Jumalan ilmoitus, kirja vai koodi

"Yhteinen usko"

Suurin osa ev.lut kirkon jäsenistä ei tutkimuksissa ole sanonut uskovansa kirkon oppien mukaiseen jumalaan.

Tämän saamme tietää mm. vuonna 1990 tehdystä kyselystä, joka oli osa maailmanlaajuista World Values -tutkimusta. Persoonalliseen Jumalaan sanoi uskovansa 27 % ja sen lisäksi jonkinlaiseen henkeen tai elämänvoimaan 49 % vastaajista. (Kyseinen W V tutkimus jatkuu ja kyselyt tehdään aika ajoin uudelleen, joten -90 otos on ihan vain esimerkin vuoksi, koska se sattui ensimmäisenä löytymään)..

"Nouskaamme ja tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme."
Kirkko ylläpitää sellaista harhakäsitystä että olisi joku "yhteinen kristillinen usko".
Sellaista ei kuitenkaan ole eikä ole ikinä ollutkaan.
"Persoonallinen jumala" ja sellaiseen uskominen ei suinkaan tarkoita sitä, että uskottaisiin sananmukaisesti siihen mitä uskontunnustuksessa sunnuntaista toiseen kirkossa yhdessä lausutaan.
Jos nyt jättää laskuista pois senkin että suomalaisten muinainen jumala Ukko oli myöskin persoonallinen, jää jäljelle vielä kaikki variaatiot mitä erilaisista lähtökohdista tulevien seurakuntalaisten mielissä saattaakaan syntyä; ei edes kahden papin käsitykset ole keskenään yhteneväiset.
Kuitenkin aina on ilmennyt pyrkimyksiä yhtenäistää kansan  identiteetti niin että yhteenkuuluvaisuuden tunne muodostuu. Yleensä se tapahtuu suurin piirtein niin, että poliittiseen, usein kaoottiseen, tilanteeseen muodostuu toimintavalmis eliitti, joka sitten ohjailee yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan. 

Tässä on kyse on  perimmiltään sosiaalisen vietin toteutumisesta.

Kovin tunteella tähän asiantilaan ei kannata suhtautua, sillä hetkinen kylmää harkintaa paljastaa pian, että vaihtoehto olisi kaaoksen jatkuminen. Sitä taas tunnetusti ei kukaan halua, vaikka useinkin kuulee lyhytnäköisiä kommentteja, jotka toteutettuina johtaisivat siihen.

Tietenkään uskonto ei ole ainoa tällaisen  vallankäytön työkalu, mutta tähänastisen historian kuluessa se on aina ollut prosessissa läsnä.

Uskonnon osuuden tutkiminen tuossa vallankäytön prosessissa on sikäli ongelmallista, että osa, tutkimukseen osallistuvat eivät tahdo päästä yksimielisyyteen tutkittavista muuttujista, varianteista. Uskovaiset näkevät prosessissa erään muuttuja, jota puhtaasti tieteelliset historiantutkijat eivät näe, nimittäin persoonallisen jumalan, joka tarvittaessa puuttuu asioihin aikaansaaden tapahtumia, joita ei tarvitse edes yrittää selittää tieteen keinoin.

Ei ole kaukana historiassa ajat jolloin jumalan asioihin puuttumista pidettiin itsestään selvyytenä varsinkin maanviljelyksen, kalastuksen, merenkulun yms. piirissä, jotka kuuluvat ehdottomasti tärkeimpiin elinkeinoihin.



 Vanhan testamentin sekä eeppiset kirjat että profeettakirjat ovat täynnänsä tulkintoja, jolloin mikä hyvänsä luonnonmullistus, olipa hyvää tai pahaa mukanaan tuova, on tulkittu jumalan kannanotoksi harjoitettuun politiikkaan.


Perspektiiviä tuon Vanhantestamentin aloittaman kirjallisuudenlajin ymmärtämiseen saakin minkä hyvänsä kansakunnan kriittisinä hetkinä pidetyistä julkisista hartauspuheista ja kirjoituksista. Maailmassa on tuskin yhtään maata joka ei jossakin historiansa vaiheessa olisi ollut ilmiselvästi  luvattu maa juuri Raamatun tarkoittamassa merkityksessä. Suomen osalta Talvisodan aikaiset kirkko- ja kenttäsaarnat ovat paljonpuhuvia...

Kirjauskonnon olemus löytyy kirjoista

Jos kirjauskonnon olemukseen haluaa päästä käsiksi ja sitä syvemmin ymmärtämään, on aluksi hyvä hylätä hypoteesi jumalan puuttumisesta asioihin, ja lähteä selittelemään niitä lainalaisuuksia mitkä ovat jollakin tavalla tieteellisesti määriteltävissä.
Voidaan lähteä vaikkapa niistä lainalaisuuksista, jotka mitkä liittyvät itse tutkittavan kohteen olemukseen.
Pidän selviönä, että kun tutkitaan kirjauskontoa, tutkimuksen kohteeksi on otettava ilmiö nimeltä kirja.  Siitä tutkimus laajenee luontevasti (ja niinhän se on tehnytkin) kansatieteeseen kaikkine niine perinne- ja kulttimuotoineen mitä se on eri kansojen keskuudesta esiin tuonut.  Niin paljon kuin muotojen rikkautta on ylistettykin, kaikki tyynni siltikin selvästi  kaavan mukaisia!

Kirjallisuustutkimus lyhyesti

On täysin selvää, että kun on kyse samansukuisista olioista, tässä tapauksessa kirjoista, niin niistä on löydettävissä lainalaisuuksia jotka ovat kaikille yhteisiä, universaaleja.

Kirjoitustaidon syntymisen sosiaalinen tilaus perustuu yksinkertaisesti tarpeeseen merkitä muistiin tapahtumia, jotta niitä voitaisiin jälkeenpäin käsitellä. Tilikirja lieneekin vanhin kirjallisuudenlaji.
Muistiin merkitseminen ei kuitenkaan alkanut siitä, vaan sitä ennen, kuten olemme nähneet mm. Vanhasta testamentista, pyrittiin tekemään erilaisia muistomerkkejä yms. Tässä kohtaa jo uskonto oli mukana voimakkaammin kuin myöhemmin konsanaan tilikirjoissa.
Eräs mielenkiintoinen muistiin merkitsemisen tapa on ympärileikkaus, missä poikalasten kikkelit  silvotaan lähtemättömäksi merkiksi siitä mihin uskontoon kuulutaan. Tapa on yleinen ja tietääkseni pakollinen seemiläisten kansojen keskuudessa.

Alusta asti kaikessa muistiin merkitsemisessä on liikkeelle panevana voimana ollut muistiin merkitsijän intressi esittää asia omalta kannaltaan.
Tämä on lainalaisuus, joka varmuudella liittyi myös eeppiseen kirjallisuuteen, ja sitä edeltäneeseen suulliseen perinteeseen, mm. runonlaulantaan. 

Jokaisella kertojalla on oma intressinsä, joka juontaa maailmankatsomuksesta. Kukaan ei voi siksi olla objektiivinen, vaan jokainen valitsee kertomuksensa suunnan tuon katsomuksensa mukaisesti.Ensinnäkin on ratkaistava se, mistä alkaa kirjoittaa vai alkaako ollenkaan. Jo se on henkilökohtainen valinta.
(Henkilökohtaista ei tässä pidä ymmärtää kirjaimellisesti, on selvää että suullinen eeppinen runous syntyy monien henkilöiden, sukupolvienkin, yhteisvaikutuksesta, ja silloin "henkilö" on paljon isompi kokonaisuus kuin yksilö. Mutta yhtä kaikki, sille on muodostunut omat intressinsä jonka silmälasien läpi se katsoo maailmaa, nyt kollektiivisesti).

Mikä olisi jumalan ilmoitus?

Minun mieleeni nousee kaikesta tästä ennen kaikkea kysymys, miten kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaukaa viisas jumala onkaan tullut antaneeksi ilmoituksensa näin monia tulkintoja mahdollistavassa muodossa. Eikö odottaisi, että hän paremmin olisi laittanut lakinsa muotoon joka on kaikkien hyväksyttävissä?

Itseasiassa näin on tapahtunutkin.
Viimeistään tietokoneaika on avannut ihmisten silmät laajasti näkemään ja hyväksymään sen näkökulman, että kaikki mihin vain katseemme kohdistamme, sisältää informaatiota, siis tietoa. Siinä asetelmassa joku tiedottaa jollekin jotakin.
Koko maailma on yhtä suurta tiedottamista.
Kun näemme kiven, siinä tapahtuu se, että kivi ilmoittaa meille että "minä, kivi, olen tässä".  Usein se tapahtuu näköaistin välityksellä, mutta jos lyömme juostessa varpaamme kiveen, tieto tulee tuntoaistin välityksellä, mutta on yhtä kaikki viesti. Ja jos joku heittää meitä kivellä päähän, saamme viestin, paitsi kiveltä, myös sen heittäjältä. Sitä ennen kivi taas on antanut viestin heittäjälle, että "sovellun kokoni ja muotoni puolesta heittoaseeksi!"
Viestintä lähtee ihan elottoman maailman puolelta, ja siirtyy mutkistuvin muodoin elolliseen.
Kun aurinko paistaa jäähän, eikö vain ole kyse informaatiosta, johon jää vastaa sulamalla vedeksi.
Kun aurinko paistaa meidän iholle, se saa aikaan niinikään muutoksia jotka ovat jollakin tavalla verrattavissa jään sulamiseen, mutta paljon paljon mutkikkaampia.

Asian ydin on siinä, että kaikkialla vallitsee koodi.
Kaikki tässä maailmassa lähettää jatkuvasti koodia, ja kaikki tässä maailmassa dekoodaavat jatkuvasti muualta saamaansa koodia.

Sen perusteella, mitä talonpoikaisjärjelläni ymmärrän astrofysiikasta, olettaisin, että tuo koodi on jäljitettävissä aina alkuräjähdykseen saakka. Jos nyt sellaista on ikinä ollutkaan.
 Mutta sitä en käy pohtimaan.
Minulle riittää se elämänrikkaus minkä voi kokea, kun opin vastaanottamaan sitä koodia, jumalan ilmoitusta mikä on suunnattu suoraa sisimpääni, ohi kaikkien kirjoitusten ja muiden häiriötekijöiden.

Huojuva aasinsilta

Notkuva aasinsilta

 

  "Uusi testamentti on kristinuskon ohjeellinen tekstikokoelma eli kaanon. Kristittyjen mukaan se on kaksiosaisen Raamatun jälkimmäinen osa ja jatkoa Vanhalle testamentille." -Wikipedia

 

Jatkuuko juoni?

Vanhasta testamentista Uuteentestamenttiin siirtyminen merkitsee kristinuskon kannalta suurta laadullista harppausta.
Vanhan testamentin sanoma löytyy sen sisältämistä kertomuksista, mutta Uuden testamentin kannalta niitä tärkeämpiä ovat ne profeettakirjojen ennustukset, joiden on tulkittu tähtäävän messiaan eli kristuksen tulemiseen.

Juonellinen yhtenäisyys näiden kahden välillä voisi niinollen merkitä ainoastaan sitä, että Vanhan testamentin ennustukset jollakin tavalla toteutuisivat myös Uudentestamentin kertomuksissa.
Tätä yhtenäisyyttä on yritetty luoda mutkikkaiden, ja siten keinotekoiselta tuntuvien, teologisten kaavojen avulla. Selvästi puuttuu kuitenkin sellainen yksinkertainen yhteys, joka paistaisi heti kenen hyvänsä lukijan silmään.

Evankeliumeita pidetään yleisesti koko Uuden testamentin (ja koko Raamatun) keskeisenä sanomana.
Ne jatkavat toisaalta Vanhan testamentin kertomusperinnettä, mutta kertomuksia vahvempi juonellinen side sisältyy ns. ennustuksiin, joiden on määrä toteutua Uudentestamentin kertomuksissa.
Niidenhän on tulkittu kaikkien tähtäävän yhteen ainoaan, messiaan, eli kristuksen tulemiseen.

Kun nyt Uuden testamentin pääväittämä on, että Jeesus oli tämä messias, niin vähin mitä voisi odottaa on, että Jeesus olisi itse jollakin tavalla valmistautunut tähän tehtäväänsä. Sanalla sanoen, että hän olisi ollut alusta pitäen tietoinen tehtävästään.
Muistettakoon, että teologit ovat kaivaneet ennustuksista nimenomaan sellaisia viittauksia jotka merkitsisivät, ei yksinomaan Israelin, vaan kaikkien maailman kansojen pelastamista.

Kuitenkaan ennustusten kohde, Jeesus kristus, ei tunnu aluksi tietävän mitään tuollaisesta tehtävästä.

Evankeliumit ovat tulvillaan tämän tapaisia, paljastavia, katkelmia:


"22 Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni."
23 Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme".
24 Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö".
25 Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua".
26 Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille".
27 Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat".

Tämä Matt. 15. luvun katkelma osoittaa että Jeesuksella ei ollut toimintansa alkuaikoina mitään kutsumusta olla tekemisissä vieraiden kansojen kanssa. Päin vastoin, useammassakin kohtaa evankeliumeissa selviää, että hän halusi kaikin mokomin pysytellä tuntemattomana kulkiessaan siellä missä oli vaarana joutua näiden kanssa tekemisiin.

Tässä ilmenee tyypillisimmillään ja monella tasolla juuri sellainen työsauma, jollaisia ei voi olla tulematta kun yritetään saamaan kertomuksen juoni jatkumaan noin 500 vuoden intervallilla..
Todellisuutta kuvataan siis tarkoitushakuisesti, ja tarina väännetään sen mukaiseksi.
Tällaisen soveltavan vääntämisen mahdollistaa, paitsi em. 500 vuoden intervalli, juuri se intervalli, mikä oli evankeliumien kuvaamien tapahtumien ja niiden kirjoittamisen välillä.

Totesin jo, että jälkimmäinen viive ei ollut ajallisesti pitkä, mutta perspektiiviä sille antaa se, että oltiin tultu murroskohtaan, missä tapahtumat alkoivat edetä todella nopeasti.
Tästä todistavat sekä Uudentestamentin kertomukset (Ap.t. ja Paavalin ym. kirjeet), että se, mitä tuon ajan maailmanlaajuisesta uskonnollisesta murroksesta tieteellisen historiantutkimuksen valossa tiedetään.

Se, että Jeesus näyttää olleen tietämätön itselleen ennustetusta tehtävästä, ei voi merkitä mitään muuta kuin että hän todella oli siitä tietämätön.

Se että hän sitten viittasi (lue: hänestä kertonut evankelista sanoi hänen viitanneen) vanhoihin Jesajan ennustuksiin, ei muuta tätä tosiasiaa muuksi; se kuuluu samaan kategoriaan kuin evankeliumien loppuihin sijoitettu lähetyskäsky koko maailman käännyttämiseksi: sosiaalinen tilaus uudelle uskonnolle oli realisoitunut, ja Paavali toimi sen prosessin kätilönä.

Myöskään Jeesuksen äiti Maria, joka oli evankelistojen mukaan monien ennustusten kautta hyvin valmennettu tehtäväänsä "jumalan äitinä", ei tosipaikan tullen näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Jeesuksen kutsumuksesta, vaan säikähti tämän tulleen hulluksi, kun oli ryhtynyt sitä toteuttamaan:
"21 Kun hänen omaisensa sen kuulivat, menivät he ottamaan häntä huostaansa; sillä he sanoivat: 'Hän on poissa suunniltaan'." Mark. 3:21

Tämä episodihan jatkuu siten että omaiset todella panivat toimeksi mitä olivat päättänee, minkä seurauksena että Jeesus antoi potkut koko suvulle:

33 Mutta Jeesus vastasi heille: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?"
34 Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: "Tässä ovat minun äitini ja veljeni.
35 Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."Mark.3.

Muistutan, että Markuksen evankeliumia pidetään yleisesti vanhimpana neljästä.

Tässä on  vain esimerkin omaisesti tuotu esille muutamia katkelmia, jotka selvästi kertovat juuri juonen katkeamisesta.
Ne ovat kaikkien vapaasti luettavissa, ja niiden  tulkintaoikeudesta on paljon kiistelty, etten sanoisi taisteltu. Kovin laajaa yksimielisyyttä ei ole saavutettu edes kristikansan piirissä.

Nykyaikana on kuitenkin tiedostettu, että tulkinnat voivat muuttua, ja muuttuvatkin vääjäämättä perinteisistä, kun näkökulmaa muutetaan.
Sellainen näkökulman muutoshan on  pitkään ollut nähtävissä erilaisissa uskontoa koskevissa kysymyksissä.
Kirkoista eroaminen on yleistymässä, mutta sitäkin merkityksellisempää on, että kirkon jäsenet ilmoittavat, että he kyllä uskovat jumalaan, mutta toisella tavalla kuin mitä kirkko opettaa.
Selvästi on nähtävissä, että vanha, dualistinen, tarkastelutapa on tullut tiensä päähän.