisen kinkun viereen.

Hän kysyi vaimolta miksi tämä näin toimi, ja vaimo vastasi että "näin sen äiti opetti". Hyvähän siitä tuli, mutta asia jäi askarruttamaan nuortamiestä ja hän otti asian puheeksi seuraavana päivänä kun oltiin anoppilassa kylässä.

"No en minä tiedä" sanoi anoppi, "äidiltäni opin niin tekemään. "Jos asia kiinnostaa niin kysytään huomenna minun äidiltäni".

Niin päätettiin, tapaninpäivänä sama kysymys esitettiinkin "isoanopille".

"Voi, se on vanha menetelmä, äidiltäni minä sen opin..Miksikö... jaa, en ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi tämä vuorostaan.

Nyt asia alkoi olla todella kuuma.

Vaimo sattui olemaan pitkäikäistä sukua, ja neljäs mummikin oli vielä elossa, ja niinpä hänen luonaan toisella paikkakunnalla vierailtiin ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt tuli totuus julki: "No se oli silloin kun Maija oli kymmenvuotias ja meille tuotiin niin iso kinkku että se ei sopinut uuniin, ja no, minä leikkasin siitä siivun joka paistui sitten samassa uunissa".

Tämä kuvaa hyvin kulttuurin siirtymistä tässä "ketjussa" eräältä puolelta. Nimittäin tavoilla on taipumus jäädä, mutta säännön mukaisesti ne irtoavat merkityksestään. Ainakin jossain määrin.

Tässä onnekkaassa tapauksessa (niitä kyllä löytyy itse kunkin perhepiiristä lisää vaikka millä mitalla) tiedon kulkua voitiin seurata.

Tiedon kulkua.

Niinpä niin, tietonahan tuokin perheen kulttuuriin pesiytynyt perinne esiintyi. Mutta oliko se oikeata tietoa?

Tarvittiinko sitä jotta kinkku olisi saatu paistettua?

No, kinkku on paistettava tavalla tai toisella, ja tämä oli yksi tapa. Kun se oli edellisellä sukupolvellakin onnistunut, niin miksi kysellä...

Perimätiedolla on taipumus fiksoitua sukupolvien "ketjussa".

Perinteeseen liittyvät tiedon jyväset eivät välitä perustella itseään joka vaiheessa erikseen ja tämän seurauksena kinkkuja paistetaan tuhansilla tavoilla eri puolilla maailmaa. Kaikille yhteistä on kuitenkin uunissa kypsentäminen. Sen taas määrää käyttötarkoitus, ts. ihmisen tarve. Kaikki muu on epäoleellista painolastia.

Paitsi kinkun paistamista, on tuhansia muita aloja, ja kaikissa niissä toimitaan sadoilla tuhansilla ja miljoonilla tavoilla. Tämän kirjon runsautta eivät minkään ihmistieteen tutkijat lakkaa ylistämästä.

Kaikki ne ovat kehittyneet tahoillaan välillä lähentyen, välillä loitoten toisistaan tuhansien, satojen, miljoonien sukupolvien ketjussa.

Eikö todellakin olisi aika poistaa sana ketju käytöstä tässä yhteydessä, sillä ketju ei kulttuuriperinnön siirrossa kuvaa yhtään mitään, kuvaa mitään.

Kyllä kaikista maailman sitomis- ja kytkemisvälineistä köysi on se joka parhaiten kuvaa sukupolvien jatkumoa, joka ilmenee kulttuurin jatkumona.

Köyden rakenne

Nykyisin käytetään paljon metalliköysiäkin, kuten teräs- ja sinkki-vaijereita. 

Jos ne kuitenkin jätetään laskuista, niin köysiä on historian aamuhämärästä valmistettu luonnonkuiduista, sellaisista kuin sisal, hamppu ja manilla.

Niillä taas on hyvin rajoitetut fyysiset mitat, jotka eivät sinänsä salli kovin pitkiä naruja punottavan.

En ole tarpeeksi perehtynyt kasvimaailman kuituihin tietääkseni niiden pituuksista tarkemmin, mutta eläinmaailmassakin on kuituja. Niinpä lampaan villa saattaa olla pitkää, mutta luullakseni 30 cm:n hujakoilla on yläraja

Entäs pikkutyttöjen tukat. Olen nähnyt yli 50 cm pitkiä kuituja niissä.

Köysikieppi

Jos kasvimaailmassa on suunnilleen samanmoiset rajat niin kovin lyhyitä narunpätkiä saataisiin aikaan sen tuotteista.

Mutta kaikki olemme nähneet suunnattoman pitkiä köysiä . Idea grande – ja tämä on varmaankin yksi käänteentekevistä keksinöistä ihmiskunnan historiassa -- on siinä, että kuidut on järjestettävissä pitkin jonoihin niin, että niiden päät sattuvat (sananmukaisesti) eri kohtiin, jolloin kierrettäessä ne puristuvat toisiaan vasten ja koska niitä on paljon, niin otteiden summa aikaansaa todella kunnioitettavia vetolujuuksia. Siten siis kitka on köyden varsinainen koossapitävä voima. Sormen paksuinen köysi kestää, materiaalista riippuen, useampien satojen kilojen kuormituksen.

Näin siis < 50 cm komponenteista saadaan vaikka 1 km pituinen luja köysi.

En tiedä ylärajaa, tuskin sitä onkaan, mutta tarvetta ei ltaida ollakaan millekään tkruöpitkille. Ihmisille on riittänyt että laivat on saatu takiloitua sekä töijättyä laitureihin – niin, ja rosvot hirtettyä.

Kun nyt ajatellaan köyttä ja meidän historiaamme rinnakkain, niin analogia tulee aivan ilmeiseksi.

Jo yksityisen ihmisen, siis vaikkapa oman itseni, tarkastelu osoittaa köysimäisiä piirteitä. Köydessä on päältä katsoen lukemattomia saman suuntaisilta näyttäviä säikeitä. Ne siis näyttävät johtavan päästä toiseen päähän. Tosiasiassa niiden kulku, sen lisäksi, että ne ovat tosiasiassa lyhyitä ja päät hautautuvat näkymättömiin, näiden lyhyiden pätkienkin kulku köyden sisäosissa on mitä kiemuraisinta. Tästä tulee vakuuttuneeksi kun purkaa mitä hyvänsä narua; sisuksista purkautuu peräti lukematon joukko kiharaisia karvoja, ja kerran puretun rakennelman palauttaminen on täysin mahdotonta.

 

Köysiefekti

Jos ajattelemme vaikkapa itsemme säikeeksi, niin olemme kosketuksissa vain paria edeltävää sukupolvea edustavien säikeiden kanssa.

Merkille pantavaa on, että kaikilta näiltä saamme vaikutteita, ja kaikki nämä vaikutteet ovat värittyneet samalla tavalla kuin meidän saamamme vaikutteet nyt värittyvät.

Asia on niin, että kukaan meistä ei pysty selittämään tyhjentävästi edes omia tekemisiään, sillä köysiefekti toteutuu aivan selvänä jo yksilötasolla.

Pinnalla on näkyvissä joitakin säikeitä, joiden luulemme olevan vaikuttimiamme. Tähän perustuu valmiutemme selittää tekojemme syitä. Aivan liian usein kuitenkin selityksissä ilmenee ns ”selittelyn maku”. Sen sitten ulkopuoliset hävettävän usein havaitsevat.

Tämän saman ilmiön vaikutusta on myös se että emme pysty missään tilanteessa olemaan täysin puolueettomia, jos asia vähänkin koskettaa ns. omia etujamme. Tämähän on julkisesti tunnustettua, koskapa hallinnon alalla pyritään mahdollisuuksien mukaan jääväämään jokainen jota mahdollinen päätös koskettaisi liian läheltä.

Mutta kaikkein selvimmin ilmiön näkee kun analysoi historian köyttä. Siinä on vain pinnalla näkyvissä suunta päästä päähän, alusta loppuun, ihan niinkuin köydessä, mutta sisältä se on yhtä ainoata kiharaa, joka pikemminkin sekavoituu kun selkenee lähemmässä tarkastelussa.

Tässä välissä on syytä todeta, että sekin, että pinnassa näkyvien säikeiden suunta näyttää hyvin määrätietoiselta. Jos ei olisi, olisi historian tutkiminen vailla merkitystä.

Ehkä olennaisin tästä näkökulmasta löytyvä päätelmä on se, että näin ilmenevässä kulttuuriperimässä ei ole mitään mikä olisi suoranaisesti jatkuvana putkena johdettavissa mistään alkulähteestä.

Se on todellakin kuin köysi joka punoutuu sitä mukaa kun uutta aineistoa siihen liittyy.

Ja se uusi aineisto perustuu ja on aina perustunut voimakkaasti sen hetkisiin näkymiin.

Lyhyesti sanottuna poliittisiin näkymiin.

Niin kauan kun yhteiskuntia on ollut, on ollut politiikkaa, ja se merkitsee alituisia tietoisia ja tiedostamattomia pyrkimyksiä saada asiat näyttämään halutuilta.

Ja kun tämä halukin vielä piilee enemmän tai vähemmän jossain piilotajunnassa niin niitä ei useinkaan kyetä riittävän selkeästi perustelemaan. 

Riittävä tarkoittaa tässä sitä, että se saa suuret joukot liikkeelle toimimaan jonkin pyrkimyksen puolesta.

Juuri vaikuttimien taipumus piiloutua ja siitä johtuva kykenemättömyys selkeään perusteluun on syynä siihen, että jumalan ilmoitus niin monessa yhteydessä on nostettu ja edelleen nostetaan määrääväksi attribuutiksi historiantulkinnoissa.