Mihin jumalia ei tarvita

Mihin jumalia ei tarvita

Mekaanisesti ottaen voitaisiin ajatella, että kun kaikki salaisuudet, kuten ukkonen ja salamointi, tuulen alkukoti ja atomiytimet, puhumattakaan maailmankaikkeuden synnyn saloista alkuräjähdyksineen, on selvitetty, usko todella joutaa romukoppaan.
Mutta onko niitä selvitetty?
Ehkä osittain, mutta tieteilijä toisensa jälkeen on akanut oivaltaa,  että selvitettävä ei lopu ikinä.
Miten pitkälle siinä edetäänkin, aina tullaan rajalle missä loppu on jätettävä uskon varaan. Mekanismi on sama, joka näytteli ratkaisevaa roolia uskontojen synnyssä. Ei siis uutta auringon alla tässäkään asiassa.
Uskoa ei voi sivuuttaa, sillä se kuuluu tämän maailman sellaisuuteen siinä kuin mikä muu havaittu ja havaitsematon tosiasia hyvänsä.
Havaitsematta jääneet tosiasiat muodostavatkin oman mielenkiintoisen kategoriansa. 

Elämän koodi ja jumalan ilmoitus

Erään tietyn "energiakriisin" seurauksena Suomeen luotiin rakennusnormit, joilla tarkoituksena oli vähentää energian kulutusta talojen lämmityksessä. Uusien talojen piti täyttää määrätyt normit lämpöeristyksen , ilmanvaihdon ym. suhteen.
Seurauksena oli kuitenkin että alettiinkin rakentaa yhä isompia taloja, jolloin energiansäästöä tapahtui kuutiometriä kohden laskien, mutta talokohtainen kulutus jäi lähes ennalleen.
Sama trendi näkyy liikennepäästöjen suhteen. Vähäpäästöisyys toteutuu vain niiden kohdalla jotka mahtuvat ajamaan pienillä autoilla, varakkaammilla sensijaan autojen koko senkun suurenee. Varakkaat näyttävät suunnan, kaikki haluavat tavoittaa heidät varallisuudessa, ja se ei ole mikään ajattelutapaa, se on käyttäytymismalli. Se sisältyy koodiin: eteenpäin ja ylöspäin.

Ilmastonmuutos, ja sen torjuminen, puhuttaa paljon nykyihmisiä. Siinä keskustelussa toistuvat tavan takaa käsitteet ”ihmisen pohjaton ahneus” sekä ”ajattelutavan muutos”

Käyttäytymismalli ja paradigma.

Asia on kuitenkin niin, että ei tuo ”ihmisen pohjaton ahneus” johdu mistään ajattelutavasta. Se on geeneihimme koodattu nimellä eteenpäin ja ylöspäin, se on osa sitä samaa koodia joka panee kaiken syntyneen kasvamaan ja laajenemaan ja taistelemaan oman elintilansa puolesta.
Se ilmenee itsesäilytysviettinä, lisääntymisviettinä ja sosiaalisena viettinä. Se ei ole mikään ihmisen ”luontaisesta pahuudesta” lähtevä ominaisuus, eikä se ylipäänsä ole pelkästään ihmistä koskeva, vaan selvästi nähtävissä koko elollisessa luonnossa, sekä kasvikunnassa että eläinkunnassa.
Se on osa elämän koodia. Jumalan ilmoitusta, jos niin halutaan sanoa.
Ei meitä ohjaa ajattelutapa. Meitä ohjaa käyttäytymismalli. Käyttäytymismallin taustalla piilee paradigma, joka sanelee sille puitteet.
Kuten todettiin, sielullinen toiminta, ajattelu, on eräs rajapinnoistamme ympäristöömme. Kaksi muuta ovat fyysinen, ja hengellinen. Vaatimus nimenomaan ajattelutavan muutosta tämän suhteen muuttamiseksi ontuu siksi, että se ei sisältää jatkuvasti sen rajoituksen minkä dualistinen paradigma, aiheuttaa: se ei koskaan pysty näkemään kokonaisuutta.
Juuri illuusio siitä, että tapa ajatella säätelisi käyttäytymistämme on dualistisen paradigman mukanaan tuoma harha. Päätöksemme, ja siten käyttäytymisemme, ei riipu ajattelutavasta, vaan mielemme toiminnasta johon osallistuu sen kaikki kolme elementtiä, substanssia.
Nykytilanne on se, että elämme elämäämme ja rakennamme tulevaisuuttamme hengellinen minämme jatkuvasti poissuljettuna päätöksenteostamme.
Tätä voi täydellä syyllä kutsua mielisairaudeksi.

Miksi ei jumalia tarvita

On tietysti ihan ok. harjoittaa hartautta. Mutta kun hartauden harjoittaminen menee jumalan palvomiseksi, se ei liitä meitä millään tavalla luontoon, vaan se eristää siitä.

Sattumalta ei "luonnollinen ihminen" muodostunut paavalilaisessa teologiassa lähes kirosanaksi. Siitä ilmenee selvemmin kuin mistään muusta, että uskonnon perimmäinen ja tosiasiallinen funktio on juuri eristää ihminen luonnosta.
Hengellä on kuitenkin kosketuspinta todellisuuteen omassa itsessään, ja nyt on aika perehtyä sen mekanismeihin. Uskonto on sen haudannut dualismin mutakerroksen, jonka alta se nyt olisi vapautettava.
Siihen ei tarvita mitään muuta kuin menettelytapa. Meditaatio onkin metodi, joka  ilman mitään ennalta annettuja "sisältöjä" pesee tehokkaasti juuri kaikki ulkoapäin syötetyt suggestiot, käsityskannat, mielestä.
Sillä kakkien uskontojen kaikki sisällöt ovat juuri ulkoa käsin annettuja suggestioita
Miten siis ajattelutavan muutos voisi korjata asian, kun päätöksentekomme ei tapahdu ajattelun piirissä, vaan mielen syövereissä, jossa on yhtä paljon uskoa kuin logiikkaakin!

 Sellaisuuden objektiivisus

Kun puhun substansseista, tarkoitan ainesosia. Aines käsitetään tässä  objektiivisesti olemassaolevaksi. Siis ei niin, että vain keho olisi ”ainetta”, kun taas sielu, ja varsinkin henki, jotakin muuta.  Ei, jos nämä kolme vaikuttavat samassa subjektissa, mielessä, niiden on oltava yhteismitallisia. Kuuluttava niinsanotusti samaan kategoriaan. Se merkitsee, että kaikki ne edustavat objektiivista todellisuutta.
 Kehokin, koska kun sielu ja henki poistetaan, se lakkaa olemasta keho, muuttuen ensin raadoksi, sen jälkeen ties miksi. Substanssi on tässä siis sama kuin elementti, joka käsitetään perusosaksi, perusainekseksi, perustekijäksi.
Kehomme on aineellinen substanssi. Kaikki myönnämme sen, että toinen substanssi, sielumme, jolla ymmärretään kaikkia henkisiä kykyjä ja ominaisuuksia, sijaitsee tavalla tai toisella tässä aineellisessa substanssissa. Aivotutkijoiden mielestä sijaintipaikka on aivot. Sellaisena kuin meistä itse kukin tykönään kehon ja sielun tiedostaa, ne kohtaavat mielessä (jota, virheellisesti, pidetään lähes sielun synonyyminä).

 Missä henki sijaitsee?

Sielu joko on, tai se aiheuttaa, aivotoimintaa.
Mille kohtaa sijoittuisi henki, spirit, tämä kolmas substanssi, tässä systeemissä.
"Hengellisesti suuntautuneet" ihmiset ovat kertoneet kokevansa, että heidän mielensä alueella on tapahtumia jotka on pakko laskea hengellisyyden alueeseen kuuluviksi. Niitä ovat erinäiset todeksi mielletyt ilmestykset, "valaistumiset" yms.
Suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi tällaiset kokemukset on sivuutettu arkielämässä huuhaana. Tai sitten ei. Tunnettuja esimerkkejä tällaisista ilmestyksistä on teologioiden piirissä vaikka millä mitalla: Jeesuksen ilmestyminen Paavalille, joka matkaansaattoi kristinopin, Allahin ilmestyminen Mohammalle, josta seurasi islam, Josef Smithin salaperäisellä tavalla kadonneet kultaiset taulut, joista myös alkoi eräs melko suuri uskonto, jne. Itselläni on tältä saralta henkilökohtaisia kokemuksia ainoastaan meditaatiosta ja sen mieltä rauhoittavasta vaikutuksesta.
Toisaalta olen asiaa mietittyäni kyllä nähnyt tämän maailman sellaisuudessa paljon asioita jotka viittaavat siihen että meillä on ulkomaailmaan muitakin rajapintoja kuin jokaisen välittömään kokemuspiiriin kuuluvat fyysiset ja henkiset aistimukset.
Lohkokaavion kaltainen yksinkertaistettu kokonaiskuva on se, että mieli on kaiken keskus, jota rajaa fyysinen, psyykkinen ja hengellinen substanssi, joilla kullakin on keskinäiset rajapintansa, kosketuskohdat, jos niin halutaan sanoa.
Kunkin tehtäväksi muodostuu tuoda mieleen oma osuutensa informaatiosta.

 Se, mitä ei aistita

Se, mitä keho tuntee, se mitä sielu tietää, ja se mitä henki uskoo, muodostaa mielen sisällön.
Kaikki se, mitä näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme, sanalla sanoen koemme, on rikas kirjo, jonka parissa mielemme alituiseen joutuu askartelemaan.
Mutta ajatelkaamme, mitä kaikkea tässä samassa todellisuudessa kohtaamme ilman että varsinaisesti aistimme sitä.
Millainen on ensinnäkin "minä", joka on tässä kohtaamassa ulkomaailmaa.
Tunnemme kehomme ja psyykemme enemmän tai vähemmän pintapuolisesti. Nämä aistit, nämä elimet, tämä mieli... kaikki tämä joiden kanssa elämme, on muodostunut läheiseksi ja tavanomaiseksi, siihen on tottunut.
Sen lisäksi on kuitenkin tietoisuutemme piiriin tullut eräitä tosiasioita, jotka osoittavat, että meissä on joka hetki läsnä myös näkymätön ja tuntumaton maailma.
Nyt ei puhuta metafyysisistä ulottuvuuksista, vaan asioista, jotka on yksiselitteisesti todettavissa erilaisilla instrumenteilla ja mittareilla.
Olemme kosketuksissa ulkomaailmaan määrättyjen spesifisten elintemme välityksellä. Meillä on tuntohermot, näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Ne on helppo mieltää kuuluviksi joko fyysiseen tai sielulliseen minäämme, ja aivotutkimus paljastaa milloin minkäkin aistitapahtuman tapahtuvan määrätyissä aivon osissa jne.
Mutta missä kohtaa meissä sijaitsee kolmannen substanssin hengen, pneuman (πνεύμα) kosketuskohta? Onko tunnistettavissa erityinen elin, jolla otamme hengellisiä viestejä?
Myönnän eläneeni suhteellisen onnellista ja täysipainoista elämää autuaan välinpitämättömänä tälle kysymykselle. Mutta jos nyt vakavasti oletan, että hengellinen maailma on osa todellisuutta ja omaa elinpiiriämme, on pakko olettaa myös, että on jokin mekanismi , joka saa mielemme askartelemaan myös siltä taholta tulleiden suggestioiden parissa.
Asiaan on löydettävä jokin uusi näkökulma...

 Mikrobit, solut ja säteily

Muutamia faktoja itsestämme ja maailmastamme.
Nämä juuri ovat niitä havaitsemattomia tosiasioita.
1. Mikrobit.
Meissä on myriadeja mikrobeja, ja tämä myriadiarmeija on olemassaolollemme yhtä tarpeellinen kuin muutkin kehomme osat. Kehon osia ne nimittäin faktisesti ovat, sillä lääketieteen todistuksen mukaan kehomme toiminta edellyttää niiden läsnäoloa. Jos ne poistettaisiin, seuraisi välitön muumioituminen. Niitä on jokaisen meistä kehossa hyvän kokoinen ämpärillinen.
2. Solut.
Kehossa on biljoonia soluja, elämän perusyksikköä. Täyskasvuisen ihmisen kehossa on 30-37 biljoonaa solua, kun lasketaan sekä kehon oma solukko että edellämainittu ämpärillinen siinä elävien mikrobien soluja.
Biljoonassa on ykkönen ja 12 nollaa, 1 000 000 000 000. Suurusluokka on hahmottamiskykymme ulkopuolella. Puhukaamme siis solujenkin kohdalla ”myriadeista”, minkä merkitys on yksinkertaisesti ”käsittämättömän paljon”.
Solujen rakenne on melko mutkikas. Eräs niiden ominaisuus on kuitenkin hyvin yksinkertainen: ne ovat kaikki onteloita, jotka mitä ilmeisimmin pystyvät värähtelemään kukin omalla jaksoluvullaan, ihan niinkuin tyhjä (tai täysi) tynnyri joko kumisee tai kolisee, riippuen sen koosta ja täytön asteesta.
3. Säteily.
Jos solut ovat pienen kokonsa vuoksi välittömän havaintopiirimme ulkopuolella, niin samoin on meitä ympäröivä säteily, jota (näkemäämme valonsäteilyä ja tuntemaamme lämpösäteilyä lukuunottamatta) pääsemme havainnoimaan vain teknisten laitteiden kautta. Mutta tästä teknisin laittein ilmaistusta säteilystä on niin paljon tietoa, ja näyttöä, että sen objektiivinen olemassaolo on kiistaton.
Ympärillämme kihisee sellainen määrä erilaisia radiolähetteitä että pää menee pyörälle kun kiertää lyhytaaltoradion viritintä, ja siinä on vasta osa. Pyörälle menee myös kun juhlasalissa 10, 100 tai 1000 ihmistä soittaa saman aikaisesti kännykällään, kukin omalle taholleen. Ja siinäkin on vain osa..
Ja kaikki tämä radiolähete, eli sähkömagneettiseen säteilyyn perustuva viestintä sisältyy joka hetki meitä ympäröivään todellisuuteen. Siitä riippumatta, kuunteleeko joku tai soittaako joku puhelimella vai ei.
Lisäksi tämä todellisuus sisältää paljon muta säteilyä, jonka kanssa emme juuri joudu kasvotusten, mutta se on silti läsnä. Niitä ovat kosminen säteily, joka on myös kuultavissa taustakohinana erilaisissa radiolaitteissa, ja hännän huippuna Hawkingin säteily, joka teorian mukaan on lähtöisin mustista aukoista.

 Vähän radiotekniikasta

Radiosäteily on heikkoa. Mutta heikko ei ole sama kuin olematon. Viestinnässä käytetty radiolähete on vastaanotettavissa myös sellaisenaan, pelkällä antennilla, ilman että mitään vahvistusta käytetään. Ilmaisin riittää.
Mainio esimerkki on ns. kideradio, jollaisia minun lapsuudessani ainakin pojat rakentelivat itse. Ennen minua oli aika, jolloin kokonaisissa kotitalouksissa ns. kidekone oli ainoa radiovastaanotin.
Tällainen radiolaite käsittää kaksi elementtiä, joista varsinaisen koneen muodostaa kelasta, kondensaattorista ja kiteestä muodostuva värähtelypiiri, jolla on mahdollista muuttaa saapuva radiosäteily puhetaajuudelle (jolla se on alunperin matkaan saatettu), ja tietysti herkät kuulokkeet.
Mutta tärkein osa siinä on antenni, joka vastaanottaa varsinaisen lähetteen, joka on aaltoliikettä.
Perustana on se fakta, että jokainen kappale värähtelee omalla ominaistaajuudellaan. Tämä selviää parhaiten kun tarkastelee esmes kitaraa; kukin kieli tuottaa oman tasoisensa äänen, joka riippuu kielen materiaalista, pituudesta, paksuudesta, ja kireydestä. Se ei soi millään muulla taajuudella, mutta tällä taajuudella se soi niin herkästi että yhden kitaran toisen kitaran soitto saa toisenkin kielet väräjämään samalla taajuudella. Kunhan ovat kumpikin samassa vireessä.
Radiovastaanoton periaatteen ymmärtää parhaiten kun ajattelee aallon pituutta. Vastaanotetun ilmaisussa taas tulee kyseeseen frekvenssi eli taajuus, joka on aallonpituudelle käänteinen: mitä pitempi aalto sen harvempi värähtelytaajuus, mitä lyhempi aalto, sen suurempi taajuus.
Määrätyn pituisen aallon vastaanottamiseen soveltuu parhaiten antenni, joka on yhtä pitkä kuin aalto. Siis 80 m. aalloille on hyvä olla saman pituinen antenni.
Kyseeseen tulee kuitenkin ½, 1/4, 1/8 tai 1/16 jne antenni, joskin tulos aina vänän heikkenee..
Radio-ohjattavissa laitteissa näkyy muutaman cm:n pituisia antenneja. Kännykän antenni mahtuu laitteen sisään.

 Ovatko mikrobit todella osa meitä

Kuten todettiin, meissä, elää myriadera mikrobeja.
Kun asetumme vaikkapa meditaatioon tai rukousasentoon niin koemme jotakin ykseyden tapaista suhteessa omaan itseemme.
Tietysti voimme pitäytyä siinä, että tämä itsensä kokoamisen tunne on aivoissa syntynyt aistimus.
Mutta kun ajattelemme että jokainen ominaisuus, minkä määrätyn tasoinen olio havaitsee itsessään, on ollut itumuodossa sen edeltävässä vaiheessa, niin on pääteltävä, että myös tietoisuutemme on ollut itumuodossa edellisellä tasolla, ja niin edelleen, kunnes päädymme johonkin alkueläimeen.
Ainakin siitä voimme olla yksimielisiä, että jokaisella elollisella oliolla on pyrkimys säilyttää itsensä ja lisääntyä, sekä olla yksi muista.
Nehän ovat sanalla sanoen omat perusominaisuutemme!

No niin, kun nyt siis koemme ykseyden, joka ilmenee esmes varmuutena jostakin, vaikkapa jokin mielipide alkaa selkeytyä, niin kuka on se ykseys, joka tässä on ylipäänsä mitään mieltä, kun tämä keho tässä per se on itse asiassa pelkkä kuiva muumio, ilman niitä myriadeja mikrobeja, jotka siis ovat elollisia olioita, joilla on alkeellistakin alkeellisempi sielunelämä, mutta sielunelämä kuitenkin.
Olisiko ajateltavissa, että meidän eheydentunteemme on myös niiden toimintaa, niiden reagointia, siinä kuin meidän omien aivojemmekin.
Jospa ne tavalla tai toisella osallistuvat tuohon koko prosessiin. Onhan kiistatonta, että jonkinlainen takaisinkytkentäkin taphtuu, kun mielihyvän tuntemus leviää koko kehoon.

 Säteily ja solut

Säteilyllä, kaikella säteilyllä, on taajuutensa, ja niinmuodoin aaltopituutensa.
Antenni ottaa vastaan oman ominaistaajuutensa mittaisia aaltoja.
(Itse vietin lapsuuteni radiomaston juurella, ja tiedän kokemuksesta, että voimakas kenttä vaikuttaa suoraa viritinpiiriin jopa ilman antennia, kun se on viritetty lähetteen taajuudelle. Eräs radioguruistani sanoikin :"kenttä on tässä niin voimakas että se kuuluu vaikka vanhalla rautasängyllä").
Metriset antennit kaappaavat metrisiä aaltoja, millimetriset millimetsisiä, mikrometriset mikroaaltoja, ja nanometriset nanoaaltoja.
Olisiko mahdollista, että sellaiset aallot sivuuttaisivat kehomme myriadit omat ja vieraat solut saamatta niissä aikaan oman taajuistaan värähtelyä?
Minä en pidä sitä ainoastaan mahdollisena, vaan todennäköisenä.

Kun meissä on nanoluokan partikkeleita, meitä sananmukaisesti lävistää joka hetki nanoluokan säteilu olisiko siis mahdollista että säteily ohittaisi nämä partikkelit ilman että vaikuttaisi niihin?
Jos rautasänky voi ottaa vastaan puhetta ja musiikkia, kännykän pikku antenni samoin, miksi pikku solut vain antaisivat kaiken lipua ohitseen?
Olemme joka hetki alttiina koko maailmankaikkeuden viestinnälle. Sillä viestintäähän se sitten loppujen lopuksi on.
En tiedä, mikä on lyhyin mitattu tai edes lyhyin mahdollinen aallonpituus. Kääntäen, mikä on taajin mahdollinen frekvenssi. Oletan, että kumpikin jatkuu äärettömyyksiin.
Vaikka olisikin niin, että edellä kuvaamani asiantila voitaisiin ”tieteellisesti” todistaa, en ole varma, voimmeko, onko edes mahdollista, että voimme sen mieltää muutoin kuin uskomalla.
Juuri nyt nimittäin vaikuttaa siltä, että henki pyrkii esiin omia teitään, irrationaalin tuntuisesti. Irrationaalisuus olisi siis oma kategoriansa, joka haluaa toteutua omana itsenään. Mutta mitäs siitä, kyllä me irrationaalia olemme omissa toimissamme nähneet ja kokeneet niin paljon, että ei tämän pitäisi olla mikään ylipääsemätön kynnys. Sitähän trialistinen paradigma juuri tarkoittaakin, että tunnustamme omassa itsessämme asuvan kolminaisuuden ja siten vapaudumme dualismin kahleista.
Sillä dualismi on kahlinnut mielemme nimenomaan juuri rationaalisen yksipuoliseen korostamiseen.
Voimme siis vakuuttua siitä, että olemme kokonaisuuksia, jotka pystyvät lukemaan ja myös lähettämään, (vai pitäisikö sanoa, joissa tuollaisia viestejä pystytään lukemaan ja lähettämään, kun solumme ja mikrobimme lukevat ja lähettävät niitä).
Jos tämä tuntuu vaikealta käsittää, niin onko sitten helpompaa käsittää, että mielessämme tapahtuva ”hengen kosketus” tulee tyhjästä?
Olisiko niin, että tämä on se taso, jolla henkemme on yhteydessä henkeen?
 Riemastuttavinta tässä juuri on, että jos näin pystymme murtautuman pois dualistisesta rationalismista, huomaamme tulleemme aivan uuteen maailmaan, sillä meidän ulkopuolellakin on henkeä, jonka nyt pystymme kokemaan!
On varmaa, että tämä uusi varustus pystyy vastaamaan uudella tavalla siihen "eteenpäin ja ylöspäin-koodiin", kasvun koodiin, koska eteemme aukeaa loputon hengen tie.
Maailmassa vallitsee sellainen peruslaki, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aina  jollakin tavalla.